Kaikenlaisia elokuvapalkintoja jaetaan ympäri maailmaa joka vuosi, vaikka aika monille katsojille tuntuisi riittävän ihan vain Oscarit. Eurooppakin on yrittänyt saada nostetta omille elokuvilleen mutta turhaan. Esimerkiksi vuosittain jaettavat eurooppalaiset elokuvapalkinnot eivät yleisöä juuri kiinnosta.
Tällä viikolla jaettiin Euroopan Unionin päämajassa Brysselissä harvojen tuntema LUX-elokuvapalkinto. Luxhan on latinaa ja tarkoittaa valoa, mikä sopiikin loistavasti elokuvapalkinnon nimeksi. Euroopan parlamentin ja Euroopan elokuva-akatemian myöntämä LUX on vielä tuore tuote, sillä ensimmäisen kerran se jaettiin vuonna 2007. Silloin valintalautakunta valitsi ehdokkaiksi kymmenen elokuvaa, joista sitten kolme pääsi finaaliin ja niistä parlamentin jäsenet äänestivät voittajan.
Vuonna 2020 LUX uudistettiin enemmän yleisöäänestyksen suuntaan ja Euroopan parlamentti alkoi tehdä yhteistyötä Euroopan elokuva-akatemian kanssa. Tarkoituksena oli tehdä LUXista kiinnostavampi ja yleisöystävällisempi. Nykyään LUX-yleisöpalkinnon ehdokkaat valitsee edelleen parlamentin valintalautakunta, mutta voittaja valitaan yleisöäänestyksen ja europarlamentaarikkojen yhteistuloksen perusteella.
Miten elokuvat sitten pääsevät LUX-ehdokkaiksi? Se ei ole helppoa, sillä säännöt ovat byrokraattisen tiukat. Elokuvan pitää olla palkittu tai ainakin sen on pitänyt saada runsaasti huomiota jollakin suurella festivaalilla. Sen on pitänyt olla teatterilevityksessä tai sen esitysoikeudet on myyty vähintään viiteen EU:n jäsenmaahan. Tähän direktiiviin poikkeus on Cannesin elokuvafestivaali. Jos elokuva on päässyt Cannesiin, riittää, että sen oikeudet on myyty yhteen EU-maahan. Lisäksi elokuvan pitää myös, komeasti kalskahtaen, ”ilmentää eurooppalaisen keskustelun ytimessä olevien aiheiden moninaisuutta ja avautua laajalle ja monimuotoiselle eurooppalaiselle yleisölle”.
Teemoissa pitää edistää julkista keskustelua eurooppalaisten jokapäiväisestä elämästä sekä Euroopan tulevaisuudesta. Mukaan toivotaan tyyliltään, aiheeltaan ja lajityypiltään vaihtelevia elokuvia. Ilmiselvää on myös se, että tasa-arvon ja moninaisuuden pitää olla hyvin esillä elokuvien teemoissa ja henkilögalleriassa. Lajityypin on oltava joko fiktio, animaatio tai dokumentti. Jopa kesto on tarkalleen määritelty: lyhyimmillään tunti ja pisimmillään kaksi tuntia. Tästä voidaan kuitenkin tehdä poikkeus kuten tehtiin vuonna 2016, kun vuoden voittajaksi leivottiin 164 minuuttia pitkä Isäni Toni Erdmann.
Tämän vuoden viisi ehdolla ollutta eurooppalaista elokuvaa olivat saksalainen Ilker Çatakin ohjaama Opettajainhuone (joka myös voitti LUX-palkinnon), Aki Kaurismäen Kuolleet lehdet, virolaisen Anna Hintsin ohjaama dokumentti Savusaunasisaruus, espanjalaisen Estibaliz Urresola Solagurenin 20.000 Species of Bees ja ranskalaisen Nicolas Philibertin ohjaama dokumentti On the Adamant, joka valittiin viime vuonna Berliinin elokuvafestivaalin parhaaksi elokuvaksi.
Tekijöitä oli kiitettävästi paikalla, mm. Alma Pöysti, Anna Hints, Estibaliz Urresola Solaguren ja Nicolas Philibert. Valituista ainoa, joka ei paikalle päässyt, oli voittajaelokuvan ohjaaja Ilker Çatak mutta häntä edusti Opettajainhuoneen toinen käsikirjoittaja Johannes Düncker. Çatak oli nettiyhteydessä ääriään myöten täyteen istuntosaliin mutta kuvayhteys ei toiminut. Onneksi kuulimme sentään hänen äänensä.
Jokainen ehdokas sai pitää kahden minuutin mittaisen puheen ja parasta antia oli Alma Pöystin hauska jutustelu sekä valloittavan Anna Hintsin mainioon yhteislauluun päättynyt puhe.
Teksti ja kuvat: Timo Kuismin
