5. SODOMAN 120 PÄIVÄÄ
Italialaisohjaaja Pier Paolo Pasolinin viimeiseksi elokuvaksi jäi vaikuttava, kauhisteltu Sodoman 120 päivää, joka pohjaa valistusajan Ranskassa eläneen, täydellistä seksuaalista vapautta kannattaneen Markiisi de Saden teokseen. Sodomiasta ja jatkuvasta epäsiveellisestä käytöksestä vangittu de Sade kirjoitti sadistiseroottisen romaaninsa Bastiljin tyrmässä. Arkaluonteisesta aiheestaan johtuen teos julkaistiin vasta 1905, 120 vuotta kirjoittamisensa jälkeen.
Pasolini sijoitti elokuvansa vuoteen 1944, Mussolinin fasistihallinnon viimeisiin päiviin. Shokeeraava mutta syvästi sivistynyt teos on täynnä poliittista symboliikkaa ja viittauksia toisiin kulttuurituotteisiin. Pasolini ammensi aineksia elokuvaansa muun muassa Danten Helvetistä.
4. TRISTRAM SHANDY – HERRASMIEHEN PALJASTUKSET
Irlantilaissyntyistä brittikynäilijää Laurence Sterniä (1713-1768) on väitetty ensimmäiseksi postmoderniksi kirjailijaksi, pääosin miehen tunnetuimman romaanin, koomisen, kokeellisen ja vallattomasti rönsyilevän Tristram Shandy – elämä ja mielipiteet ansiosta. Michael Winterbottom ohjasi Frank Cottrell Boycen käsikirjoituksen pohjalta romaanin hengen loistavasti tavoittavan metaelokuvan, jossa on kerroksia kerrakseen.
Winterbottomin elokuvassa tehdään elokuvaa mahdottomana filmatisoitavana pidetystä klassikkoromaanista, Tristram Shandystä. Elokuvalla, kuten Sternin romaanillakaan, ei ole kunnon alkua tai loppua. Fragmentaarisia teoksia yhdistääkin päähenkilön loputon, riemastuttava tarve kertoa, väittää, kuvailla ja liioitella.
3. ORLANDO
Modernistikirjailija Virginia Woolfin harkittu, parodinen ”elämäkertaromaani” koettelee niin sukupuoli-identiteetin kuin ajan ja paikankin rajoja. Vuonna 1928 julkaistu, Woolfin rakastajattarelleen omistama teos kääntyi elokuvaksi töissään vahvaa naisnäkökulmaa esiin tuovan Sally Potterin (The Tango Lesson, Mies joka itki) käsissä. Potter vastasi paitsi filmin ohjauksesta myös käsikirjoituksesta ja musiikista.
Loistokkaasti kuvattu ja puvustettu elokuva vie Orlandon tarinaa Woolfin romaania pidemmälle, aina 1990-luvulle asti. Woolfin teoksen tapaan Potterin Orlando käy läpi aikakausia ja sukupuolia leikitellen kiehtovasti perinteisen kehityskertomuksen konventioilla. Moniselitteisyys leimaa niin elokuvakerrontaa kuin Orlandon hahmoakin.
Rohkeasti ja herkästi näyttelevän Tilda Swintonin Orlando on yhtä aikaa ajaton ja alati muuttuva, feminiininen ja maskuliininen. Elokuvan Woolfin romaanista poikkeava loppu kuitenkin vihjaa, että Orlando on vihdoin löytänyt aidon, naisellisen itsensä.
2. ALASTON LOUNAS
Listan toinen David Cronenberg -ohjaus perustuu yhteen beat-sukupolven keskeisistä mestariteoksista. Hurja, mustan huumorin sävyttämä Alaston lounas (1959) on kafkamaisen ahdistava satiiri, joka suomii estoitta toisen maailmansodan jälkeistä amerikkalaista kulttuuria. William S. Burroughs käytti romaanissaan niin hillitöntä kieltä ja villiä, groteskia kuvastoa, että teos oli pitkään kielletty eri puolilla Yhdysvaltoja.
Cronenbergin elokuvassa Burroughsin alter ego, tuholaistorjuja William Lee (Peter Weller) ampuu vahingossa avovaimonsa ja pakenee maasta. Pakomatkallaan Lee sotkeutuu Interzone-nimiseen salaiseen järjestöön ja alkaa kirjoittaa raportteja kovakuoriaiseksi muuttuvalla, puhuvalla kirjoituskoneellaan.
Cronenbergin älykäs ja omintakeinen kauhuelokuva on osin romaaniadaptaatio, osin kirjailijan kehityskertomus. Filmi ei ole uskollinen Burroughsin romaanille, vaan käsikirjoitukseen on lisätty aineksia kirjailijan muista teoksista sekä Burroughsin elämän tapahtumista.
1. KELLOPELIAPPELSIINI
Jos paikkansa pitää väite, että Stanley Kubrickin jokainen elokuvatyö on malliesimerkki edustamastaan lajityypistä, on Kellopeliappelsiini kaikkien aikojen ”nuorisoelokuva”: puistattava, ruokoton ja maanisessa energisyydessään vastustamaton. Naseva käsikirjoitus, kokeellinen kuvaus, harkittu lavastus, mieleenpainuva musiikinkäyttö ja erinomaiset näyttelijäsuoritukset tekevät elokuvasta ainakin Anthony Burgessin kulttiromaanin veroisen mestariteoksen.
Burgessin yleistajuista kieltä rikkova, dystopistinen romaani tutkii väkivallan olemusta sekä avaa vapauden ja moraalin kysymyksiä. Brittikirjailija väitti kirjoittaneensa teoksen kiihkeän luomiskauden aikana takaraivossaan tieto, että hänen aivoissaan teki tuhojaan pahalaatuinen syöpäkasvain. Tämä tieto on kuitenkin osoittautunut vääräksi, ja Burgess-asiantuntijoiden mukaan kirjailija olikin muiden paheidensa ohella patologinen valehtelija.
Kubrickin ylittämätön elokuvasovitus ei ollut ensimmäinen Burgessin romaanista tehty, sillä avantgarde-elokuvantekijä Andy Warhol oli saanut oman filmatisointinsa valmiiksi jo kuusi vuotta aiemmin. Olisi kiehtovaa tietää, näkikö Kubrick koskaan Warholin mustavalkoista, kokeellista Vinyl-elokuvaa.