Christopher Nolan on aikamme suosituimpia ja tunnetuimpia ohjaaja/käsikirjoittajia, jonka menestys on varsinainen ihme. Nolan on kaikkien näiden vuosien ajan ollut täysin sitoutunut tekemään kunnianhimoisia, harkittuja, viihdyttäviä ja ideavetoisia elokuvia – ja hän on jotenkin onnistunut tekemään uran Hollywoodin valtavirrassa.
Ohjaajana Nolanilla on ollut viimeisen reilun kahdenkymmenen vuoden aikana hurja työtahti. Häneltä on ilmestynyt yhteensä 12 täyspitkää elokuvaa. Pisin elokuvien välinen aika on Nolanilla ollut vain kolme vuotta, mikä on hullu tahti. Ohjaajan seuraava ja järjestyksessään 13. elokuva, The Odyssey saa ensi-iltansa 17. heinäkuuta.
Vertailun vuoksi esimerkiksi omat myös leffansa kirjoittavalta Paul Thomas Andersonilta on tähän astisen uran aikana ilmestynyt kymmenen elokuvaa vuosien 1996–2025 välillä, kun taas Quentin Tarantinolla vastaa luku on vain yhdeksän vuodesta 1992 alkaen (Kill Bill lasketaan yhdeksi leffaksi).
Aivan kuten minkä tahansa suositun tahon kohdalla, myös Nolanilla on vannoutuneiden fanien lisäksi turhautuneiden arvostelijoiden litanja. Nolan on niin sanottu auteur-ohjaaja, jolle on muodostunut omat tunnistettavat elokuvallisen tyylin piirteet sekä tutut tematiikat ja tavat toimia.
Nolanin elokuvissa yhdistyvät usein ajan kokemisen kuvaaminen, muistin epävarmuus ja oman identiteetin rakentuminen. Nolanin tuotantoja yhdistävänä tekijänä on myös vahva kiinnostus käytännönläheisiin, fyysisesti toteutettaviin efekteihin ja analogisiin kuvausformaatteihin – toisin sanoen Nolan suosii nykyisten digitaalisten kuvaustapojen sijaan perinteistä selluloidia ja filmikameroita.
Nolanin teoksiin ja tyyliin on kohdistunut vuosien mittaan myös kritiikkiä. Moni on esimerkiksi kuvaillut Nolania kylmäksi ja sekä itsensä että aiheensa liian vakavasti ottavaksi ohjaajaksi, mutta mielestäni nuo kuvaukset eivät oikein pidä paikkaansa. Tämän ja monet muut Nolanin erityispiirteet aion purkaa tämän kaksiosaisen artikkelin kuluessa auki.
Tämä ensimmäinen osa on retrospektiivinen katsaus kaikista Christopher Nolanin ohjaamista elokuvista niiden ilmestymisjärjestyksessä ja toinen osa on enemmän analyysimäistä tarkastelua ohjaajan tyylistä ja merkittävimmistä teemoista.
Uran alku ja pienet budjetit
Nolan syntyi Lontoossa vuonna 1970 ja alkoi tehdä lyhytelokuvia jo nuorena. Hän opiskeli elokuva-alan sijaan englantilaista kirjallisuutta, mikä tietysti näkyy ohjaajan elokuvien rakenteellisessa ja temaattisessa tarkkuudessa. Opinnoista oli varmasti hyötyä, koska Nolan itse kirjoittanut tai on ollut mukana kirjoittamassa omia elokuviaan esimerkiksi veljensä Jonathan Nolanin kanssa.
Yksittäisten lyhytelokuvien jälkeen tehty, pienellä budjetilla toteutettu Following (1998) aloitti Nolanin uran. Työttömästä kirjailijasta kertovan tarinan alussa ideaköyhä päähenkilö alkaa seuraamaan tuntemattomia ihmisiä Lontoossa mahdollisten tarinoiden perässä, mutta ajautuu toimintansa kautta rikollisen herrasmiesmäisen murtovarkaan, herra Cobbin seuraan – sama nimi, jota Nolan käytti myös eräälle toiselle herrasmiesmäiselle univarkaalle.
