John Krasinskille ei ollut helppoa löytää ohjaajaa omien Hiljainen paikka -elokuviensa esiosalle. Hän halusi jatkumoa lanseeraamalleen yhdistelmälle popcorn-viihdettä ja inhimillisiä tunteita. Lopulta sellainen löytyi metsästä.
– John oli nähnyt elokuvani Pig ja todella piti siitä. Hän ystävällisesti antoi minulle tilaa tuoda tähän haluamiani elementtejä, Hiljainen paikka: Päivä yksi -ohjaaja Michael Sarnoski kertoo.
Vuonna 2021 ilmestynyt Pig voitti kymmeniä palkintoja, ja Sarnoskia suitsuttivat monet tahot Yhdysvaltain ohjaajakilta mukaanlukien. Krasinski näki, että vahva yhdistelmä jännitystä ja sydäntä sopisi mainiosti hänen fiksua kauhua edustavaan sarjaansa.
– John sanoi: ”Tässä on maailmani, yritämme lisätä siihen New Yorkia invaasion ensimmäisenä päivänä. Millaisen tarinan haluaisit kertoa?” Sarnoski muistelee heidän ensimmäisiä keskustelujaan.
– Siitä tuli yllättävän intiimi, mutta John kannusti minua sillä polulla ja antoi paljon vapautta. Hän ei halunnut ”Johnin Hiljaista paikkaa” vaan ennemmin avata sen maailmaa uusille äänille. Ja hän oli erittäin tyytyväinen lopputulokseen.
Sarnoski piti siitä, miten Krasinski oli kahdessa edellisessä Hiljaisessa paikassa rakentanut eeppisyyttä subjektiivisen näkökulman kautta.
– Sen halusin säilyttää. Elokuvassa hahmot kokevat tapahtumat ruohonjuuritasolla.
Nimensä mukaisesti Päivä yksi aloittaa tarinan aivan alusta, mutta syrjäseudun sijaan se sijoittuu yhteen maailman meluisimmasta kaupungeista, minkä Sarnoskin mukaan pitäisi tyydyttää faneja samalla, kun se avaa ovia isommalle maailmalle ja suuremmalle mittakaavalle.
– Ensimmäiset osat liikkuivat hienosti perhepiirissä. Olennot vain osuivat ydinperhetarinaan. Elokuvien sielu tuli hahmojen välisistä suhteista. Nyt meillä on uusi hahmokaarti, mutta pyrimme samaan. Kaupungissa tapahtuu valtavia, hulluja asioita, mutta tarina keskittyy kehittyvään ihmissuhteeseen. On hauska rinnastaa valtavia lavasteita herkkiin hetkiin. Yksi peruskysymyksistämme oli: Kun maailma ympärillä tuhoutuu, mistä löydämme rauhan ja yhteyden hetket?
Uusia hahmoja ja yllätyspaluu
New Yorkissa 12 vuotta asunut Lupita Nyong’o häkeltyi kävellessään kuvauspaikalle.
– Lavastaja Simon Bowles oli rakentanut valtavan, autenttisen lavasteen palotikkaita ja jopa roskaämpäreitä myöten. Olin miettinyt, miten New York muuttuisi, jos otukset oikeasti hyökkäisivät sinne. Oli huikeaa nähdä ne lavasteet. Ja sitten niiden kauniin tuhoamisen!
Häneen teki myös vaikutuksen se, kuinka järkyttävältä suurkaupunkiympäristö tuntui täysin hiljaisena.
– Olen itse asiassa kokenut New Yorkin hiljentymisen, Nyong’o muistelee. – Vuonna 2020 New Yorkista tuli aika hemmetin hiljainen [covidin vuoksi]. Ei ehkä Hiljainen paikka -hiljainen, mutta hemmetin aavemainen joka tapauksessa. Muistan hämmästelleeni, etten edes tiennyt New Yorkissa olevan lintuja, kun herätessäni pystyin kuulemaan ne! Saatoin kävellä Times Squarella näkemättä muita ihmisiä. Päivä yksi on se kertaa tuhat, sillä nyt ääni on vihollinen.
Kahden ensimmäisen elokuvan fanina Nyong’o on varma, että franchisen muutkin ystävät pitävät siitä mitä tekijätiimi on saanut aikaiseksi.
– Tämä on niin toiminnallinen, Nyong’o kiusoittelee virnistäen. – Emme enää ole farmilla keskellä ei mitään. Olemme New Yorkissa, missä on paljon ihmisiä, paljon ääniä. Siellä tapahtuu paljon.
