Eurooppalaiset ohjaajamestarit ottavat kantaa polttavan ajankohtaiseen talouskriisiin

Marion Cotillard yrittää pelastaa työpaikkansa Dardenne-veljesten uudessa elokuvassa Kaksi päivää, yksi yö. Eurooppalaiseen talouskriisiin yksilötasolla porautuva draama sai ensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla, jossa Episodi tapasi juhlitut ohjaajaveljekset.

Teksti: Tuomas Riskala, Cannes

Belgialaisten Dardenne-veljesten yhdeksäs pitkä näytelmäelokuva Kaksi päivää, yksi yö on juuri sitä, mitä eurooppalaisen realismin ohjaajamestareilta voi odottaakin. Elokuva ottaa kantaa polttavan ajankohtaiseen aiheeseen tinkimättömällä sosiaalisella tarkkuudella. Lopputulos on dramaturgisesti syvällinen ja henkilökuvaukseltaan samastuttava teos, jonka pääosassa nähdään yksi Euroopan kirkkaimmista elokuvatähdistä.

Marion Cotillard esittää Sandraa, masennuksesta toipuvaa perheenäitiä ja tehdastyöntekijää, joka on yt-neuvottelujen päätteeksi saamassa kenkää tuotantolinjalta. Sandra saa kuitenkin pitää työnsä, jos hänen kollegansa luopuvat vapaaehtoisesti bonuksistaan. Alkaa viikonlopun pituinen maraton, jonka aikana Sandra juoksee ovelta ovelle ja yrittää vedota työtovereidensa solidaarisuuteen.

– Tarina sai alkunsa melkein kymmenen vuotta sitten, kun irtisanomistulva käynnistyi Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Elokuva kertoo periaatteessa siitä, kuinka sosiaalisen ja taloudellisen kriisin koventamat elinolosuhteet synnyttävät ihmisissä pelkoa. Arkipäiväistä pelkoa siitä, miten selvitä huomisesta kuun loppuun. Ja kun ihminen pelkää, hän ryhtyy ajattelemaan entistä enemmän itseään. Lopulta hän keskittyy vain itseensä ja siihen kuinka selvitä tilanteesta. Elokuvassa Sandran pomo tietää tämän ja käyttää sitä häpeilemättä hyväkseen. Siksi hän ehdottaa alaisilleen, että he saavat pitää kipeästi kaivatut bonukset, mikäli Sandra lähtee, Jean-Pierre Dardenne, 63, valottaa tarinan taustaa.

– Elokuva tapahtuu viikonloppuna, jonka alussa Sandra kuulee, että maanantaina työtoverit äänestävät hänen kohtalostaan. Tieto laukaisee uudelleen Sandran masennuksen. Hänen aviomiehensä vakuuttaa hänelle, että ainoa keino taistella masennusta vastaan on lähteä rohkeasti liikkeelle ja käydä tapaamassa työtovereita. Keskustella heidän kanssaan ja yrittää vaikuttaa äänestykseen, Luc Dardenne, 60, jatkaa.

Vaikka Dardenne-elokuvat kertovatkin tavallisista ja usein vähäosaisista ihmisistä, jotka joutuvat kamppailemaan valtavien ja loppuelämään vaikuttavien kriisien kanssa, on niiden pohjavire aina inhimillinen ja lopulta valoon suuntautuva.

– Myös tämä tarina on positiivinen. Se kertoo kuinka solidaarisuus voi haastaa ja ehkä jopa voittaa pelon ja halvaantumisen. Vaikeissakin olosuhteissa, Jean-Pierre määrittelee.

2days_1night_1

– Sandra ei missään vaiheessa tuomitse työtovereitaan. Hän ymmärtää heidän tilanteensa ja pystyy samastumaan siihen. Silti hän toivoo ja jopa odottaa heiltä myötätuntoa. Ainoa, jota hän ei ymmärrä, on kollega, joka ei suostu edes tapaamaan Sandraa, Luc toteaa.

Veljesten mukaan oli myös alusta lähtien selvää, että päähenkilö olisi sukupuoleltaan nainen.

– Naiset ovat yhä heikommassa asemassa maailman työmarkkinoilla. Lisäksi halusimme työskennellä vahvan naisnäyttelijän kanssa. Tavattuamme Marionin ensi kerran elokuvan Luihin ja ytimiin -kuvauksissa olimme varmoja, että olimme löytäneet näyttelijämme. Hän puolestaan rakastui käsikirjoitukseen ja julisti haluavansa olla tämä nainen, Luc kertoo.

