Christopher Nolan on aikamme suosituimpia ja tunnetuimpia ohjaaja/käsikirjoittajia. Kuten kenellä tahansa auteur-ohjaajalla, myös Nolanilla on oma tunnistettava ääni, joka välittyy hyvin hänen elokuvistaan. On suuri ihme, kuinka hänen on onnistunut luoda arvostettu ura Hollywoodin valtavirrassa katsojia haastavien, ajatuksia herättävien ja kiinnostavien viihde-elokuvien kanssa.
Kävin läpi Nolanin elokuvat yksitellen tämän artikkelin ensimmäisessä osassa, jonka suosittelen lukemaan, jos et vielä ehtinyt. En käy juonen tasolla näitä elokuvia tässä enää tarkemmin, vaan keskityn uran läpileikkaaviin tyylillisiin valintoihin ja teemoihin.
Mikä määrittää Nolanin tyylin?
Christopher Nolanin elokuvat ovat useimmiten psykologisia teemoja käsitteleviä, miesnäkökulmasta käsin kerrottuja, vahvaan realismiin ja immersioon nojaavia, katsojaan luottavia palapelejä.
Agenttijännäreistä ja noir-filmeistä ammentava Nolan ei väkivaltaisista tarinoista huolimatta juuri useimmiten mässäile väkivallalla, joten hänen elokuvissaan ei juurikaan näy verta – tai jos näkyy, väkivalta on äkillistä. Aseellinen välienselvittely ei sinällään kuulu ohjaajan arsenaaliin, vaikka aseelliset yhteenotot ovat osa ison kokoluokan spektaakkelia.
Äkillisyys kuvastaa sanana myös Nolanin elokuvien leikkaustyyliä. Usein Nolan etenee tarinoissaan rytmi ja liike-energia edellä, mutta hän ei turhaan kiinnitä huomiota niin sanottuun ”näkymättömään” leikkaukseen. Tämä tarkoittaisi sitä, että näyttelijöiden liikkeet kohtauksessa täsmätään jokaisessa otoksessa eri kuvakulmissa ja näiden liikkeiden rytmissä tehty leikkaus ”katoaa” katsojan silmissä.
Sen sijaan Nolan tuntuu suosivan leikkauksia, jotka saattavat katsojasta tuntua kulmikkailta ja äkillisiltä. Ohjaaja ei harrasta tyyliteltyjä siirtymiä, vaan lähes jokainen siirtymä on suora leikkaus. Olen nyt kuukauden sisällä katsonut jokaisen Nolanin elokuvan, enkä pannut merkille kuin ehkä pari kertaa, kun Nolanin elokuvassa olisi käytetty esimerkiksi häivytystä (Batman Beginsin lopussa on siirtymä Wayne-kartanolta yölliselle vierailulle poliisitalon katolle).
Nolanin tarinoiden aiheet kulkevat useimmiten tragedian kautta. Mutta tästä huolimatta Nolan ei kuitenkaan nojaa nihilistisesti tragiikan aineksiin. Uskoisin yhden syyn Nolanin suosioon olevan se, miten mieltä ylentävällä, innostavalla tai mielenkiintoa herättävällä tavalla hän osaa lopettaa elokuvansa. Insomnia on tähän asti ohjaajan ainoa elokuva, jossa päähenkilö menehtyy elokuvan lopussa.
Kuten edellisessä tekstissä mainitsin, niin Nolania on usein kuvailtu ohjaajana tunnetasolla vakavaksi, kylmäksi tai visuaalisen kerronnan osalta mielikuvituksettomaksi, ja ohjaajaksi, jonka elokuvat ovat enemmänkin älyllisiä ja rakenteellisia ajatuskokeita. Mielestäni tämä kritiikki ei pidä täysin paikkaansa.
Ensinnäkin Nolanin elokuvissa on rutkasti kuivaa huumoria ja ne ovat oikeasti yllättävän hauskoja!
Nolan osaa olla itseironinen, muttei itseään piiskaavalla tai alentavalla tavalla, mikä Marvel-elokuvien myötä pitkään päivän sana. Kehotan ketä tahansa katsomaan Batman Beginsin, Yön ritarin tai Interstellarin, ja laskemaan vitsien tai hauskojen hetkien määrän – olipa kyse sitten Cooperin ja TARSin tai Brucen ja Alfredin välisestä sanailusta, Nolanilla on elokuvissaan rutkasti vitsejä.