Film noir -trillerin vaatteita lainaava Following esitteli jo heti kättelyssä ohjaajan tunnistettavaksi tavaramerkiksi tulevan rikotun aikarakenteen ja kursailemattoman visuaalisen ilmeen. Nolan käytännössä teki koko elokuvan itse rakentaen budjetin omasta palkastaan ja käyttäen produktiossa omia hartiavoimia: hän toimi käsikirjoittajana, ohjaajana, tuottajana, kuvaajana ja leikkaajana. Following kuvattiin viikonloppuisin, kun kuvausryhmään kuuluneet näyttelijät olivat vapaalla ja käytettävissä muista töistä.
Lähes mitättömistä resursseista huolimatta debyyttiohjaus on varsin kunnianhimoinen. Rikottu aikarakenne ja tarinan herättämät moraaliset kysymykset tarjoavat vilkaisun Nolanin uran tuleviin huippukohtiin.
Varsinainen läpimurto tapahtui jo heti seuraavalla elokuvalla.
Vuonna 2000 ilmestynyt Memento kertoo tarinan Leonardista (Guy Pearce), lyhytkestoisesta muistin menetyksestä kärsivästä miehestä, joka yrittää selvittää vaimonsa murhaa.
Jonathan Nolanin novelliin perustuvassa, kahdessa aikatasossa liikkuvassa tarinassa tapahtumat etenevät kronologisesti sekä etu- että takaperin, kunnes nämä kaksi tapahtumatasoa kohtaavat tarinan keskellä. Elokuvan kliimaksi on näin ollen kronologisesti tarkasteltuna tarinan keskellä. Rakenteellinen ratkaisu ei ole pelkkä halpamainen tekninen temppu, vaan äärimmäisen kuvaava tapa asettaa katsoja samaan asemaan kuin Leonard, jolla uudet muistot eivät pysy mielessä.
Following tarjosi hyvän harjoittelualustan Nolanille tarjoilla rikkoutunutta aikajanaa katsojalle, mutta Mementossa tuo rakenne oli hioutunut vielä iskevämmäksi ja tarinan kannalta perustelluksi.
Nolanin uran kolmas elokuva, Insomnia (2002), oli ohjaajan ensimmäinen suurempi studiotuotanto. Uusintaversio norjalaisesta rikoselokuvasta sai pääosanesittäjikseen veteraaninäyttelijä Al Pacinon ja koomikkolegenda Robin Williamsin vakavampaan murhamiehen rooliin.
Unettomuudesta kärsivä etsivä Dormer (Pacino) tutkii Alaskassa tapahtunutta murhaa jatkuvan päivänvalon keskellä. Insomnia on varsin yllättäen rakenteeltaan suoraviivaisin koko Nolanin tähänastisesta urasta, mutta ohjaajalle tutut mielenkiinnon aiheet ovat läsnä, kun päähenkilö toimii moraalin harmaalla alueella ja totuudet asetetaan kyseenalaiseen valoon.
Dormer ampuu rikosjahdin aikana vahingossa kollegansa kuoliaaksi, vai oliko se sittenkin tarkoituksellista? Murhatapauksia ratkova univajeinen etsivä yrittää säilyttää hallinnan samalla, kun hänen oma käsityksensä oikeasta ja väärästä alkaa hajota. Murhaaja ja häntä jahtaava poliisi käyvät dialogia ja löytävät tilanteistaan yhteisen kosketuspinnan vähän samalla tavalla kuin Michael Mannin Heat – ajojahdissa.
Nolanin kolme ensimmäistä elokuvaa muodostavat omanlaisensa rikoselokuvien trilogian, jossa totuus on jatkuvasti kyseenlainen katsojan epäillessä päähenkilöiden motiiveja aina uuden, paljastuvan tiedon valossa. Nolanin hahmoja yhdistävä piirre on se, miten he haluavat nähdä itsensä olosuhteiden uhreina tai oikeutettuina toimintaansa, vaikka he oikeastaan itse ovat omilla teoillaan tehneet valintansa.
Kohti suurempia budjetteja
2000-luvun alussa lupaavalle ohjaajanalulle tarjottiin pestiä Troija-elokuvasta, joka lopulta päätyi Wolfgang Petersenin työpöydälle. Sen sijaan ratkaiseva urakehitys tapahtui, kun Nolan siirtyi DC-sarjakuvien tunnetuimman supersankarin pariin. Batman Begins (2005) kertoo Bruce Waynen ja Lepakkomiehen syntytarinan Batman: Year One -sarjakuvatarinan hengessä. Nolan pyrki rakentamaan hahmolle realistisemman tarinan kuin aiemmat filmatisoinnit.
