”Arigato gozaimasu!” Brendan Fraser kiittää, kun hänen japaninkielen taitojaan kehutaan. Kieltä hän joutui opiskelemaan Hikarin käsikirjoittamassa ja ohjaamassa Rental Family -elokuvassa. Siinä Fraser esittää Tokioon kotiutunutta amerikkalaisnäyttelijää, joka on mitenkuten oppinut pärjäämään paikallisella kielellä.
Amerikkalais-kanadalaisena Fraser puhuu englannin ohella ranskaa, mutta japanin haltuunotto vaati töitä.
– Japani on haastava kieli puhua. Yritin opiskella sitä etukäteen, ja olin keskinkertainen opiskelija pari kuukautta. Mutta kun matkustin Tokioon kuvausten alkaessa, minulla oli vastuu muuta työryhmää kohtaan. Havaitsin, että aloin oppia paremmin, kun en yrittänyt ”näytellä” vuorosanoja vaan tuoda esiin tunteen niiden takana. Löysin piilevät miimikon kykyni. Se alkoi sujua luontevammin.
– Ironisesti kyseessä on elokuva näyttelemisestä, siinä näyttelijä esittää näyttelijää, jonka asiakas on kuuluisa näyttelijä, jota esittävä Akira Emoto on japanilaisen elokuvan legenda. Japanin Ian McKellan, Fraser nauraa.
Kyseistä legendaa vasten Fraser mittaa myös omia kielitaitojaan ja toppuuttelee sen vuoksi kehujia.
– Ei tosiaan kannata olla vaikuttunut kielitaidoistani, sillä hän opetteli elokuvaa varten paljon enemmän englantia kuin minä japania. Emme ehkä pystyneet kommunikoimaan suoraan keskenämme, mutta sillä ei ollut väliä, koska täydellistä kielioppia ja lausumista tärkeämpää oli tosiaan tuoda esiin merkityksiä sanojen takana.
Haastavaksi homman teki, että vaikka Fraserin esittämä Phillip on ulkopuolinen Tokiossa, hän on saanut otteen kielestä paremmin kuin hahmoa esittävä näyttelijä.
Lue myös: Brendan Fraser kuvasi valmiin elokuvan jota ei nähdä koskaan – ”Tämä on tragedia”
– Hahmoni oli henkilö, joka oli sinnitellyt Japanissa seitsemän vuotta ja oppinut joten kuten tulemaan toimeen japaniksi. Mutta havaitsin itsekin, että kuvausten loppuvaiheessa aloin jo ymmärtää yksinkertaisten keskustelujen rakennetta. Käytännössä olin silti kuin perheen lemmikkikoira: ”Ymmärrän mitä sanot. En ehkä tajua sanoja, mutta ymmärrän mitä tarkoitat”, Fraser hekottaa.
Ulkopuolinen näyttelijä
Fraser on tosiaan Oscar-voittaja mutta, hän on joutunut myös tuskailemaan uransa kanssa. 2010-luvulla hänen tähtensä himmeni joidenkin roolivalintojen myötä mutta myös henkilökohtaisten ongelmien johdosta. Herää kysymys, vaikuttivatko omat kokemukset kituuttavan näyttelijän näyttelemiseen.
– Onnekseni näyttelemäni näyttelijä ei ole kovin hyvä, hän ei vedä Shakespearea, hän on hammastahnafirman maskotti, Fraser naureskelee. – Mikä oli hänelle hyvä keikka, toi vähän rahaa ja teki hänestä hetkeksi ehkä nettikuuluisuuden. Se ei ehkä ollut hänen haluamaansa huomiota, mutta minkäs teet. Kun se kuivui, hän on muutamia vuosia kitkutellut keskinkertaisissa, Koreassa tuotetuissa poliisisarjoissa, joissa hänen roolinsa on täyttää valkoihoiskiintiö.
– En ole varma, oliko ala Phillipille vain työtä vai oliko hän ihan oikea näyttelijä. Eikä se ollut pääasia, sillä minulle yhteys tuli hänen tarpeestaan kuulua johonkin, olla osa jotain ja kameleontimaisesta kyvystään tulla toimeen erilaisten ihmisten kanssa erilaisissa tilanteissa.
– Kuten Akira Emoton hahmo toteaa hänelle, hän on gaijin, ulkopuolinen, ja tulee olemaan sellainen, vaikka eläisi sata vuotta Japanissa. Phillip myöntää sen mutta sillä varauksella, että hän kuitenkin yrittää parhaansa, Fraser kuittaa.