Nolan lähestyy omia tarinoitaan vahvan käytännönläheisen realismin kautta ja tarjoaa vakavasti otettavaa tarinatekstuuria. Tällöin elokuvien draamallinen paatos on niin selkeä tarinallinen elementti, että se yliajaa katsomiskokemuksen ja moni katsoja unohtaa kevyemmät hetket hahmojen välillä – tai ei välttämättä edes tunnista huumoria. Huumori kaipaa aina tilaa ja ilmaa, jota Nolan ei välttämättä pysty tai osaa tarjota näyttelijöilleen. Kevennykset eivät tunnu kevennyksiltä, jos niiden ei anneta laskeutua katsojan tajuntaan. Kokonaisuuden pitäisi tukea vitsin ”iskua” katsojassa.
Vakavaotsaisuus johti Yön ritarin paluun osalta virhearvioon, ellei Nolan tarkoituksellisesti halunnut lähteä laukalle kyseisen elokuvan kohdalla. Voi olla, että Nolania häiritsi Heath Ledgerin Jokerin liiallinen ihannointi, kun elokuvahan lopulta yritti osoittaa hänen ideologiansa vääräksi ja kaksinaamaisen (että Kaksinaamaa) harhaanjohtavaksi.
Tunnekylmältä vaikuttavat ja etäiset hahmot ovat sitten taas toinen asia, johon paneudun myöhemmin tekstissä.
Selkeyttä ajava tarinankertoja
Nolanilla on ihailtava, varsin harvinainen taito Hollywoodissa tehdä elokuvia, joissa yhdistyvät pyrkimykset tehdä kunnianhimoista, mutta helposti lähestyttävää viihdettä ilman, että ne muuttuvat täysin kokeellisiksi.
Tämän yhdistelmän oikea menestysresepti on siinä, miten Nolan saa rakennettua elokuvansa dramaturgisesti selkeiksi. Katsoja ymmärtää täysin, mitä Nolanin hahmot haluavat tai edustavat, tai mitkä tarinan panokset ovat. Mikä on pahin asia, mitä voi tapahtua ja mitä se tarkoittaa?
Inception on tästä erinomainen esimerkki, koska erillisten unitasojen läpi navigoiminen saattaisi missä tahansa muussa elokuvassa tuntua sekavalta, mutta Nolan saa tarinan kuljetuksen tuntumaan helpolta. Ensimmäinen tunti on lähestulkoon pelkkää selontekoa tarinan unilogiikasta, hahmoista ja panoksista, mutta sitä seuraava nopeatempoinen, kolmessa eri unitasossa liikkuva tarina pystyy etenemään rahtijunan lailla, pysähtymättä selittämään tarinaa (toisin kuin Yön ritarin paluu).
Toisin sanoen ohjaaja/käsikirjoittajan suureelliset tarinalliset tavoitteet toimivat, kun tapahtumat ja niiden seuraukset ovat katsojalle selkeitä ja ymmärrettäviä.
Tarinallinen tarkkuus näkyy Nolanin elokuvien ensimmäisistä kuvista lähtien. Ohjaaja osaa aloittaa elokuvansa tunnistettavalla kuvalla tai kohtauksella, josta välittyy elokuvan pääteema tai konflikti kertaheitolla. Tämän lisäksi nähdyn merkitys voi muuttua tarinan avautuessa.
Memento, takaperin kulkeva elokuva, alkaa Teddyn takaperin kulkevalla teloituksella. Insomniassa rikosetsivän kalvava syyllisyys esiintyy ladymacbethmäisenä veritahrana, joka imeytyy valkoiseen kankaaseen. Taikatemppuileva The Prestige alkaa taikatempulla, jonka Cutter (Michael Caine) esittää Alfred Bourdenin tyttärelle. Dunkirkissa sodan sattumanvaraista äkkiarvaamattomuutta kuvastaa alkukohtaus, jossa ryhmä sotilaita on kävelemässä hiljaisella kadulla, kunnes vihollinen alkaa tulittamaan heitä.