Nolan lähestyi supersankaritarinaa psykologisena rikosdraamana, jossa Gotham ei ole enää Tim Burtonin ja Joel Schumacherin esittelemä, McDonaldsin Happy Meal -lastenaterioihin kytkettävissä oleva fantasiamaailma. (Hauskana sivuhuomautuksena: Batman Beginsin pikaruokapromootio meni KFC-ketjulle).
Tästä huolimatta Batman Begins on joiltain osin visuaalisesti vielä askeleen lähempänä 90-luvun Batman-filmatisointeja, koska siinä on vielä pieni ripaus sarjakuvamaista gotiikkaa. Wayne-suvun kartano on keskeisessä roolissa vielä tässä vaiheessa tarinaa, mutta jatko-osassa Nolan korvasiGothamin täysin Chicagon kaupungin urbaanilla ulkomuodolla ja olemuksella. Thomas Waynen rakennuttama julkiseksi kulkuneuvoksi tarkoitettu korotettu yksiraiteinen juna on kuin suoraan Fritz Langin Metropoliksesta.
Batman Begins on näiden kaikkien vuosien jälkeen kestänyt oikein hyvin aikaa, mutta elokuvasta huomaa, ettei Nolan vielä ollut hioutunut ohjaajana toimintakohtaustensa suhteen. Taistelut ovat tarkoituksellisesti kaoottisia, mutta niiden epäselvyys särkee ainakin omia aivoja edelleen.
Lue myös: Uusi Halloween nousee surkean trilogian savuavista raunioista
Arvostan Nolanin visiota, koska tätä realistisempaa tarinaa Lepakkomiehen syntytarinasta ei oikein juuri voi tehdä, koska onhan koko premissi varsin naurettava. Miljonäärisuvun ainoa jälkeläinen palaa seitsemän vuoden maailmanympärimatkaltaan kotikaupunkiinsa ja haluaa pukeutua viittaan ja naamioon hakatakseen mafiapomoja yön pimeinä tunteina. Michael Cainelle olisi pitänyt antaa Oscar-palkinto tästä elokuvasta jo pelkästään siitä, miten hyvin hän osaa esittää Alfredin Brucen tasapainoisena tukijana.
Heti seuraavana vuonna Nolanilta valmistui The Prestige (2006), joka perustuu Christopher Priestin romaaniin. 1800-luvun lopulle sijoittuva elokuva seuraa kahden taikurin välistä kilpailua, jossa salaisuuksien, kunnianhimon ja pakkomielteiden verkko kiristyy hengenvaaralliseksi.
Kuten Mementon kohdalla, myös The Prestigen rakenne on johdannainen elokuvan tarinasta: se muistuttaa nerokkaasti taikatemppua, jossa katsojaa johdetaan tarkoituksella harhaan. Hugh Jackmanin ja Christian Balen tähdittämä elokuva tutkii taiteellisen kunnianhimon hintaa sekä sitä, kuinka täydellisyyden tavoittelu voi tuhota yksityiselämän ja kuinka ihminen voi kadottaa itsensä omaan työhönsä.
The Prestige on mielestäni selkein vedenjakaja Nolanin uralla.
Memento ja Insomnia ovat onnistuneita elokuvia, mutta ne ovat vielä suhteellisen pienen budjetin elokuvia. Batman Begins tuntuu ajoittain vielä siltä, että Nolan etsi omaa ääntään isompien studioproduktioiden kanssa, mutta The Prestige on siihen verrattuna paljon, paljon itsevarmempi teos. Mutta toisaalta tätä seurannut elokuva on monelle se, mikä määritti Nolanin uran tähän päivään asti.
Yön ritarit ja niiden perinnöt
Jos et ole kuullut Yön ritarista (2008), olet luultavasti elänyt viimeiset 18 vuotta täysin eristyksissä muusta yhteiskunnasta ja populaarikulttuurista.Elokuvaoli pop-kulttuurillinen tapaus, joka nosti Nolanin menestykseen ja kansainvälisesti tunnetuksi ohjaajaksi.
