Kivenkova murhamysteeri on yksi vuoden parhaita elokuvia. Rian Johnson todistaa jälleen olevansa genre-elokuvien huippuohjaaja ja elokuva miellyttänee The Last Jedin faneja sekä vihaajia. Parasta antia ovat hieno näyttelijäkaarti ja Johnsonin kiehtova ja hauska käsikirjoitus.
Greta olisi tarvinnut lisää energiaa ja Isabelle Huppertia ollakseen viihdyttävä kokonaisuus. Huppertin loistavasta roolisuorituksesta huolimatta Neil Jordanin elokuva on turhan hajuton ja mauton ollakseen tuleva kulttiklassikko.
Lähes tunnistamaton Nicole Kidman loistaa rautaisen rikosdraaman pääosassa. Destroyer on täynnä naisenergiaa niin kameran edessä kuin takanakin todistaen, että rikos ja toiminta voivat olla naistenkin genrejä. Nyt naiset elokuviin!
Steve McQueenin versio toimintaelokuvasta on rautainen taidonnäyte niin ohjaajalta kuin hänen näyttelijöiltäänkin. Viola Davis ja Danie Kaluuya ovat erinomaisia ryöstöelokuvassa, joka on koko ajan vähintään hyvä ellei jopa erinomainen.
Potentiaalinsa hukkaava huippunäyttelijöiden tähdittämä näppärä scifi-rikoselokuva sortuu liialliseen tarinalliseen kikkailuun.
Nimettömään kaupunkiin sijoittuva noir-trilleri on väsynyt kopio monista paremmista elokuvista, ja vain Margot Robbie nostaa sen kelvolliseksi katsottavaksi.
Moderni mestariteos, joka jää elokuvahistoriaan scifi-klassikkona.
Rosoisen komean ranskalaistrillerin pääosassa nähdään vieläkin rosoisempi Matthias Schoenaerts, joka esittää Afganistanista paluun tehnyttä sotilasta, traumaperäistä stressihäiriötä potevaa Vincentiä. Vincent ja joukko muita sotilaita palkataan libanonilaisen bisnesmiehen vaimon ja heidän poikansa henkivartijaksi Maryland-nimiseen kartanoon, johon elokuvan alkuperäinen nimi viittaa. Miksi elokuvan nimi on ”käännetty” Disorderiksi, jäänee luultavasti ikuisesti hämärän peittoon.
On helppo ymmärtää, miksi Cannesin yleisö oli valmis lynkkaamaan ohjaaja Nicolas Winding Refnin. The Neon Demon iskee sinne, minne harva uskaltaa polvensa nostaa. Suoraan vyön alle, ja se sattuu. Moni yleisöstä saattaa myös itkeä ja huutaa. Osa ehkä jopa pyörtyy. Eikä The Neon Demon pelkkään pedofiliaan ja suoranaisiin julmuuksiin jää, vaan Refn nostaa keskisormensa koko modernille kauneusihanteelle, kaikelle sille, minkä varaan kaikkien rakastama viihdeteollisuus on rakennettu. Refn ei tule uusia kavereita elokuvallaan saamaan. Luultavasti hän menettää osan vanhoistaankin.
Jo Suburran alkukohtaus lupaa, että tulossa on jotain suurta ja järisyttävää. Vatikaanin uumeniin päässyt kamera kuvaa takaapäin hauraanoloista paavia, joka pyytää nuorta pappia kumartumaan kuiskausetäisyydelle. Katolisen kirkon päämiehen sanat saavat nuorukaisen pahasti tolaltaan. Pian tämän jälkeen kuvaan ilmestyy päivämäärä sekä pahaenteinen teksti ”7 päivää kaaokseen”.
Suosurmat on pohjimmiltaan hyvä ja laadukkaasti toteutettu espanjalaistrilleri, mutta ei kuitenkaan riittävän tiukka eikä omaperäinen välttyäkseen vertailulta parempiin tuotantoihin. Espanjan syvään etelään ja vuoteen 1980 sijoittuva elokuva pyrkii samoille hikeä ja seksuaalista väkivaltaa tihkuvan gotiikan apajille kuin True Detectiven mestarillinen ykköskausi. Myös korealainen huipputrilleri, tapahtumiltaan maaseudulle ja vuoteen 1986 sijoittuva Memories of Murder (2003), on ollut Suosurmille selvä esikuva.
Kosto on suloinen, tai niin ne väittävät. Argentiinalainen pikimusta komedia Wild Tales näyttää nerokkaasti millaisia seuraamuksia kostonhimosta voi syntyä. Mitä siis tapahtuu, kun punainen verho heilahtaa silmiemme eteen ja mielemme valtaa puhdas viha? Osa meistä lamaantuu, osa alkaa suunnitella mitä monimutkaisempia suunnitelmia väärintekijän pään menoksi ja moni meistä vain räjähtää.
