Tiedätkö tunteen, joka syttyy, kun oma tunneside elokuvaa kohtaan on niin pakottavan suuri, että pelkkä elokuva ei tunnu riittävän? Ihailun ja kunnioituksen synnyttämä tunneside voi kasvaa pakahduttavaksi.
Olen tunnistanut itsessäni tällaisissa hetkissä keräilijän luonteen heräämisen. Pakottava tunne on tietysti yksilöllinen, mutta meistä leffahulluista faneista sen ottaessa vallan tuntuu siltä, että pitäisi saada itselle ”pala” elokuvasta. Tämä voi tarkoittaa vain yksinkertaisesti sitä, että ostaa itselleen elokuvan fyysisen julkaisun, t-paidan, julisteen tai keräilyfiguurin koristeeksi hyllylle.
Keräilyinnostus voi myös saada uusia mittasuhteita, jos tulee pakonomainen tarve saada itselleen esimerkiksi joko kuvauksissa käytetty rekvisiitan pala, alkuperäinen käsikirjoitus tai suosikkinäyttelijän nimikirjoitus.
Joskus voi syttyä halu tehdä pyhiinvaellus elokuvasta tutulle kuvauspaikalle, jos sellainen on edelleen olemassa.
Elokuvien pitkän historian aikana tietysti on käytetty hyvin paljon keinotekoisia studio-olosuhteita optimaalisen kuvaustilanteen saavuttamiseksi, mutta on tietysti tapauksia, jolloin on käytetty oikeita, olemassa olevia kuvauspaikkoja, joilla voi vierailla yhä tänäkin päivänä.
Tunnistettavat kuvauspaikat voivat olla isompia nähtävyys- tai turistikohteita, kuten Petran rauniokaupunki Jordaniassa (Indiana Jones ja viimeinen ristiretki), Uudessa Seelannissa kuvattujen Taru sormusten herrasta ja Hobitti -elokuvatrilogioiden Hobittilaksi muutettu maatila, Italiassa sijaitsevat Como-järvi (Tähtien sota – Episodi II: Kloonien hyökkäys) tai Savocan ja Forza d’Agròn kylät (Kummisetä).
Näiden lisäksi kuvauspaikat voivat olla kylien lisäksi myös julkisivukohteita, kuten Michael Myersin tai Laurie Stroden talot Halloweenista, Iso-Britanniassa Notting Hillin sininen ovi tai Sherlock-tv-elokuvissa nähty, Sherlock Holmesin 221B Baker Streetin ovi (jonka kuvauspaikka sijaitsee todellisuudessa 187 Gower Streetillä).
Valitettavan usein tällaisia julkisivuja muutetaan, remontoidaan tai jätetään täysin hoitamatta.
Sad Hill Unearthed on tarina fanien tukahtumattomasta rakkaudesta ja päättäväisyydestä rakastamaansa elokuvaa ja sen kuvauspaikkaa kohtaan.
Hyvät, pahat ja rumat – ja Sad Hillin tarina
Elokuvahistorian kuuluisin ja arvostetuin spagettiwesternelokuva, Sergio Leonen Hyvät, pahat ja rumat täyttää tänä vuonna pyöreät 60 vuotta – elokuva sai italiassa ensi-iltansa 23.12.1966.
Elokuva on suoraan sanottuna yksi oman genrensä ajaton klassikko. Leonen mestarillisesti ohjaama teos on aivan syystä rakastettu ja palvottu teos, joka herättää katsojissa tunteita edelleen. Jos luet tätä, etkä ole vielä tätä koko lajityyppiä määrittänyttä mestariteosta, lopeta lukeminen ja mene katsomaan se.
Tätä kuuden vuosikymmenen rajapyykin saavuttavaa elokuvaa on syytä juhlistaa koko vuoden mittaisilla juhlallisuuksilla.
Itse aloitin juhlavuoden menot katsomalla Arrow Filmsin kokoamasta Hyvät, pahat ja rumat –erikoisjulkaisusta löytyvän Sad Hill Unearthed –dokumentin. Vuonna 2016 ilmestynyt dokumentti osoittaa, etten ole ainoa, joka tuntee yhteyttä tätä elokuvaa kohtaan.
Lue myös: Paljon onnea Clint Eastwood, 96 vuotta!
Hyvät, pahat ja rumat kuvattiin pääosin Espanjassa ja kuvauksia varten rakennettiin monenlaisia eri lavasteita kylistä, kaupungeista, silloista ja taistelutantereista, jotta Amerikan sisällissotaan sijoittuva tarina saatiin herätettyä henkiin. Spagettilänkkärin ikonisin kohtaus ja elokuvan varsinainen kliimaksi, meksikolainen pattitilanne nimikkohenkilömme välillä toteutettiin Burgosin maakunnassa pohjois-Espanjassa, jonne kokonainen tuhansien hautojen Sad Hillin hautausmaa pystytettiin keskelle espanjalaista maalaismaisemaa.
Mutta kuvausten päätyttyä lavasteet vain jätettiin paikalleen homehtumaan. Kukaan ei villeissä unelmissaan osannut odottanut, että joku saattaisi kaivata niitä vuosien päästä.
Näistä lähtökohdista Sad Hill Unearthed lähtee liikkeelle.