Yön ritari jatkaa tarinaa siitä, mihin Batman Begins jäi. Gothamin kadut on saatu siivottua rikollisista Lepakkomiehen avulla. Mutta koska jokaisella voimalla on vastavoima, esiin astuu Jokeri.
Elokuva esitteli ennen elokuvan ensi-iltaa menehtyneen Heath Ledgerin Jokerin, joka pyrki osoittamaan yhteiskunnallisen järjestyksen hauraaksi. Jokeri toimi alkukantaisena voimana, joka pyrki kaaoksen ja näennäisen anarkian levittämisellä paljastamaan rakenteiden keinotekoisuuden. Jokeri on upeasti realisoitunut hahmo, koska uusintakatselukerroilla voi huomata pienet yksityiskohdat, jotka osoittavat hänen kaksoismoralistisen ja pettävän luonteensa.
Jokeri esimerkiksi väittää (epäsuorasti tosin), ettei hänellä ”ole suunnitelmaa”, mutta lopussa tarkkasilmäinen voi huomata, miten hän lukee paperista valmistelemaansa puhetta. Tämä ”kaaoksen agentti” myös antaa palovammoista kärsivälle Harvey Dentille Smith & Wessonin .38-kaliiperin revolverin käteen vakuuttaakseen tämän ideologiastaan. Dentille annettu valinta ampua Jokeri kostoksi Rachelin kuolemasta on vain näennäinen, koska Jokeri pitää peukaloa iskurin kohdalla estäen mahdollisen laukaisun.
Tämä moderni mestariteos muistuttaa rikostrilleriä enemmän kuin mitään ”perinteistä” tai aiemmin nähtyä supersankarielokuvaa, ja siinä näkyvät ilmiselvät Michael Mannin rikoselokuvien vaikutteet. Yön ritari olikin esteettisessä ja temaattisessa mielessä monelle sarjakuvafanille varsinainen Graalin malja: vakavasti otettava trilleri, joka määritteli ja tarjosi suunnan supersankarielokuville.
Jokerin perintö on niin suuri pop-kulttuurissamme, että moni ylenkatsoo sitä, miten Yön ritari on loppujen lopuksi kannustava tarina ihmisten pohjimmaisesta hyvyydestä ja kunnollisuudesta. On muistettava, että Jokeri häviää elokuvan lopussa, kun Gothamin kansalaiset eivät räjäytä toisiaan tuhannen päreiksi.
Yön ritarin menestys mahdollisti Nolanin varsinaisen unelmaprojektin, Inception (2010) toteuttamisen. Elokuvassa joukko ammattihuijareita tunkeutuu ihmisten uniin varastaakseen ajatuksia, kunnes ryhmää johtava Cobb (Leonardo DiCaprio) saa vaarallisen toimeksiannon: idean varastamisen sijaan sellainen pitäisi istuttaa kohdehenkilön mieleen. Cobbin henkilökohtaiset menetykset ja traumat nousevat pintaan keikan aikana ja vaarantavat koko tehtävän.
Lue myös: Hugh Laurie pyytää anteeksi ivaamaltaan toimittajalta: ”Olin hieman humalassa”
Lue myös: Yli 9 miljoonan dollarin Jane Austen -filmatisointi romahti – tekijät jäivät ilman palkkoja
Inception on The Prestigen jälleen malliesimerkki Nolanin mieltymyksestä kerronnallisesti monitasoisiin tarinoihin ja tavasta yhdistää emotionaalinen konflikti kerronnan rakenteeseen. Cobbin edesmennyt vaimo Mal (Marion Cotillard) ja tähän liittyvät muistot läikkyvät alitajunnasta ryöstökeikan unissa, kuten Insomniassa etsivä Dormerin univajeisen mielenpäällä painavat syyllisyydentuntoja aiheuttavat teot.
Haastavasta aiheesta huolimatta Inception oli suurmenestys, mikä valoi uskoa Nolanin kykyihin kertoa katsojia haastavia, epätavallisia tarinoita, jotka valtavirta pystyy sulattamaan.