Laastaria mielenterveydelle
Phillip päätyy elokuvan nimen mukaisesti työskentelemään firmaan, joka ”vuokraa” ihmisille näyttelijöitä esittämään näiden yksityiselämässä ja julkisessa roolissa tarvitsemia henkilöitä, jopa perheenjäseniä. Länsimaiseen korvaan konsepti tuntuu oudolta, mutta Fraserin ensimmäinen reaktio oli uteliaisuus.
– Jo nimi herätti kiinnostukseni: ”Mikä on vuokraperhe? Voiko perheen ostaa, onko olemassa leasing-sopimuksia?” Niinpä luin käsikirjoituksen ja ilahduin sen monitasoisuudesta, miten se on yhtä aikaa yksinkertainen ja ristiriitainen. Se erottui niin edukseen materiaalista, jota minulle yleensä tarjotaan.
– Pohjoisamerikkalaiselle ja yleensä länsimaalaiselle tosiaan on outo ajatus vuokrata näyttelijä, sijainen, esittämään perheenjäsentäsi. Sitten tapasin Hikarin. Nimi tarkoittaa valoa, mutta menisin pitemmälle ja sanoisin, että hän edustaa energiaa, voimaa. Hänen ympärillään leijuu keijupölyä tai jotain, Fraser maalailee.
– Hän kertoi, että Japanissa on noin 300 sellaista firmaa, on ollut 80-luvulta lähtien. Ja kuten elokuvassa todetaan, mielenterveysongelmiin liittyy Japanissa vahva stigma. Ei läheisen vuokraaminen auta lääketieteellisesti, mutta se auttaa yksinäisyyteen, jota voi tuntea Tokionkin kaltaisessa kuhisevassa kaupungissa. Ihan kuin Berliinissä tai Lontoossa voi olla yksinäinen ihmisten keskellä. Niinpä, terapian sijaan voi vuokrata sijaisen, ja vaikka tietää, ettei se ole totta, siinä on heille jotain merkityksellistä, joka tarttuu.
– Minusta se oli jotenkin lohdullinen ajatus. Elokuva vie sitä dramaturgillisessa mielessä pitemmälle, mikä mahdollistaa Phillipin roolin pienen tytön kauan kadoksissa olleena isänä. Aluksi tarkoitus on, että tyttö pääsisi hienoon kouluun, jonka pääsykriteereissä yh-äiti olisi rasite. Se herättää moraalisia ja eettisiä kysymyksiä lapselle valehtelemisesta. Se on keskeinen pulma, joka herättää elokuvan henkiin. Ja siinä todellisuuden ja teeskentelyn välimaastossa luotin Hikariin, että pystymme kertomaan tarinan uskottavasti.
Fraser on itsekin painiskellut erilaisten vastoinkäymisten aiheuttaman masennuksen kanssa. Hän pohtii hetken, onko vuokraläheinen hyvä tapaa hoitaa moista.
– Henkilökohtaisesti… jos siitä on edes jotain apua, en näe siinä ongelmaa.
Aikuisten oikeasti
Elokuva, jossa näyttelijä näyttelee näyttelijää, joka näyttelee lapselle valehtelevaa hahmoa, herättää mielenkiintoisen metatasokysymyksen. Samalla tavalla kuin Phillip tuntee vastuuta ”asiakastaan” kohtaan, voiko näyttelijällä olla samanlaista vastuuta yleisölle hahmojensa kautta? Onko ok ottaa elementtejä omasta elämästään ja sisällyttää niitä kuvitteelliseen roolihahmoon, jotta tämä tuntuisi katsojasta aidolta?
– Kyllä, jos pystyy luovalla tavalla lainaamaan jotain omista kokemuksistaan ja se auttaa näyttelemään kuvitteellista hahmoa, niin siitä vaan. Ja mistä ei ole kokemusta, se keksitään päästä, Fraser pohtii.
– Taidemuotomme on kuitenkin tarinoiden kertominen, olivat ne totta tai ei. Syy tehdä elokuva on se tunne, jonka vallassa katsoja lähtee ulos. Hikarin toive oli, että elokuva edes pienellä tavalla kaventaisi kuiluja, joita nykyaika repii henkilökohtaisten yhteyksien välille. Sosiaalinen media, skrollaaminen… Yhä jakautuneemmassa maailmassa hän halusi tehdä elokuvan todellisista ihmisten välisistä yhteyksistä, ehkä tutkia onko se enää edes mahdollista.
