Viime keväänä Cannesissa norjalaisohjaaja Joachim Trier vaikutti uupuneelta.
– Kolmen vuoden kovan työn jälkeen kolmen vuoden kesä olisi hieno juttu, hän myöntää.
Elle Fanningin some-ystävällisen tempauksen – joka viittasi Charli XCX:n Brat Summer -ilmiöön – Trierin Sentimental Value alkoi saada vauhtia Canneissa. Se huipentui hieman myöhemmin Trierin voittamaan Grand Prix -palkintoon. Jotkut sanoisivat, että häneltä ryöstettiin Kultainen palmu. Minä ainakin sanon.
Mutta asiaan. Kieltämättä Trierille tapahtui jotain pari vuotta sitten. Lähinnä alan ammattilaisten ja pienen pohjoismaisen yleisön tuntema mies räjähti kaikkien tietouteen The Worst Person in the World -elokuvallaan.
– Tämä on niin valtava teollisuudenala. Rakastan kokeellisia elokuvaa ja rakastan valtavirtaa, mutta sanoin: ehkä voimme olla jotain siltä väliltä. Se oli se iso kysymys: voiko pysyä kotona Norjassa ja menestyä? Tällä hetkellä elän unelmaani, eli olen paikallinen bändi, jota fanitetaan ympäri maailmaa. Fanittaminen kuulostaa mahtailevalta, mutta ainakin minulla on yleisöä, Trier toteaa.
– Ja mitä on Hollywood tätä nykyä, oikeasti? Minusta on mahtavaa, että Tom Cruise tekee elokuvia ja käyn ehdottomasti katsomassa uuden Mission: Impossiblen, mutta itse en ikinä luovuttaisi sitä luovaa kontrollia, joka minulla on ollut ensimmäisestä elokuvastani lähtien. Enkä usko, että mikään muu järjestelmä antaisi minun työskennellä näin.
Pojat eivät itke
Sentimental Value kertoo sisaruksista Nora ja Agnes (Renate Reinsve ja Inga Ibsdotter Lilleaas), jotka heti alkuun jättävät hyväiset äidilleen. Kuin tasapainon vuoksi heidän poissaolollaan loistanut isänsä ilmestyy paikalle omimaan taloa. Gustav (Stellan Skarsgård) on elokuvaohjaaja, aikoinaan menestynyt mutta tätä nykyä hän ei saa projekteja käyntiin. Nyt Gustav on kirjoittanut käsikirjoituksen omasta äidistään, joka kuoli traagisesti, kun hän oli pieni. Hän haluaisi rooliin Noran, joka on näyttelijä. Mutta ei hätää, vaikka Nora kieltäytyykin – amerikkalainen tähdenalku (Elle Fanning) odottelee läpimurron paikkaa.
– Tämä tuntui erilaiselta, toteaa Reinsve, josta The Worst Person in the World teki kansainvälisen tähden.
– TWPitW oli hyvin leikkisä. Kuvauspaikalla soi koko ajan musiikki kuvaamassa juhlimista ja hauskoja, flirttailevia hetkiä. Nyt minun piti ammentaa hahmon tunne-elämän painolastista ja tilanteesta, johon perhe on ajautunut. Mutta Joachim on silti hyvin leikkisä. Hän kirjoittaa välittäen ja hellästi ja monimutkaisia tilanteita rakastaen.
– Olin varmaan hieman peloissani, sillä edellisen elokuvan jälkeen kaikilla oli niin suuret odotukset, ja sitä ei voinut unohtaa. Mutta sitten uppouduin rooliin, kuten yleensäkin. Olen kateellinen Stellanille, joka pääsee ulos siitä käden käänteessä. Jennifer Lawrence totesi lehdistötilaisuudessaan, ettei ole ”näyttelijä, joka vie töitä kotiin” ja minä ajattelin, että siinäpä onnenpekka. Oli helpotus vihdoin jättää Nora taakseen.
Trier, joka kutsuu elokuvaa tunteelliseksi, henkilökohtaiseksi cinemaksi, alkoi käsikirjoittaa sisarusten näkökulmasta. Myöhemmin hän yritti tehdä myös Gustavista kokonaista ihmistä.
– Hän on täysin toista sukupolvea, hän on osa 80- ja 90-lukujen elokuvantekemistä. Mutta ehkä vain työstän omaa ahdistustani siitä, millaista on tulla oman ohjaajanurani loppuun? Siksi pidän länkkäreistä, niin monet niistä kertovat tietyn aikakauden lopusta. Niin asiat vain menevät. Monet sen sukupolven tekijät ovat katoamassa alalta, ja jonain päivänä on minun vuoroni.
Gustav ei oikein osaa puhua tyttärilleen. Mutta hän osaa käsikirjoittaa.