Innostunut leffafanien joukko päättää herättää hautausmaan takaisin henkiin. Fanit pääsevät ääneen kertomaan siitä, miten ovat tutustuneet Leonen mestariteokseen tai miten se on heihin vaikuttanut. Osalle se on ollut pitkään osa elämää ja tästä syystä tunneside on suuri. Alkuperäisen kuvauspaikan löytymisen jälkeen alkaa restaurointiurakka, joka kulminoituu tunteelliseen iltaan, kun ihmisiä saapuu paikan päälle katsomaan Hyvät, pahat ja rumat isolta valkokankaalta tähtitaivaan alla.
Dokumentin alussa mietin, miten fanien hartiavoimin toteutusta urakasta saadaan dokumentin vajaan puolentoista tunnin mitalta materiaalia. Valitettavasti itse hautausmaan esiin kaivuu vuosikymmenten aikana kertyneen hiekan ja mullan alta on dokumentin vähiten innostava sisältö. Alkuperäisten kivilaattojen kaivaminen ja restaurointi on varsin yksitoikkoista työtä. Multaa, hiekkaa ja kiveä kuljetetaan traktorilla monta kertaa edes takaisin. Kunnostustyö on juuri sitä itseään – hikeä ja pitkiä päiviä.
Haasteita tuodaan esille, mutta niissä ei vellota. Turhaa, lillukan varsista veistettyä draamaa ei ole, koska kyseessä ei ole amerikkalainen tosi-tv-tuotanto. Turhautumisia mahtuu matkan varrelle, kun joinain sovittuina talkoopäivinä paikalle saapuu vain kourallinen vapaaehtoisia, mutta toisinaan porukkaa on enemmän kuin riittävästi.
Henkilökohtaisia menetyksiä myös sivutaan, mutta dokumentti ei oikein osaa rakentaa kunnostajien henkilökohtaisista tarinoista tarpeeksi merkityksellisiä, jotta olisin kokenut ne erityisen koskettavina.
Dokumentin anti on harmillisen epätasaista, vaikka se tarjoaa uusia haastatteluita. Sad Hill Unearthed käy läpi spagettilänkkäriä varten pystytetyn hautausmaan luomisprosessia pääosin elossa olevien tekijöiden haastattelujen kautta. Vuonna 2016 – eli Hyvät, pahat ja rumat –elokuvan 50-vuotisjuhlavuonna – ensi-iltansa saaneen dokumentin aikoihin säveltäjä Morricone oli vielä luonamme elävien kirjoissa, joten maestro sai oman puheenvuoronsa muiden muassa.
Metallica-yhtyeen keulahahmo James Hetfield nähdään myös dokumentissa, vaikka hänellä tai Metallicalla ei varsinaisesti ollut mitään tekemistä hautausmaan restauroinnissa. Mukanaolo on siltä osin tosin oikeutettua, miten Metallica on jo vuosikymmenten ajan aloittanut konserttinsa Morriconen Ecstacy of Gold -kappaleella. Pelkän intronauhan sijaan yhtye on myös heijastanut samaisen katkelman elokuvasta, jossa Tuco (Eli Wallach) juoksee hautojen seassa.
Dokumentin amatöörimäisyys näkyy siinä, miten pitkin poikin dokumenttia on istutettu erinäisiä Metallican konsertista taltioitua kuvamateriaalia. Jos Metallican ja Hyvät, pahat ja rumat -elokuvan yhteyttä ei tiedä, valinta on hieman hämmentävä. Aivan lopussa tietysti tämäkin lanka nivotaan osaksi kokonaisuutta, mutta dokumentti olisi toiminut paremmin, jos keikkataltiointi olisi säästetty pelkästään aivan loppuun.
Suureksi yllätyksekseni myös itse Leonen ”mies vailla nimeä”, itse Clint Eastwood nähdään dokumentissa haastateltavana. Hän on selvästi otettu Hyvät, pahat ja rumat -elokuvan perinnöstä ja sen saamasta rakkaudesta kaikkien näiden vuosikymmenten jälkeen.
Sad Hill Unearthedin varsinainen emotionaalinen, niskakarvoja kananlihalle kohottava kohokohta oli hetki, jolloin hautausmaan urakka on saatu päätökseen ja Sad Hillin hautuumaalla pidettävät juhlallisuudet päättyvät elokuvaesitykseen ja sitä edeltäviin puheenvuoroihin.
Dokumentissa nähdyt puhuvat päät antavat videoiden välityksellä terveisensä hautausmaalle kokoontuneelle yleisölle. Jutun juju on siinä, että ne tulevat yllätyksenä itse juhlan järjestäjille. Heidän reaktionsa ovat korvaamattomat. Voin kuvitella tilanteen, miten he ovat tehneet pitkää päivää niskalimassa ja se työ palkitaan paikalle saapuneella yleisöllä ja ikonisen elokuvatähden videotervehdyksellä.
Hyvät, pahat ja rumat on elokuvahistorian ikonisin western-elokuva siitäkin huolimatta, että se on kuvattu Espanjassa. En usko, että kukaan pystyy ylittämään sen visuaalista kekseliäisyyttä, leikkisyyttä ja visionääristä majesteettisuutta, vaikka se tehtiin vain murto-osalla nykyisten blockbuster-elokuvien budjeteista. Puhumattakaan siitä, miten nykyään kaikki isomman budjetin tuotannot kuvataan varastohalleissa sinistä tai vihreää seinää vasten, jonka jälkeen näyttelijöitä ympäröivä maailma luodaan visuaalisilla tehosteilla.
Itsekin olen alkanut harkitsemaan Espanjan lomaa, jossa kävisin Sad Hillin hautausmaalla.
Oletko koskaan itse tehnyt pyhiinvaellusta suosikkielokuvasi kuvauspaikalle?
Ville Vuorio – Leffahamsteri