Nolanin Yön ritari -trilogia päättyi elokuvaan Yön ritarin paluu (2012), jonka tarina sijoittuu Yön ritarin jälkeiseen aikaan, jolloin Bruce Wayne on vetäytynyt kokonaan julkisuudesta, ja Lepakkomies on lopettanut oman käden oikeuden yökeikat. Gotham joutuu Varjoliigan kasvatin, Banen johtaman ”vallankumouksellisen” liikkeen haltuun, ja Bruce joutuu palaamaan vastentahtoisesti takaisin toiminnan pariin alter egonsa kanssa.
Nolanin veljekset ammensivat trilogian päätöstarinaan aineksia Charles Dickensin Kaksi kaupunkia -romaanista, joka sijoittuu Ranskan vallankumouksen vaiheisiin. Yön ritarin paluu käsittelee sankaruuden symbolista luonnetta. Trilogian päätös korostaa ajatusta siitä, että Lepakkomies on ennen kaikkea idea, ei yksittäinen ihminen.
Harmillisesti trilogia ei toipunut Heath Ledgerin kuolemasta, vaikka pääpahiksen roolissa nähdäänkin fanisuosikki Bane (Tom Hardy). Vakavasti otettavuuden kanssa kamppailevat fanit saivat camp-henkeä huokuvan tarinan trilogian päätöksenä.
Yön ritarin paluu sisältää monia yksityiskohtia, jotka eivät käy lainkaan järkeen, jos katsoja astuu hetkeksi leffan tarjoaman pintapuolisen immersion ulkopuolelle. Tästä syystä näen Nolanin Batman-trilogiasta juuri tämän elokuvan kaikista lähimpänä 60-luvulla ilmestynyttä, Adam Westin ja Burt Wardin tähdittämää Batman-tv-sarjaa ja sitä seurannutta elokuvaa.
Sekä 60-luvun Batman-sarja että Yön ritarin paluu sisältävät absurdia teatteria. Jokainen tv-sarjan jakso esimerkiksi päättyi mahdottomalta vaikuttavaan ansaan, josta sarjan parivaljakon piti selviytyä. Yön ritarin paluussa on vastaavanlaisia hetkiä, kuten esimerkiksi kuolemanrangaistus Gothamin jäisen joen kanssa.
Yön ritarin paluun Bane on elämää suurempi pahis, jonka Nolan ottaa tutulla tyylillään sataprosenttisen vakavasti. Kaikki oudot yksityiskohdat ja valinnat saavat elokuvan nojaamaan kurttuotsaisuudessaan camp-henkisyyteen. Tätä ei pidä liiaksi sekoittaa katsojalle ylemmyyden tunnetta tarjoavaa ”niin huono että se on hyvä” -mentaliteettiin. Tässä kontekstissa camp tarkoittaa Nolanin suosiman realismin ja vakavuuden sekä tarinan logiikan ristiriitaa, minkä yhdistelmällä on humoristinen vaikutus.
Samat juonelliset elementit, jotka toimivat vielä Batman Beginsissä ja Yön ritarissa, saavat majesteettisen teatraaliset mittasuhteet Yön ritarin paluussa, minkä takia en pysty ottamaan sitä vakavasti. Mitä enemmän elokuvan logiikkaa tai siinä esitettyjä tapahtumia yrittää selittää, sen monimutkaisemmaksi se menee.
Haluan painottaa, että Nolanin Batman-trilogian päätös ei todellakaan ole mikään Ed Woodin tai Tommy Wiseaunkalkkuna. Sen sijaan tämän camp-linssin läpi tarkastelu tarkoittaa sitä, että trilogian päätös on omalla tavallaan mestariteos, jota ei edes kannata verrata Yön ritariin.
Kohti tähtiä ja niiden yli
Elinikäiseksi Stanley Kubrick -faniksi itsensä tunnustava Nolan teki ensimmäisen täysverisen scifi-leffansa supersankarielokuvista selvittyään. Interstellar (2014) seuraa astronautteja, jotka etsivät ihmiskunnalle uutta elinkelpoista planeettaa maapallon ympäristökatastrofin keskellä. Nolan halusi kuvata ajan suhteellisuutta sekä sukupolvien välistä yhteyttä yhdistäen fysiikan käsitteitä kertomukseen vanhemman ja lapsen suhteesta.
Nolan halusi tehdä tämän alun perin Steven Spielbergille tarjotun, Matthew McConaugheyn tähdittämän elokuvan, koska hänen aiempia töitään oli kuvattu juuri edellä mainitun kaltaisesti tunnekylmiksi ja etäisiksi.