Interstellarin ensimmäinen kuva – ennen Cooperin painajaista – on Nolanin uran yksinkertaisin, mutta monitasoisin. Pölyyntynyt kirjahylly, jonka reunalla on muun muassa NASA:n Discovery-avaruussukkulalta näyttävä pienoismalli. Tuo yksittäinen kuva sisältää kaiken olennaisen tarinasta. Pöly ja sen peittämä avaruussukkula kuvastaa yhtäaikaisesti sekä maapallon että avaruusmatkailun kuihtumista. Kirjahylly on myös keskeinen osa Cooperin ja Murphyn tarinaa.
Mielikuvituksen puutetta?
Nolania on toisaalta kuvailtu myös mielikuvituksettomaksi.
Mielikuvituksettomuus näyttäytyy Nolanin suosimassa realistisessa lavastustyylissä ja visuaalisessa konseptoinnissa. Moni katsoja on kritisoinut Inceptionin unijaksoja ja Interstellarin ekstrasolaarisia eksoplaneettoja tylsiksi. Miksei Nolan irrottele, vaikka scifi-genre tarjoaisi puitteet villille visuaalisuudelle? Inception on Satoshi Konin Paprikaan ja sen visuaaliseen ilotulitukseen verrattuna todella, todella kliininen.
Hyvä vastaus tähän löytyy edellä mainitussa tarinallisessa selkeydessä ja oman logiikan noudattamisessa.
Inceptionin unijaksot toimivat, koska niissä kussakin on oma yksinkertainen ja helposti tunnistettava ”maailmansa”, joka ei vaadi turhia lisämausteita erottuakseen. Sateinen kaupunki, hotellin käytävä ja luminen linnake ovat toteutettavissa ilman tietokonetehosteita, oikeilla kuvauspaikoilla tai studio-olosuhteissa lavasteilla. Sama pätee Interstellarissa, jossa eksoplaneetat ovat omalla tavallaan karuja, mutta eivät kaipaa liiallisia selityksiä ekosysteemien tai muiden tieteellisten selitysten suhteen.
Nolan ei tuotantosuunnittele elokuvien tapahtumapaikkoja puhki, vaan pyrkii pitämään sekä visuaalisen selkeyden että tietyn realismin tason, jotta katsoja ei etäänny niistä liikaa. Sitten mieltä vääntävän konseptin avulla tämä tunnistettava realismi on mahdollista kääntää päälaelleen, kuten esimerkiksi kirjaimellisesti Inceptionin huikeassa hotellikäytävän kamppailukohtauksessa. Nolan suosii elokuvissaan käytännöllisyyttä, mikä näkyy kerta toisensa jälkeen toistuvana brutalististen rakennusten, tapahtumapaikkojen ja arkkitehtuurin hyödyntämisenä.
Tarinoissaan Nolan keskittyy usein perheen ja etenkin lasten tärkeään rooliin päähenkilöidensä tunne-elämässä ja tavoitteissa.
Lue myös: Tom Hanks puhuu Toy Storyn mahdollisesta jatkosta ja Woodyn äänestä sen jälkeen, kun hän on kuollut
Lue myös: Michael Cainen tekoälyääni lukee Odysseus-äänikirjan Christopher Nolanin elokuvan kunniaksi
The Prestige oli Nolanilta ensimmäinen elokuva, jossa perhe-elämä, kuten lapset ja parisuhde olivat huomattavasti isommassa roolissa. Nolan joko tietoisesti tai tiedostamatta tuo tarinoihinsa teemoja, jotka saattavat olla pohdintoja hänen omasta henkilökohtaisesta tai ammatillisesta elämäntilanteesta.
Sitähän sanotaan, että ”kirjoita siitä, mistä tiedät”, sama voisi päteä elokuvan aiheeseen samaistumiseen.
Tästä syystä Nolanin elokuvissa on helppo nähdä yhteys ohjaajan kokemuksiin: The Following kertoo aloittelevasta kirjailijasta, joka kuvastaa Nolania itse aloittamassa elokuvauraansa ja löytämässä omaa ääntään. Uran toisessa ääripäässä, Oppenheimerissa vertauskuvallisesti Nolan käsittelee omaa tarinaansa tehdä oma ”ydinpomminsa”: Yön ritari (ydinpommi), joka lopulta vietiin hänen käsistään katsojien ja studioiden (valtioiden) toimesta ja seurauksena on moderni supersankaribuumi (ydinasevarustelu). The Prestige ilmestyi juuri sopivasti ammatillisen omistautumisen käsittelyn kanssa ennen Yön ritarin räjähdysmäistä suosiota.
