Vuosi 1975 oli erittäin laadukas vuosi elokuvahistoriassa, sillä se tarjosi tasaveroisesti laadukkaita ja mielenkiintoisia elokuvia monessa eri genressä.
Kantaaottavamman draaman puolella Jack Nicholson tarjosi mestarillisia roolisuorituksia sekä Milos Formanin Yksi lensi yli käenpesän että Michelangelo Antonionin Ammatti: reportteri –elokuvissa, Sidney Lumet filmatisoi oikean pankkiryöstön Hikisessä iltapäivässä ja Robert Altman ohjasi 70-luvun ensemble-näyttelijäjoukko magnum opuksensa Nashvillen. Watergaten jälkeiset vainoharhatrillerit ja -dekkarit tarjottiin Arthur Pennin Yön siirrot ja Sidney Pollackin Korppikotkan kolme päivää toimesta.
Musikaalit ja komediatkin olivat äärimmäisen hyvin edustettuina. 70-luvun keskeisimpiin kulttielokuviin lukeutuva Rocky Horror Picture Show sai ensi-iltansa, mutta se floppasi pahasti. Transseksuaaliset transvestiitit transylvaanialaiset avaruusolennot olivat manifestoituneet filmille suoraan teatterinlavalta, mutta maailma ei ollut heille vielä valmis. Onneksi Rocky Horror Picture Showta tajuttiin alkaa esittämään keskiyön elokuvana teattereiden ohjelmistossa, minkä myötä elokuva saavutti järkähtämättömän kulttisuosionsa.
Ken Russellin rock-happoilu Tommy ja Hal Ashbyn tragikomediaShampoo olivat molemmat niin ikään omanlaisia 60-luvun nostalgisointeja: Tommy perustui rock-yhtye The Whon samannimiseen, vuonna 1969 ilmestyneeseen albumiin ja Shampoo sijoittui vuoden -68 Hollywoodin seurapiireihin ottaen päähenkilöönsä mallia edesmenneestä, Charles Mansonin kultin uhriksi päätyneestä hiusmuotoilija Jay Sebringistä.
Näistä kunniamaininnoista siirryn seuraavaksi niihin viiteen elokuvaan, jotka jokaisen tulisi ehdottomasti nähdä vuodelta 1975.
Tappajahai – ja blockbuster-elokuva oli syntynyt
1975 vuoden ykkösleffa on luonnollisesti Steven Spielbergin Tappajahai. Tämä elokuva muutti täysin elokuvamarkkinoilla vallinnutta ajattelumallia kesäsesongista, joka aikaisemmin nähtiin julkaisujen joutomaana. Ihmiset olisivat rannalla lomailemassa, mutta Spielbergin hairaina rikkoi kaikki aikansa ennätykset ja tienasi yli 100 miljoonaa dollaria lippuluukuilla. Tämä tapahtui aikana, jolloin keskiverto elokuvalippu maksoi noin kaksi dollaria.
Tappajahai (1975) rakentuu yksinkertaisen mutta tehokkaan perusasetelman varaan, jossa aurinkoista rantakaupunkia uhkaa ihmisiä vaaniva ja tappava valkohai. Asetelma kuulostaa yksinkertaiselta, mutta sitä se ei ole. Kaupungin viranomaiset (etunenässä pormestari) ei kaipaa paniikkia loisteliaaseen lomakaupunkiin, joten johtoporras pyrkii sivuuttamaan vaaran matkailutulojen suojelemiseksi, mikä paljastaa taloudellisten intressien vaikutuksen päätöksentekoon.
Poliisipäällikkö Brody (Roy Scheider) edustaa kaupungissa vastuullisuutta ja käytännöllisyyttä. Hahmojen väliset ristiriidat tekevät haista enemmän kuin pelkän hirviön, kun eläimen karmivat teot paljastavat yhteisön sisäisten ristiriitojen kautta paljastuvat heikkoudet ja erilaiset arvot.
Onko Tappajahai kritiikki kapitalismista, jolle annetaan vapaat kädet?
