Eilisessä luukussa oli viiden elokuvan joukossa peräti kolme tapausta, joiden ohjaaja oli näyttäytynyt kalenterissamme jo aikaisemmin. Tänään sellaisia on vain yksi. Tässä joka tapauksessa sijoitukset 20–16.
Toy Story 3 (2010)
Kun Pixarin Toy Story 3 ilmestyi, siitä tuli vuoden 2010 lippukassoilla menestynein elokuva. Se nousi kaikkien aikojen neljänneksi menestyneimmäksi elokuvaksi ja piti animaatioelokuvien kärkipaikkaa ennen kuin Frozen vei sen tittelin. Taloudellista menestystä tärkeämpi on tunnejälki, jonka se jätti katsojiin, Episodin toimittajat mukaan lukien.
Se on helppo ymmärtää, sillä ensinnäkin leluelämän yllä leijuu aikuistumisen haikeus. Ensimmäisestä Toy Storysta asti tuttujen lelujen Andy-isäntä on lähtemässä opiskelemaan, ja lelut ovat joutumassa varastoon. Väärinkäsityksen johdosta ne päätyvät päiväkotiin, minkä luulisi olevan leikkimiseen tarkoitettujen lelujen unelma. Paikka ei kuitenkaan ole se paratiisi kuin miltä aluksi vaikuttaa.
Jo siihen asti kerronta on ollut Pixaria parhaimmillaan, mutta Toy Story 3 yltyy siitä entistäkin hauskemmaksi, huikean jännittäväksi ja kyyneliä tiristävän koskettavaksi. Täydelliseksi viihteeksi lapsille ja aikuisille – ja kaikille siltä väliltä.
Pan’s Labyrinth (2006)
Fantasia ja realismi yhdistyvät 1940-luvun Espanjaan sijoittuvassa mestariteoksessa, jossa julma upseeri metsästää diktaattori Francoa vastustavia kapinallisia samalla, kun hänen tytärpuolensa kohtaa oudon faunin (onko muunlaisia?). Guillermo del Toro oli jo osoittanut kykynsä fantasiatoiminnan ja -kauhun saralla, mutta Pan’s Labyrinth viimeistään teki hänestä auteurin.
Pan’s Labyrinth voi yhtä hyvin olla totta kuin untakin. Taikauskoa ja todellista magiaa. Ennen kaikkea se on perinteinen satu, etenkin satu ajalta, jolloin niiden tarinoita ei oltu siivottu väkivallasta ja muista kauheuksista populaarikulttuurin tarpeita varten. Mikä parasta, se liukuu saumatta eri tasojen välillä. ”Visuaalinen taideteos, joka yhdistää tosielämän kauheudet ja fantasiamaailman mahdollisuudet”, kehui toimituksen edustaja.
Mulholland Drive (2001)
Ilmeisesti Quentin Tarantino käski vuonna 1992 David Lynchiä ”ottamaan pään pois perseestä”. Episodin toimittajan mukaan ”yhdeksän vuotta myöhemmin se tapahtui.”
Mulholland Drive on suorastaan surrealistinen kertomus näyttelijättärestä (Naomi Watts), joka tapaa auto-onnettomuuden ansiosta murhayrityksestä selvinneen mutta samalla muistinsa menettäneen naisen (Laura Harring). Tähän asti kaikki on – melkein – selvää, mutta siitä elokuva lähtee ihan uusiin sfääreihin, joissa tapahtuu sekä järkeviä että järjettömiä asioita. Niiden muodostamaa kokonaisuutta voi väittää ymmärtävänsä, mutta oikeasti Mulholland Drive on täydellinen esimerkki elokuvasta, jota voi rakastaa nimenomaan sen monimerkityksellisyyden, tunnelman ja luovuuden takia, vaikka ei sitä ymmärtäisikään. Joskus on mukavaa tulla haastetuksi.
Unelmien sielunmessu (Requiem for a Dream, 2000)
Suosikkielokuvaa voi ja haluaa katsoa yhä uudelleen, eikö. Ei. Kuten toimittajamme totesi: ”Darren Aronofskyn kepeähkö draama on jättänyt niin rajun muistijäljen katsojiin, ettei moni pysty katsomaan sitä enää uudelleen.”
Aronofskyn toinen esiintyminen kalenterissa kertoo riippuvuuksista, laillisista ja laittomista sellaisista. Ellen Burstynin esittämä nainen uskoo pääsevänsä tv-show’hun ja tulee riippuvaiseksi lääkärin määräämistä laihdutuslääkkeistä. Hänen poikansa (Jared Leto) puolestaan on heroiiniaddikti. Ennen kaikkea Unelmien sielunmessu on elokuva unelmien aiheuttamista painajaisista, kun niiden tavoittelu voi viedä lopulta kaiken. Kuten katsojilta yöunet.
Bo Burnham: Inside (2021)
Oli suoratoistopalveluista mitä mieltä tahansa, ne antavat mahdollisuuksia myös elokuville, joita ei välttämättä teatterilevityksessä nähtäisi. Koomikko Bo Durnham teki koronasulun aikana kotonaan elokuvan, joka on harvinaisen rehellistä itsetutkiskelua ja silti hauska ja vaikuttava. Tai ehkä juuri siitä syystä.
Se on myös resursseihin nähden erinomaisesti rytmitetty ja toteutettu, kuten toimittajamme totesi: ”Stand up -koomikon musiikkipainotteinen teos, jonka kappaleet jäivät trendaamaan musiikkipalveluissa pitkään julkaisun jälkeen. Teemat ovat oivaltavia ja hauskoja niiden absurdin kommentaarin ansiosta. Koomikko osaa käsitellä aihe-alueen kuin aiheen omalla hauskalla tavallaan”.
Toinen meni vieläkin pitemmälle: ”Tuskin kukaan elokuvantekijä on koskaan repinyt itseään yhtä auki kameran edessä kuin koomikko Bo Burnham teki vuonna 2020 yhdessä huoneessa kuvaamassaan magnum opuksessaan. Burnham puskee itsestään ulos paitsi terävimmän kuvauksen internet-ajasta, jonka minä olen ikinä nähnyt, myös yhden puhuttelevimmista omakuvista elokuvataiteen historiassa. Sanattomaksi vetävä yhden miehen show.”
Loppu häämöttää, sillä huomisessa luukussa ollaan jo 2000-luvun 15 parhaan elokuvan piirissä!