Interstellarissa Nolan käsittelee ajan kulumista omien lapsiensa näkökulmien kautta: isä on pitkiä aikoja elokuvantekoprosessissa, joten lapset kasvavat aivan silmissä.
Muita tulkintoja
Nämä ovat tietysti enemmän ja vähemmän johdannaisia tulkintoja Nolanin omien lausuntojen ja haastatteluiden perusteella. Voit olla katsojana eri mieltä näistä tulkinnoista, mutta Nolanin tarinoissa on monia muitakin tarkoituksellisia yksityiskohtia istutettuna. Kaikki on Nolanin töissä niin harkittua, että monet ohikiitävät hetketkin on otettava tosissaan.
Nolan tarkoituksellisesti jättää tarinoihinsa tulkinnanvaraa, koska mikään ei saa katsojan mielenkiintoa pidettyä paremmin yllä kuin avoimeksi jätetyt kysymykset. Nämä seikat monimutkistavat narratiivien tulkintaa tai mahdollistavat erilaisia tulkinnan tasoja ja teoretisointeja.
Nolan näyttää sekunnin murto-osan ajan Leonardin Sammyn paikalla mielisairaalassa. Oliko Mementossa Sammy Jenkins oikea henkilö vai oliko Leonard oman elämänsä Sammy Jenkins?
Pääsikö Cobb Inceptionissa takaisin lastensa luo? Hyrrän pyöriminen lopussa antaisi ymmärtää, että kyse olisi unesta. Uskotko, että hyrrä oli Cobbin ankkuri todellisuuteen, vaikka kyseessä oli Malin esine. Elokuva itsessään onnistuu tekemään sen, mitä Cobb työryhmänsä kanssa yrittää – istuttaa ajatuksen siemenen katsojan mieleen.
Onko Interstellar Cooperin vertauskuvallinen matka tuonpuoleiseen? Heti ensimmäisessä kohtauksessa Cooperin tytär puhuu aaveesta ja isänsä kokemasta onnettomuudesta, joten onko koko elokuva vain unta? NASA:lla ihmiskunnan pelastavan projektin nimi on Lazarus-projekti. Lopussa Cooper palaa tyttärensä sairaalapedin luo, mikä näyttää aivan kuolinvuoteelta – sitähän sanotaan, että kuollessaan ihmiset näkevät rakkaampansa. Miksei kukaan muu perheenjäsen juuri reagoi Cooperin paluuseen?
Tenetissä entropian kääntävän inversioteknologian kautta edestakaisin ajassa kulkevat Päähenkilö ja Neil muodostavat ystävyyden, mutta heidän tarinansa menevät ajallisesti ristiin – toiselle ystävyyden alku on loppu ja loppu on alku. Mutta onko Päähenkilö tietämättään suojellut poikaa, joka lopulta tulisi uhraamaan henkensä Päähenkilön puolesta? Nolan jätti katsojalle selkeitä vihjeitä, että Neil olisi isoksi kasvanut nuori Max-poika (koko nimeltään Maximillien).
Mutta kaikista hulluin ja samalla siistein teoria liittyy The Prestigeen.
Elokuva alkaa ja loppuu Sir Michael Cainen esittämän illuusioiden tekijän Cutterin kertojanäänellä, jossa hän selostaa taikatempun anatomian katsojalle. Miksi elokuvan viimeiset sanat ovat ”haluat tulla huijatuksi”? Nämä viimeiset sanat ovat aina mietityttäneet minua.
Onko mahdollista, että elokuva itsessään yksi iso taikatemppu?
The Prestige esittää meille tilanteen, jossa taikuri Angier vierailee Nikolas Teslan (David Bowie) luona. Tesla tekee Angierille laitteen, joka mahdollistaa Aidon Siirtyvän Miehen -taikatempun tekemisen. Tässä vaiheessa elokuva menee scifin puolelle: Teslan keksimä laite on kloonauslaite, jolla Angier kerta toisensa jälkeen kloonaa itsensä, kunnes kilpakumppani Borden menee ansaan. Bordenia syytetään Angierin murhasta.
Mutta koko elokuva on kehystetty Bordenin ja Angierin päiväkirjakertomuksilla. Me kuulemme Angierin sepittämän tarinan Teslasta, mutta voiko se pitää paikkansa?