Elokuvan merkittävin ansio liittyy siihen, miten se luo jännitystä, mutta moni unohtaa miten hellyttävä Tappajahai osaa olla. Spielbergillä on upea taito kuvata yksinkertaisiakin perheenjäsenten välisiä kohtauksia mieltä lämmittävästi, mutta myös elokuvan kuuluisat kauhuelementit luonnistuvat häneltä kuin itsestään. Hai näkyy suuren osan elokuvasta vain vähän, minkä vuoksi katsojan huomio kohdistuu ihmisten reaktioihin ja uhkan ennakointiin. Näin vaarasta muodostuu enemmän psykologinen kuin näkyvissä oleva uhka.
Maestro John Williamsin Oscar-palkittu musiikki toimii elokuvan sieluna ja selkärankana, mikä korostaa jännitystä yksinkertaisella mutta tunnistettavalla teemalla, joka ennakoi vaaran läsnäoloa. Vahva suositus myös Disney+-palvelusta löytyvälle Music by John Williams -dokumentille, jos et ole sitä vielä nähnyt.
Ainoa kritiikki Tappajahaita kohtaan on se, miten elokuvan suosio räjäytti haikaloihin kohdistuvan pelon. Ihmisiin kohdistuvat haihyökkäykset ovat harvinaisia, mutta Spielbergin elokuva oli niin vahvaa psyykkistä propagandaa, että näitä meren asukkaita alettiin pelko peräsuolessa metsästämään.
Verenpunainen kauhu
Tappajahain jälkeen kauhun saralla jatkettaessa haluan nostaa esille myös italokauhun ehdottoman mestariteoksen.
Dario Argenton Verenpunainen kauhu (Profondo Rosso) on italialainen giallo-elokuva isolla G-kirjaimella. Pitkin 70-lukua trillerimysteeriensä parissa paininut Argento löysi tällä teoksella viimein omat vahvuutensa.
Verenpunainen kauhu kertoo jazzpianisti Marcus Dalysta (David Hemmings), joka joutuessaan todistamaan selvänäkijän murhaa alkaa selvittää tapahtuneen rikoksen taustoja. Tutkimuksen edetessä hän huomaa nähneensä murhapaikalla jotakin olennaista, muttei oikein kykene muistamaan mitä. Argento rakentaa jännitystä juuri tämän tiedollisen epävarmuuden varaan. Mysteeri ei perustu pelkästään siihen, kuka murhaaja on, vaan siihen, miksi päähenkilö ei kykene näkemään ilmeistä totuutta.
Giallo-elokuvana Verenpunainen kauhu on todellinen malliesimerkki, koska siinä yhdistyvät genren kaikki peruspalikat juuri oikealla tavalla ja juuri oikeassa suhteessa. Kyseessä on visuaalisesti tyylitelty, mieltä kutkuttava rikosmysteeri, jossa yhdistyvät slashereiden väkivaltaiset elementit yhdessä psykologisen kauhun kanssa tiiviiksi kokonaisuudeksi.
”Italian Hitchcockiksi” tituleeratun Dario Argenton tyyli korostaa päräyttävää visuaalisuutta enemmän kuin realistista kerrontaa. Tarinassa on yliluonnollisen kauhun elementtiä, kun meedio kuulee mielessään psykopaatin ajatukset. Murhakohtauksissa on makaaberia ylilyöntiä, koska ne eivät ole vain juonellisia tapahtumia, vaan ne toimivat osana elokuvan esteettistä kokonaisuutta. Väkivallan kuvaus on yksityiskohtaista, kuoleman piinallisuuteen tarttuvaa, minkä tarkoituksena on pitkittää kärsimyksen visuaalista teatteria.
Verenpunainen kauhu oli ensimmäinen elokuva, jossa Argento teki yhteistyötä italiaisen Claudio Simonettin Goblin-yhtyeen kanssa. Yhtyeen säveltämä musiikki vaihtelee progressiivisen rockin ja uhkaavien tunnelmointien välillä. Argenton ja progepoppoon välinen yhteistyö jatkuisi myös tulevissa, Argenton uran parhaissa töissä. Goblinin luoma musiikki tukee etenkin myös Verenpunaisessa kauhussa Argenton kuvastoa täysin korostamalla elokuvan levotonta ja ajoittain unenomaista ja häiriintynyttä ilmapiiriä.
Vaikka Verenpunainen kauhu noudattaa rikosmysteerin rakennetta, sen kiinnostavin puoli liittyy tapaan, jolla se käsittelee näkemistä ja muistamista. Elokuvan loppuratkaisu perustuu havaintoon, joka oli myös katsojan nähtävissä alusta asti. Näin Argento teki mestariteoksessaan katsojasta aktiivisen osan mysteeriä samalla havainnollistaen, kuinka helposti totuus voi piilotella meiltä, kun emme osaa sitä etsiä – tai muistaa.