– Se on tarinan ydin: se on ainut mitä hän osaa. Alussa pidämme häntä sen vuoksi paskiaisena, joka yrittää vain hyötyä Noran kuuluisuudesta. Ehkä yleistän, mutta Gustav Borgia ja muita hänen sukupolvensa miehiä ei kasvatettu hallitsemaan tunnepitoista, hellää kielenkäyttöä, Trier huomioi.
– Minulla oli lupa itkeä. Harrastin rullalautailua ja puhuimme paljon tunteista, mutta olimme myös tavallaan koviksia. Jos mursin käden tai jalan, se ei ollut itkun paikka. Siihen liittyy tiettyä häpeällisyyttä, mutta tunteet kieltävät ihmiset tekevät kamalia valintoja.
– En osaa kirjoittaa pahiksia, vaikka juuri siitä maailmassa on tällä hetkellä kyse. En hallitse pahiksia tai ”niitä muita” vihollisina. Sellainen ei kiinnosta. Minua kiinnostaa se monimutkainen prosessi, jonka kautta ihmiset päätyvät satuttamaan muita ja pettämään odotukset. Olen kiinnostunut hellyydestä. Kai se on kiinni ohjaajan luonteestakin. Minä aidosti… pidän ihmisistä. Olen ekstrovertti ja olen utelias. Jos tyylini on jonkun mielestä sen vuoksi liian ”tunteellista”, niin paskat siitä. Minä olen minä, hän lisää.
Perhe on pahin
Inga Ibsdotter Lilleaas ylistää Trierin kykyä ymmärtää monimutkaisia suhteita.
– Jos ajattelee Gustavin suhdetta Noraan ja tämän siskoon, meillä on poissaoleva isä, joka ei ole täysin vieraantunut. Kyse ei ole siitä, että hän on ohjaaja vaan siitä millainen ihminen hän on. Omat vanhempani harrastivat amatööriteatteria, kun olin lapsi. Kasvoin sen parissa ja halusin aina näyttelijäksi. Se saa tuntemaan olevansa elossa, hän tunnustaa.
Reinsven matka oli erilainen.
– Minun perhetaustani on rautakaupassa, hän nauraa.
– Tunsin oloni yksinäiseksi taiteilijuudessani. Lisäksi kasvoin hyvin, hyvin ahtaassa paikassa. Muut kuuntelivat Hansonia ja Backstreet Boysia ja minä Pink Floydia. Tunsin itseni erilaiseksi ja halusin muuttaa kaupunkiin ja tavata itseni kaltaisia ihmisiä.
Isoäiti esitteli hänelle teatterin.
– Vaikka se oli lapsille tarkoitettu paikka ja lähinnä leikimme, löysin tavan ymmärtää elämääni ja ihmissuhteitani – ja käyttää niitä näyttelemisessä. Se on kulkenut mukanani ja ajanut minua eteenpäin.
Reinsve säälii elokuvan Gustavia, huolimatta tämän hilpeistä vioista. Gustav on mies, jonka mielestä on ok antaa 9-vuotiaalle lahjaksi Irréversible – syntiset ja Pianonopettaja opettamaan ”naisena olemista”. Onneksi dvd-levyjä ei enää juuri käytetä.
– Isäni näytti minulle Se-leffan pelleineen, kun olin 6- tai 7-vuotias ja se oli traumaattista. Ei hyvä juttu. Kuten ei ollut Sodoman 120 päivää -leffan näkeminen teini-ikäisenä, Reinsve muistelee.
– Stellan toi hahmoon tosi paljon herkkyyttä, ja se muutti koko dynamiikkaa. Se teki minun hahmolleni vaikeampaa pysyä vihaisena tai ainakin toi vihaan lisää sävyjä. Todella syvällisten asioiden käsittely onnistuu vain huumorin kautta. Muuten siitä tulee vain liian raskasta.
– Elokuva on hauska, koska tunnistamme asioita siitä. Siksi nauramme: koska se on totta, Ibsdotter Lilleaas toteaa.
Hauskasta puheenollen, on tavallaan huvittavaa että ensi-illan jälkeisen menestyksen – nyt, kuukausia myöhemmin, kuiskutellaan jo Oscarista – ryhmä on edelleen hieman varuillaan. Ehkä se on vain pohjoismainen tapa.
– Jokaista elokuvaa tehdessä olallani kuiskuttelee pieni demoni, joka kertoo, että se on viimeiseni. Olo ei koskaan ole turvallinen, Trier kertoo.
– Elokuvan tekeminen on aina tietyn kriisin läpi kulkemista. Muistan lukeneeni Philip Rothin haastattelun, jossa hän toteaa, että jokainen uusi kirja tuntui mahdottomuudelta. Se tuntui niin lohdulliselta.
Teksti: Marta Bałaga, Cannes. Kuvat: Kasper Tuxen.