Teorian ydin on tämä: todellisuudessa Teslan kloonauslaite olisi katsojalle selitettyä huijausta. The Prestige koko kehyskertomus perustuu epäluotettaviin kertojiin, joten tämä ei ole kovin tuulesta temmattu. Todellisuudessa Angier olisi käyttänyt tempussaan kaksoisolentonaan nähtyä Gerald Rootia (jota Hugh Jackman myös esittää). Root olisi Angierin kaksoisolento, joka tippuu lukittuun vesisäiliöön; jonka Borden näkee hukkumassa ja Cutter tunnistaa ruumishuoneella.
Lue myös: ”Hevonpaskaa!” – Uusi dokkari haastaa Scorsesen The Wolf of Wall Streetin todenperäisyyden
Lue myös: Uusi Halloween nousee surkean trilogian savuavista raunioista
The Prestigen viimeinen kuva on Angierin säilömästä vesisäiliöstä, jossa näkyy Angierin profiili. Miksi elokuva loppuisi profiilikuvaan, jos tarkoitus ei olisi kiinnittää huomiota säiliössä kelluvan henkilön nenään. Root oli lähes taikurin näköinen, mutta heillä oli hieman eri muotoinen nenä.
Olisi todellinen taikatemppu saada katsoja uskomaan viktoriaanisen taikuridraaman keskellä kloonauksen kaltaiseen scifi-temppuun.
Nolan ymmärtää, että katsojalle ei tarvitse tarjota kaikkia vastauksia.
Tragediat, traumat ja tunteet
Mitä tulee ohjaajan elokuvissa esiteltyjen päähenkilöiden tunnekylmyyteen, mielestäni Nolanissa kiteytyy patoutuneet tunteet ja niiden ilmaisemisen vaikeus. Nolanin päähenkilöt ovat usein traumatisoituneita ja siten emotionaalisesti pidättyväisiä, koska he eivät aidosti pysty traumaattisten kokemustensa kautta välittämään tunteita.
Uskon, että Nolan pyrkii aidosti kuvaamaan hahmojen tunne-elämän vaikeuksia ja tuntea yhteyttä muihin ihmisiin, koska kuvaustavoissa on nyanssieroja. Joihinkin hahmoihin Nolan suhtautuu empaattisemmin kuin toisiin. Sekä Leonard että Cobb menettivät vaimonsa ja jälkimmäinen on joutunut olemaan erossa lapsistaan, Cooper menetti vaimonsa ja joutuu ottamaan harteilleen ihmiskunnan tulevaisuuden, Dunkerquen rannalla olevat sotilaat – ja heitä noutamaan lähtenyt herra Dawson (Mark Rylance) – ovat kaikki kollektiivisessa traumassa keitettyjä.
Nolanin hahmot paljastavat katsojalleen todelliset luonteensa siinä, miten he suhtautuvat lapsiinsa. Robert J. Oppenheimer, moderni Prometheus, oikeastaan vähät välittää lapsistaan, kun taas toisessa ääripäässä Matthew McConaugheyn Cooper kokee vahvaa katumusta surressaan päätöstään jättää lapsensa maapallolle.
Paljastavana tekijänä toimii Nolanin käyttämät säveltäjät. David Julyanin, Hans Zimmerin ja Ludwig Göranssonin säveltämän musiikin tunnerikkaat soinnut tarjoilevat vastapainoa Nolanin kuvastolle. Voimakkaan musiikin käyttö luo mielikuvan pinnan alla kytevistä haluista, peloista ja tuskista.
Selkeä emotionaalinen punainen lanka Nolanin elokuvissa on tarinoissa, joissa päähenkilöt yrittävät päästä perheidensä tai omien lastensa luo (Inception, Interstellar ja tuleva The Odyssey). Tenet tuntuu tästä syystä etäisimmältä, koska siinä nimetön Päähenkilö ei ole kiinnittynyt juuri mihinkään – hänellä ei vapaasti kulkevana agenttina vaikuta olevan perhettä tai kotia. Tenet toisaalta pyrkii herättämään ajatuksia tuleville sukupolville jätetyn maailman tilasta, mikä vaatii epäitsekkyyttä ja kykyä astua oman välittömän kokemuspiirin ulkopuolelle.