Argento oli käyttänyt samankaltaista katsojalle tarjotun tiedon uudelleenkontekstualisoimisen juonikuviota myös aiemmissa töissään (Kuoleman lintu, Hiipivä kauhu, Neljä kärpästä harmaalla sametilla), mutta Verenpunaisessa kauhussa ajatuksen ja toteutuksen synteesi osui viimein nappiin.
Verenpunaisesta kauhusta on olemassa kaksi eri versiota, jotka löytyvät esimerkiksi Suomessa ilmestyneestä dvd-julkaisusta. Itse suosin tiiviimpää, 105 minuuttista versiota, mutta ymmärrän, miksi vannoutuneimmat fanit haluavat kokea italialaisen ohjaajan version, joka on Argenton alkuperäinen visio elokuvasta.
Dario Argento tulisi shokeeraamaan katsojia myös tulevissa töissään, mutta vaihtelevalla menestyksellä.
Monty Pythonin hullu maailma
Jos pitäisi valita vain yksi komedia vuodelta 1975, Monty Pythonin hullu maailma on ehdottomasti valintani.
Tämän pähkähullun brittiryhmän ensimmäinen pitkä elokuva käyttää kuningas Arthurin legendaa välineenä, jonka avulla se kommentoi absurdin huumorin sävelillä historiallisia myyttejä, valtaa ja sankaruutta.
Juonta on mielestäni turha edes kerrata, koska se ei oikeastaan johda mihinkään. Mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan kuningas Arthur (Graham Chapman) kiertää ritarijoukkonsa kanssa pitkin keskiaikaista Britanniaa keräten ympärilleenpyöreän pöydän ritareita ja etsien pyhää Graalin maljaa.
Erittäin huonosti suomennetun Hullun maailman hienous piilee sen kyvyssä rakentaa täysin tarkoituksellisista epäjohdonmukaisuuksista kokonaisuus, joka samanaikaisesti jotenkin onnistuu kuljettamaan hahmojaan eteenpäin matkallaan.
Komediaryhmän vitsien kekseliäisyys ja neuvokkuus oli paljolti pakon sanelemaa ongelmanratkaisua. Elokuvan teossa Monty Pythonin retkue oli varsinaisella koetuksella, koska heillä ei ollut budjettia juuri laisinkaan.
Hevosia ei ollut mahdollista vuokrata, joten näyttelijät kirjaimellisesti kopisuttavat kookospähkinöiden kuoria luodakseen ritarillisen illuusion. Sama linna on kuvattu kaikista mahdollisista eri kuvakulmista, koska tiimillä oli vain yksi keskiaikainen linna käytössään. Lavasteet ja puvustus eivät ole siloteltuja ja kiiltäviä, joten keskiaikainen maailma näyttäytyy arkisena, likaisena ja usein järjettömänä ympäristönä. Hellyttävä kotikutoisuus paistaa läpi koko tuotannosta aina antiklimaattista loppuratkaisua myöten (tarina jää toisin sanoen kesken).
Rakenne pyrkii apinoimaan perinteistä seikkailukertomusta, mutta ottaa suuria koomisia vapauksia sen suhteen. Tarina etenee episodimaisesti hahmojen kohtaamisesta toiseen ilman selvää draamallista huipennusta. Arthurin tehtävä ei johda sankarilliseen voittoon, vaan jatkuviin epäonnistumisiin ja sivupolkuihin, jotka ovat parhaimmillaan hulvattomia.
Huumori syntyy usein tilanteista, joissa Arthurin arvovalta törmää arkiseen järkeen. Vaikka elokuvan tyyli on tarkoituksellisen kevyt, sen näkökulma historiaan on samalla Monty Pythonille tuttuun tapaan myös kriittinen.
Paras tapa kokea Monty Pythonin hullu maailma mahdollisimman isolla porukalla, jotta tulee parhaat naurut.
Huviretki hirttopaikalle
Moni varmasti tuntee australialaisen 70-luvun uuden aallon harjalle nousseen ohjaajan Peter Weirin hänen myöhemmistä hiteistään, kutenKuolleiden runoilijoiden seura, The Truman Show tai 2000-luvun alussa ilmestyneen mestariteoksen Master & Commader – maailman laidalla.