Päivä yksi ei ole ensimmäinen kerta, kun Joseph Quinn nähdään suositun franchisen jatkumossa. Hän löi itsensä läpi Stranger Things -sarjan neljännen kauden fanisuosikki Eddie Munsonina. Lisäksi hänet nähdään marraskuussa Ridley Scottin kauan odotetun Gladiator 2:n keisari Caracallana. Quinn on hyvässä nosteessa, sillä ensi kesänä hän on The Fantastic Fourin ihmisliekki Johnny Storm, ja esituotannossa on myös Brett Easton Ellisin ohjausdebyytti Relapse.
Kauhufanina Quinn ei voinut vastustaa tilaisuutta työskennellä Hiljaisessa paikassa. Hän yrittää Ericin roolissa selviytyä Nyong’on esittämän Samiran kanssa. Quinnin mukaan Eric on ”kaukana kotoa ja kaipaa seuraa”, kun hän ja Samara kohtaavat lauman äänen perusteella metsästäviä, pysäyttämättömiä avaruusolentoja. He eivät kuitenkaan ole yksin.
– Meillä on kissa! Frodo on Samin lemmikki. Olen varma, että se saa ihmiset sekoamaan, se on todellinen tähti, Quinn virnistää.
Djimon Hounsou on nähty Hiljaisen paikan maailmassa aikaisemminkin.
– Kyllä, hän oli saarella, jolle Cillian Murphyn Emmett ja Millicent Simmonsin Regan matkaavat toisessa elokuvassa, Sarnoski kertoo.
– Itse asiassa tämän elokuvan lähtökohta on tarina, jonka Djimonin hahmo kertoo heille. Miten hän oli New Yorkissa invaasion alkaessa, kuinka ihmiset yrittivät paeta veneillä. Olisi ollut turhaa kertoa sama tarina tässä elokuvassa, joten kerromme tapahtumista toisen, samaan aikaan paikalla olleen hahmon näkökulmasta. Djimonin hahmolla on iso merkitys Samiralle kaiken alussa. Näemme hieman siitä, mistä hän kertoi toisessa elokuvassa ja kuinka hän jo ottaa hieman johtajan roolia.
Hounsoun kohtaaminen oli merkityksellistä paitsi Samiralle myös tämän näyttelijälle.
– Hänen yhdistävä tekijänsä kakkosleffaan oli mainio lisä. Olen ihaillut Djimonia pitkään ja oli unelmien täyttymys päästä työskentelemään hänen kanssaan. Hän ei pettänyt odotuksiani. Eikä petä valkokankaallakaan!
Parhaat palat
Tekijöillä on omat suosikkihetkensä edellisistä elokuvista. Ohjaaja Sarnoskilla se oli herkkä hetki.
– Suosikkini on kohtaus, jossa Johnin ja Emily Bluntin hahmot kuuntelevat yhdessä Harvest Moonia iPodilta ja tanssivat. Synnytys ammeessa on äärimmäisen intensiivinen, mutta kun seuraa maailmanlopun aikojen ihmisiä, joiden jokainen päivä on selviytymistaistelua, sellaiset yhteyden hetket kaaoksen seassa ovat merkittäviä.
– Edellisissä perhe antoi suojaa ja huolenpitoa. Oli kiinnostava haaste pistää yhteen kaksi tyyppiä, joilla ei ole syytä moiseen, pistää heidät kamaliin tilanteisiin ja katsoa miten yhteys kasvaa. Miltä tuntuu, kun maailma on päättymässä? Lupita ja Joe tekivät mainiota työtä sillä dynamiikalla, Sarnoski jatkaa.
– Pidin siitä, miten vähän olentoja näytettiin, erityisesti ykkösessä, Nyong’o vastaa samaan kysymykseen.
– Mielikuvitus teki suurimman työn kauhun herättämisessä. Nerokkaat näyttelijät vetivät katsojan omaan näkökulmaansa. Ja vauva laatikkokehdossaan, se oli tuskallista. Synnytyskohtaus. Arvostan miten siinä kirjaimellisesti olimme äidin nahoissa.
Quinnia houkutti jo sarjan konsepti, jota hän pitää nerokkaana.
– Pidä ääntä, ja jotain pahaa tapahtuu. Elokuvallisesti se mahdollistaa hienoja jännitteitä. Edellisissä on nerokkaita hetkiä. Kun Emily kävelee alas portaita ja näemme törröttävän naulan. Se oli aidosti melkein liian jännittävää katsottavaksi. Ja synnytyskohtaus ammeessa… vau! Tässä käännämme nuppia asteen kaakkoon. New York on luonnostaan meluisa paikka, ja on kiehtovaa katsoa näitä Samia ja Ericiä yrittämässä sopeutua ja pysyä hiljaa keskellä invaasiota.