Mutta sitten taas osa Interstellarin kritiikistä kohdistui tieteellisten ja ei-tieteellisten elementtien välillä havaittuun ristiriitaan. Toisaalta Nolanin halusi kuvata massiivisen mustan aukon täysin oikeaoppisesti tieteellisten mallinnusten mukaisesti, mutta sitten taas toisaalta hän heittää päähenkilönsä samaiseen mustaan aukkoon. Pelkästään säteily ja singulariteetin painovoiman murskaava voima olisivat tehneet avaruusmatkaajasta lopun, mutta tarinan kannalta se olisi ollut pikemminkin antikliimaksinen.
Interstellaria seurannut Dunkirk (2017) oli taasen Nolanin ensimmäinen historiallinen sotaelokuva. Se kuvaa liittoutuneiden joukkojen evakuointia Dunkerquen rannalta toisen maailmansodan alkuvaiheessa. Elokuvassa ei ole yhtä selkeää päähenkilöä, vaan se rakentuu kolmessa aikatasossa (tunti, päivä ja viikko) etenevän kolmen eri näkökulman ympärille (ilma, meri ja maa).
Dunkirk on Nolanin minimalistisin ja impressionistisin työ. Erittäin vähäisellä dialogilla ja alustuksella etenevässä elokuvassa Nolan keskittyi sodan psykologiseen kokemuksellisuuteen enemmän kuin yksittäisiin henkilöhahmoihin, perinteisempien sotaelokuvien taistelukohtauksiin tai esittämiin sodan manöövereihin. ”Vihollista” ei näytetä elokuvassa lainkaan, minkä myötä Dunkirk saavuttaa abstraktin luonteen – ikään kuin ajan armottomuus itsessään toimisi elokuvassa tarinaa ajavana antagonistisena voimana.
Liittoutuneiden sotilaat ovat toimettomia Dunkerquen rannalla odottaessaan omaa kohtaloaan, yrittäen epätoivoisesti päästä takaisin kotiin, joka siintää juuri ja juuri horisontin takana. Aika valuu heidän sormiensa läpi, aivan kuin Cooperin vieraillessa vieraalla planeetalla Interstellarissa.
Koronapandemian keskellä ensi-iltansa saanut Tenet (2020) vei Nolanin ajan kuvaamisen rakenteelliset kokeilut äärimmilleen. Kirjaimellisesti nimetty Päähenkilö (John David Washington) yrittää estää maailmanlaajuisen katastrofin teknologialla, joka mahdollistaa esineiden ja ihmisten liikkumisen ajassa taaksepäin. Tenet rakentuu “inversion” ajatuksen ympärille, jossa syy ja seuraus eivät etene lineaarisesti.
Tenet on Mementon jälkeläinen siinä, miten Nolan on saanut tarinallisesti perusteltua ajan väärinpäin kulkemisen. Logiikkaa ei pidä liikaa miettiä, kuten elokuvassakin todetaan: ”Älä yritä ymmärtää sitä. Tunne se.”
Nolan on koko uransa ajan ottanut vaikutteita Bond-elokuvista ja Tenet on hänen kaikista jamesbondmaisin työnsä: leffahan sisältää runsaasti salaisia varjo-organisaatioita, ristiin rastiin pelaavia agentteja, tiedustelutiedolla pelaamista ja vaikuttavia toimintakohtausten sarjoja, John David Washingtonin rehvastelevasta agenttikarismasta puhumattakaan.
Warner Bros. -elokuvastudion ja Nolanin pitkäaikaiset välit menivät poikki Tenetin julkaisun jälkeen, kun ohjaaja oli tyytymätön Warnerin julkaisupolitiikkaan Tenetin ja studion muiden vuonna 2021 julkaistujen elokuvien suhteen.
Tästä syystä Nolanin seuraava – ja vielä tätä tekstiä kirjottaessa toistaiseksi viimeisin – elokuva, Oppenheimer (2023) rahoitettiin ja levitettiin Universal Picturesin toimesta.