Weirin tuotannosta Huviretki hirttopaikalle on hänen uransa ehdoton 70-luvun helmi, jonka jokaisen tulisi nähdä. Mystinen elokuva kertoo australialaisen tyttökoulun oppilaista ja opettajasta, jotka katoavat koulun järjestämän päiväretken aikana salaperäisesti.
Huviretki hirttopaikalle on verrattavissa Michelangelo Antonionin L’Avventura -elokuvaan, jossa koetaan samankaltainen täysin selittämätön katoaminen ja sitä seuraava psykologinen tyhjyyden tunne. Huviretki hirttopaikalle on henkilökuva, joka seuraa katoamisen herättämiä reaktiota, käsittelytapoja ja vastausten saamisen pakkomielteitä.
Antonionin tarjoaman inspiraation tavoin Weirin elokuva ei myöskään tarjoa katoamisille mitään järjellistä selitystä, joten mysteeri jää avoimeksi myös katsojan mieleen kummittelemaan. Juonellinen ratkaisu siirtää huomion tapahtumien merkityksiin.
Katoamistapahtuma on selittämättömyydessään traumaattinen ja Huviretki hirttopaikalle asettaa hallinnan ja järjestyksen tunteen vastakkain kaaoksen ja ymmärtämättömyyden kanssa. Sisäoppilaitos edustaa kuria, sääntöjä ja yhteiskunnallista kontrollia, kun taas luonnonympäristö näyttäytyy paikkana, jossa nämä rakenteet menettävät voimansa. Katoaminen toimii symbolisena tapahtumana, joka horjuttaa kouluyhteisössä vallitsevaa käsitystä turvallisuudesta ja järjestyksestä, mutta ennen kaikkea toimii metaforana nuorten koululaisten viattomuuden menetykselle.
Lue myös: Tämä ei ole Evel Knievelin vaan toisen hurjapään tarina – katso The Stunt Driverin traileri
Peter Weirin uran elokuvia läpileikkaa teema henkilöhahmoista, jotka löytävät itsensä paikoista tai tilanteista, joihin he eivät tunne kuuluvansa (kuten The Truman Show, The Witness – todistaja ja Kuolleiden runoilijoiden seura).
Huviretki hirttopaikalle tapauksessa tämä eksistentiaalinen tunne kuulumattomuudesta manifestoituu sillä, että maa ikään kuin kirjaimellisesti nielaisee hahmot uumeniinsa. Selittämätön joukkokuolema olisi mahdollista paremmin selittää järjellä. Tapahtumista olisi mahdollista päästä yli paremmin, jos vainajat on mahdollista haudata.
Huviretki hirttopaikalle jää kummittelemaan katsojan mieleen yhtä lailla kuin se jäi tarinan hahmojen mieleen. Peter Weirin elokuva voi toimia peilinä sille, miten hyvin olemme valmiita kohtaamaan elämän epävarmuudet ja mysteerit. Jäämmekö pakkomielteisesti märehtimään kysymyksiä, joihin ei ole tarjolla vastausta, vai osaammeko siirtyä eteenpäin.
Barry Lyndon
1975 tarjosi meille Tappajahain ja Yksi lensi yli käenpesän kaltaiset klassikot, jotka usein nostetaan esille puhuttaessa kaikkien aikojen parhaista elokuvista. Sattumoisin myös erään Stanley Kubrickin Barry Lyndon ilmestyi samana vuonna.
Barry Lyndon perustuu William Makepeace Thackerayn romaaniin The Luck of Barry Lyndon ja se seuraa irlantilaisen Redmond Barryn (Ryan O’Neal) elämää 1700-luvun Euroopassa.
Tarinan ensimmäisellä puoliskolla Barry ihastuu serkkuunsa, kaksintaistelee tämän kosijaa vastaan, minkä takia joutuu lopulta pakenemaan ja ilmoittautumaan armeijan palvelukseen. Näiden vaiheiden kautta Barry lopulta tapaa ja viettelee aatelisrouvan, jonka suku- ja arvonimen hän myös avioliiton kautta saa. Väliajan jälkeisellä toisella puoliskolla läpikäydään Barryn menestystä seuraavat vastoinkäymiset.
Kubrick pelaa nerokkaalla ja varsin harvoin nähdyllä tavalla katsojan sympatian ja empatian tunteiden ristiriidoilla.