– Marionin kuuluisuus ei ollut ongelma. Päinvastoin, se teki työstä entistä kiinnostavampaa. Harjoittelemme aina näyttelijöiden kanssa pitkään ja intensiivisesti. Niin nytkin, jotta Marion ymmärtäisi hahmoaan ja tuntisi olevansa Sandra jo ennen kameran käynnistämistä. Halusimme, että hän irtautuisi tähtiasemastaan ja eräällä tapaa itsestäänkin. Se oli kiinnostava matka meille kaikille. Oli myös ilahduttavaa huomata, ettei Marion ole turhamainen diiva, vaan erittäin mukava ja ystävällinen ihminen jokapäiväisessä elämässä, Jean-Pierre jatkaa.

Dardennet tekevät peittelemättömän yhteiskunnallisia ja sosiaalisesti tiedostavia elokuvia. Siksi keskustelukin kääntyy helposti yhteiskunnallisiin asioihin. Veljesten mukaan työnantajien ja työntekijöiden suhde muuttuu ympäri maailmaa koko ajan ”joustavammaksi”. Se tapahtuu ennen kaikkea työntekijöiden kustannuksella, jolloin heidän taloudellinen epävarmuutensa lisääntyy.

– Vastapainoksi olisi kyettävä löytämään ja tehostamaan työntekijöiden turvakeinoja. Joskus elokuvilla on vaikutusta, mutta aina se ei takaa hyvää lopputulosta. Kun Rosetta-elokuvamme voitti Kultaisen palmun vuonna 1999, Belgian elinkeinoministeri laati ”Rosetta-säädöksen” ruokkiakseen ja turvatakseen nuorten sekä pitkäaikaisten työttömien työoloja ja työllistymistä. Säädökseen kuului, ettei työnantajan tarvinnut maksaa nuorista työntekijöistä sosiaaliturvamaksuja. Niinpä tämä johti siihen, että työnantajat potkivat vanhat työntekijät ulos ja palkkasivat tilalle nuoria. Hyvä idea muuttui lopulta huonoksi, Luc paljastaa.

2days_1night_3

Dardennet eivät ole myöskään innoissaan sosiaalisen median kyvystä tavoittaa ihmiset joka päivä, missä kunnossa ja mihin kellonaikaan tahansa.

– Jos joku esimerkiksi kärsii masennuksesta tai muusta sairaudesta kuten Sandra, kaikki saavat sen selville Facebookin ja muiden urkintajärjestelmien kautta. Se ei ole välttämättä hyvä asia oman tervehtymisen kannalta, Luc tylyttää.

Dardennet kuvaavat kaikki elokuvansa pienessä Seraingin kaupungissa Belgiassa. Sieltä tulee osa niiden jäljittelemätöntä, ainutkertaista eurooppalaista sosiorealismia. Hollywood ei ole puolestaan koskaan kiinnostanut heitä. Ei, vaikka tarjouksia rapakon takaa onkin sadellut vuosien varrella samaan tahtiin, kun veljekset ovat keränneet palkintoja Cannesista ja muilta festivaaleilta.

– Se ei ole meidän juttumme, ei ole ikinä ollut, eikä tule olemaan. Tapamme työskennellä on niin erilainen. Tulisimme siellä varmaan hulluiksi, Jean-Pierre pudistelee päätään.

Parivaljakon työskentely herättää uteliaisuutta. Kuten monilla ohjaajaveljeksillä, Dardenneilla tuntuu olevan lähes sanaton yhteys toisiinsa. Cotillardin mukaan veljekset eivät esimerkiksi koskaan kinastele keskenään. Eivät ainakaan muiden läsnä ollessa. Yhdeksän pitkän fiktioelokuvan, kahden Kultaisen palmun ja lukuisten muiden palkintojen jälkeen, onko mikään muuttunut?

– Mikään ei ole muuttunut välillämme, ei ainakaan tavassa, jolla teemme töitä yhdessä. Olemme toki vanhentuneet, ja jokaisen elokuvan myötä kuvauksia edeltävä harjoittelujakso tuntuu pitenevän. Ehkä se on sitten ikäjuttu, Jean-Pierre nauraa.

Aiheeseen liittyvät elokuvat