Oppenheimer kertoo fyysikko J. Robert Oppenheimerin (Nolanin vakiokalustoon pitkään kuulunut Cillian Murphy) työstä atomipommin kehittämisessä ja hänen myöhemmästä poliittisesta syrjäyttämisestään. Juoni rakentuu Nolanille tuttuun tapaan takaumien kautta ei-lineaarisesti, ja tällä kertaa ohjaaja perustelee juonenkuljetuksen vuorottelut Oppenheimerin subjektiivisen ja objektiivisen näkökulmien kautta. Fyysikon työn vaiheet käydään läpi kuulustelujen, muistojen ja historiallisten tapahtumien kautta.
Oppenheimerista kasvoi kesän 2023 ilmiö yhdessä Greta Gerwigin Barbie-elokuvan kanssa, kun yhteisestä ensi-iltapäivästä leivottiin Barbenheimer-termi. Tämä innoitti monia käymään katsomassa molemmat leffat teattereissa peräjälkeen kaksoisnäytösmäisesti – Barbie ja Oppenheimer menestyivät molemmat loistavasti, ja Nolanin elokuva tienasi lähes miljardi dollaria lippuluukuilla siitäkin huolimatta, että kyse oli kolmetuntisesta henkilödraamasta.
Moni esitti mielipiteitään siitä, että kuinka Nolan, temaattisesti tarkka ohjaaja pystyi tekemään ydinaseen keksijästä elokuvan ilman, että Hiroshiman tai Nagasakin ydinräjäytysten kuvausta. Mielestäni Nolanin valinnat tukevat tarinaa paljon paremmin. Japanilaisten siviilien joukkomurhan kuvaaminen ja sillä mässäily ei olisi läheskään yhtä tehokasta kuin Oppenheimerin visiot hiiltyneistä ruumiista, jotka narskuvat hänen jaloissaan.
Mielenkiintoisin Oppenheimer-tulkinta liittyy Nolanin Yön ritariin ja elokuvateollisuuteen. Oppenheimerin kehittämä ydinpommi on mahdollista nähdä täydellisenä supersankarielokuvana, joka ei monen mielestä ollut mahdollista ennen vuotta 2008.
Ydinpommi (Yön ritari) saadaan erinäisten yhteistöiden ja testien (Batman Beginsin tarjoamat oppitunnit) avulla luotua ja se muuttaa sodan (elokuvateollisuuden) luonteen täysin. Kaikki suurvallat (elokuvastudiot) haluavat nyt oman ydinpommin (supersankarielokuvan), joka tarjoaisi valtaa kylmässä sodassa (menestystä lippuluukuilla).
Ydinpommin keksimisen jälkeen Oppenheimer (Nolan) päättää käyttää saamaansa julkisuutta (Yön ritarin tarjoama menestys) puhuakseen vastuullisen ydinaseohjelman (elokuvateollisuuden tilan, alkuperäisten tarinoiden tärkeyden ja elokuvateatterikokemuksen) puolesta.
Samankaltainen elokuvateollisuuden vertauskuva on myös havaittavissa Inceptionissa. Elokuvassa jokaiselle elokuvanteon tärkeälle roolille (rahoittaja/tuottaja, ohjaaja, käsikirjoittaja, lavastussuunnittelija, näyttelijä, kuvaaja ja tehostevastaava) löytyy vastaavanlaista roolia suorittava hahmo. Työryhmä kokoontuu rakentamaan yhteistä, jaettua unikokemusta (elokuvaa), jossa idea pyritään istuttamaan kohdehenkilöksi valikoituneen Robert Fischerin (katsojan) mieleen.
Nolanin monitasoiset tarinat ovat erittäin harvinaisia Hollywood-tarinoissa, joissa usein pyritään selittämään jokainen pienikin yksityiskohta auki, eikä mitään jätetä katsojan arvailun varaan. Usein lopputuloksena on ihan viihdyttävää kertakäyttöviihdettä, joka ei kestä aikaa.
Christopher Nolanin työt ovat (kaikista puutteistaan huolimatta) ajatuksia herättäviä kaikkien näiden vuosienkin jälkeen. Niiden pariin jaksaa palata, koska niistä on aina mahdollista löytää jotain uutta.
Palaan Nolanin töiden pariin vielä seuraavassa tekstissäni, jossa käyn läpi tarkemmin hänen tyyliään, tematiikkaa ja toistuvia aiheita.
Ville Vuorio – Leffahamsteri