Aivan uransa alustaalkaen Nolanin elokuvissa on toistuvasti hahmoja, jotka yrittävät hallita aikaa, muistia tai yhteiskunnallisia järjestelmiä, mutta päätyvät usein niiden vangiksi. Jo heti Nolanin uran alussa Following seuraa rikoksesta syytettyä kirjailijaa, joka yrittää selittää tapahtumat häntä kuulustelevalle poliisille, mutta hänen puheensa eivät tehoa, koska todisteet ovat häntä vastaan.
Vaikka elokuvat liikkuvat eri genreissä rikosdraamasta supersankarielokuvaan ja tieteiselokuvasta historialliseen draamaan, niiden rakenteellinen logiikka on samankaltainen: katsoja asetetaan kokemaan epävarmuus yhdessä päähenkilön kanssa.
Odysseiaa odottamassa
Nolanin tyyli on myös vaikuttanut siihen, millaisia suuria studioelokuvia 2000-luvulla on tehty. Hänen menestyksensä on osoitus siitä, että viihdettä kaipaava elokuvayleisön on mahdollista seurata monimutkaisia rakenteita ja vakavampia teemoja ilman, että elokuvien kaupallinen potentiaali katoaa. Samalla hänen uransa kertoo Hollywoodin muutoksesta aikana, jolloin franchiset, jatko-osat ja suuret tuotannot ovat hallinneet markkinoita.
The Odyssey on historiallinen tapaus, koska se tulee olemaan ensimmäinen täyspitkä elokuva, joka on kuvattu kokonaan IMAX-kameroilla. Odotan itse innolla Nolanin uutuutta saapuvaksi, vaikka harmillisesti me täällä kotimaassa emme pääse nauttimaan näistä IMAX-filminäytöksistä.
Olen samalla seurannut vierestä elokuvasta – sen (mahdollisesti) historiallisesti epätarkoista puvustusvalinnoista ja näyttelijöiden roolituksesta – käytyä keskustelua.
Kovin moni piti Nolanin puvustusta vääränä (tai hukattuna mahdollisuutena kuvata ”oikeita” pronssikauden sotisopia) ja Elliot Pagen ja Lupita Nyong’o roolituksia väärinä, mutta tässä on tosiaan muistettava kaksi asiaa.
Nolan on aina mennyt elokuvissaan selkeys edellä. Homeron eeposteksti ei sitä paitsi ole historiallista tekstiä, vaan proosaa. Troijan sota on varmasti ollut, mutta Odysseus ja hänen seikkailunsa ovat satuja. Historiallinen tarkkuus ei ole päällimmäisimpänä mielessä, koska samalla voisimme käydä keskustelua, kuuluuko Hämähäkkimiehelle mekaaniset vai orgaaniset seittilingot.
Toisekseen Nolan on tarkka näyttelijöistään. Hän käyttää usein samoja näyttelijöitä, usein temaattisesti samankaltaisiin rooleihin (kuten Christian Bale kaksoiselämää elävänä miljonäärinä ja taikurina).
Moni ei varmasti muista, miten kova kalabaliikki heräsi Heath Ledgeristä ja Jokerin roolista uutisoitaessa. Moni piti Ledgeriä liian nuorena, epäuskottavana ja vaan yksinkertaisesti vääränä (Brokeback Mountain varmasti vaikutti näissä mielikuvissa).
Mutta kuinka sitten kävikään? Ledgeristä tuli monelle ”se”, definitiivinen Jokeri, johon kaikkia muita näyttelijöitä verrataan.
Toivon sydämeni pohjasta, että The Odyssey menestyy ja Nolan pystyy jatkamaan katsojaansa haastavien tarinoiden kertomista. Useimmiten hänen elokuvansa sisältyvät monien suosikkielokuvien joukkoon, enkä yhtään ihmettele, miksi hänen elokuvansa puhuttelevat juuri mieskatsojia. Painimme tunteidemme, ymmärryksen saamisen ja yhteenkuuluvuuden halujemme kanssa.
Nolan osaa paketoida tarinansa hyvin, mutta hän ei tarjoile pelkästään pinnallista viihdettä. Christopher Nolanin elokuvien parissa on vaikea olla viihtymättä vuodesta toiseen.
Ville Vuorio – Leffahamsteri