Barry ei ole perinteinen sankari, mutta hän ei ole myöskään yksiselitteinen roisto. Hänen toimintansa perustuu usein kunnianhimoon, sattumaan ja hetkellisesti tarjoutuneisiin mahdollisuuksiin. Tämä tekee hänestä realistisen mutta myös moraalisesti ristiriitaisen hahmon. Katsoja seuraa hänen nousuaan ja laskuaan ilman, että elokuva selvästi ohjaa suhtautumista – toisena hetkenä saatamme kokea myötätuntoa Barryn kokemaa epäonnea, vääryyttä tai kohtalon oikkua kohtaan, mutta heti seuraavana hetkenä hänen tekonsa tai turhamaisuutensa voi turhauttaa.
Kuvaavana esimerkkinä Kubrickin harmaan alueen trapetsitaiteilusta on elokuvan loppupuolella tapahtuva perheriidan kärjistyminen. Lordi Bullingdon (Leon Vitali)haastaa Barryn, isäpuolensa kaksintaisteluun, mutta Bullingdonin ase laukeaa ennen aikaisesti. Barry antaa armon käydä oikeudesta ampuessa myös oman ensi laukauksensa maahan, mutta Bullingdon ei ota tästä opikseen. Poikapuoli lataa aseensa uudelleen ja näin ollen ampuu isäpuoleaan.
Bullingdon on hemmoteltu kakara, mutta hänellä on täysin validi syy olla turhautunut isäpuolensa toimintaan. Barryä käy sääliksi, mutta hänen olisi toisaalta pitänyt olla päättäväisempi ja ampua Bullingdonia säästyäkseen itse luodilta.
Barry kokee tarinansa aikana paljon, mutta kaikista järisyttävin on hänen oman poikansa kuolema. Kubrickin ohjaustyyli korostaa katsojan ja hahmojen välistä etäisyyttä. Tätä voisi kutsua kylmäksi etäisyydeksi, mutta valinta on tarkkaan harkittu. Kertojaääni paljastaa usein tapahtumien lopputuloksia etukäteen, mikä vähentää jännitystä, mutta lisää väistämättömyyden tunnetta.
Barry Lyndon kuvaa yksilön pyrkimystä nousta yhteiskunnallisessa hierarkiassa, mutta samalla se tarkastelee niitä rakenteita, jotka rajoittavat yksilön mahdollisuuksia. Elokuvan keskeinen teema on kohtalon ja yksilöllisen toiminnan välinen suhde. Vaikka Barry pyrkii aktiivisesti muuttamaan asemaansa, hänen elämäänsä ohjaavat jatkuvasti tekijät, joihin hän ei voi vaikuttaa. Tästä syystä elokuvan kuuluisa lopputeksti resonoi edelleen:
”Edellä mainitut henkilöt elivät ja riitelivät Yrjö III:n hallituskaudella; hyvät tai pahat, komeat tai rumat, rikkaat tai köyhät, he ovat kaikki nyt tasa-arvoisia.”
Barry Lyndon on tunnetason manipuloimattomuudellaan hienovarainen, mutta ainakaan se ei jätä katsojalle epäselväksi, mitä se lopulta ajoi takaa. Elokuva elää kollektiivisessa muistissamme enemmänkin upean kuvaston ja teknisten saavutustensa kautta, vaikka kyseessä on monella mittarilla Kubrickin upeimpia töitä.
Kubrick halusi Barry Lyndonissa katsojan todistavan traagisen draaman ja tapahtumien ironian turvallisen välimatkan päästä, koska tarkoituksena on tarjota meille näköpaikka jokapäiväisen elämän draamaan, jota myös itse elämme joka päivä. Barry elää kuvankauniissa maisemissa, mutta ympärillä loistava kauneus on vain taustahälinää hänelle.
Mielestäni Barry Lyndonin tarinan on tarkoitus olla lohdullinen. Draama on usein päämme sisällä, kun etsimme seuraavaa mielihyvän tunnetta, kun rakastumme, tai sitten pyrimme hakemaan oikeutettua hyvitystä koetulle mielipahalle.
Jos astuisimme hetkeksi ulos tästä draaman kierteestä, voisimme nauttia elämästä ilman egon valtavaa painolastia harteillamme.
Ville Vuorio – Leffahamsteri