– Ja hän käytti välineenä aiheen ympärillä pyörivää todellista liiketoimintaa, yritystä, joka lähettää näyttelijöitä auttamaan asiakkaita selviytymään ongelmallisista tilanteista.
Saako tälle nauraa?
Vakavista teemoistaan huolimatta Rental Family on lämmin ja sympaattinen elokuva – ja paikoin hyvinkin hauska. Rental Family -firman työntekijöiden ja heidän asiakkaitensa kohtaamiset ovat paikoin absurdeja, ja niistä olisi helposti voinut repiä helppoa huumoria. Fraser kommentoi draaman ja komedian välisen tasapainon hakemista:
– Se on aina vaikeaa, ja siksi on vain luotettava ohjaajaan. Hikari oli tässä mielessä verraton, hän ei tehnyt yhtään harha-askelta. Kuinka herkullinen esimerkiksi on loppupuolen kohtaus, kun ”lakimiehet” saapuvat pelastamaan pidätettyä Phillipiä vankilatuomiolta. Tai ainakin niin he toivovat. Ja samalla kollega, jonka he juuri ovat jättäneet, on muuttanut mieltään ja saapuu paikalle etsivänä. Hetken he ovat kuin siinä Spider-Man-meemissä, jossa he osoittelevat toisiaan.
– Joka kerta, kun olen katsonut elokuvan yleisön kanssa, se hetki räjäyttää katsomon. Se tuntuu hyvältä, koska sellainen reaktio täytyy ansaita. Yleisö pitää viedä mukaan matkalle, jolla ensin selvitetään lähtötilanne, rakennetaan ja sitten tulee vitsin huipennus. Eikä siihen tarvita pyrotekniikkaa tai cgi:tä, on vain näyttelijöitä. Se on sellaisia hetkiä, jotka muistuttavat minua siitä, miksi rakastan työtäni. Kiitos, kun kysyit!
Elokuvaperhe
Rental Family päättyy kohtaukseen häkellyttävän kauniissa kukkaloistossa. Onko se jotain, mitä Fraser jäi Tokiosta kaipaamaan, vai jäikö mieleen muuta, mitä tuli ikävä?
– Kaikkea, haluan pian takaisin. Vaikka kuinka erosin joukosta pituuteni tai minkä tahansa johdosta, en muista milloin olisin tuntenut oloni niin tervetulleeksi ja aidosti huomioiduksi, Fraser kuvailee.
– Elokuvan tekeminen on samanlaista kaikkialla maailmassa, se on kuin kaupunkiin saapuva sirkus, ja työryhmä on hetken perheesi, jonka kanssa pidät hetken yhtä ja synnytät vauvan eli elokuvan. Sen jälkeen lähdetään kukin omiin seuraaviin projekteihin ja toivotetaan onnea ja luvataan pysyä yhteydessä, toteutuu se sitten ikinä tai ei.
– Tätä nykyä en enää halua sanoa ”hyvästi” vaan sanon ”näkemisiin”, sillä tuntuu kuin telttaleirit pienenisivät vuosi vuodelta ja todennäköisesti tapaamme vielä jossain vaiheessa. Mutta ystävät, joita sain Japanissa kuvatessani, uskon että pysymme oikeasti ystävinä tulevaisuudessakin.
Hän palaa vielä erikseen edellä mainittuun kukinta-aikaan.
– Sakura, kirsikankukka-aika oli muuten sinä vuonna myöhässä, ehkä 10–12 päivää tavallista myöhemmin. Se on tärkeä kohtaus, joka päättää elokuvan, siinä on uudelleen syntymistä ja uutta alkua. Halusimme tehdä sen oikein, sillä kuinka tylsää olisi ollut kuvata se studiossa green screenin avulla?! Niinpä odotimme, kunnes sakura oli täydessä kukassa. Kiireesti etsimme hyvää kuvauspaikkaa ja onnenkaupalla löysimme sen sillan.
– Se oli elokuvan viimeinen kohtaus, ja meidän piti kuvata se ensimmäisenä. Se vaati melkoista edestakaisin säätämistä, mutta saimme kaiken lopulta kohdilleen. Oli todella poeettista, että päivää myöhemmin, kun saimme kohtauksen sillalla purkkiin, kaikki kukat olivat poissa, tuuli oli puhaltanut ne mennessään. Olin melkein melankolinen siitä, kuinka lyhytaikaista ja katoavaa se kauneus oli. Ajattelin, että haluaisin jonain päivänä tulla takaisin nähdäkseni sen uudelleen.
Teksti: Jouni Vikman. Kuvat Walt Disney Studios Motion Pictures Finland