Lavastajan sarjamurhaseinä
Krasinskin luoman maailman fanit saavat vihdoin tietää asioita, joihin kaksi edellistä elokuvaa viittasivat, ja nähdä mitä tapahtuu, kun pelottavat olennot laskeutuvat suurkaupunkiin. Niiden aiheuttama tuho nousee uusiin mittoihin.
– Luvassa on jotain tuttua mutta uusilla hahmoilla ja aikaisempaa isommalla mittakaavalla, Quinn lupaa. – Meno ei välttämättä ole hiljaisempaa, mutta ehdottomasti isompaa. Olentojen saapuminen alkukohtauksessa on yhtä kaaosta, se on kuin katastrofielokuvasta. Mutta kun tilanne rauhoittuu tai ihmiset ainakin oppivat miten olentoja voi yrittää vältellä, luvassa on jotain eri tavalla kiinnostavaa menoa.
New York on hyvin pystysuora kaupunki, mikä Quinnin mukaan näkyy tapahtumapaikoissa.
– Meillä on melko massiivisia lavasteita, ja pääsimme kunnolla tutkimaan isoa mittakaavaa ja hiljaisuutta, jotka ovat läsnä yhtä aikaa. Siitä tuli isompi kuin odotin, isompi kuin pystytte kuvittelemaan… Quinn kiusoittelee.
Massiivisista lavasteista vastanneella Simon Bowlesilla oli Sarnoskin mukaan ”sarjamurhaajaseinä”.
– Sillä oli Post-It-lappuja kaikista tapahtumapaikoista. Niiden perusteella hän rakensi sellaisen ison New York -kuvausalueen, että elokuvaa nähneet paikalliset kuvittelivat meidän kuvanneen paikan päällä!
– Kyllä, minulla oli kustakin alueesta seinä täynnä referenssikuvia, Bowles myöntää.
– Kangas- ja maalinäytteitä, joten pystyin keskustelemaan Michaelin ohella näyttelijöiden, kuvaajan, kampaajan, maskeeraajan, aivan kaikkien kanssa. Kaikki osastot voivat tutustua tekstuureihin, nähdä esimerkkejä irtaimistosta jne. Minusta on hienoa rakentaa paikka, jossa kaikki voivat osallistua luovasti ja tutustua elokuvaan ennen kuin lavasteita on edes pystytetty. Kun sitten suunnittelen niitä, rakennan kaiken 3D:nä virtuaalitodellisuuteen, joten Michael pystyy jo etukäteen kävelemään sen läpi, pohtimaan kuvakulmia ja suunnittelemaan ottoja kuvaajan kanssa.
Bowles aloitti uransa Edgar Wrightin vuoden 1995 halvassa debyyttielokuvassa A Fistful Of Fingers (jonka mainoslause oli ”Paras western, joka ikinä on tehty… Somersetissä). Sittemmin Bowlesista on tullut monitaitoinen, palkittu lavastaja, jolla on silmää yksityiskohdille. Ja verelle.
– Olen käynyt lukemattomia keskusteluja verestä, minne se roiskuisi pään irrotessa, hän kertoo naama peruslukemilla. – Ja minä olen kasvissyöjä.
Nyong’on mukaan Bowlesin uurastus tuotti tulosta, varsinkin kohtauksessa, jossa hirviöt iskevät.
– Se oli rankkaa työtä, niin paljon liikkuvia osia. Se oli tarkkaan koreografioitu, kaiken piti olla synkronoitua. Lavaste oli niin upea, ja meidän piti todistaa sen tuhoamista. Aluksi se on New York kaikessa kaaoksessaan ja kauneudessaan. Sitten olennot putoavat taivaalta, ja suoritusta korosti muutoksen, sen tuhon tapahtuminen oikeasti ympärillämme.
– Parasta oli se, että meidän oli kuvattava kohtaus aikajärjestyksessä, koska lavaste oli rakennettu tuhottavaksi, sitä ei voinut pystyttää uudelleen uusia ottoja varten. Mutta vaikka kaikki tuhottiin, Simonilla oli edelleen silmää yksityiskohdille esimerkiksi seinien raapimisjäljille. Se oli niin todentuntuista, Nyong’o jatkaa.
Hirviötulostusta
Rakennelmissa pyöri ihmisten ohella tietokonehirviöitä. Miten ne ilmenivät lavasteiden kautta?
– Repimällä ne kappalaiksi, Bowles nauraa.
– Keskustelimme paljon tuhon laajuudesta mutta myös sen näkymisestä lähietäisyydeltä. Mietimme, mihin niiden kynnet pystyisivät, miltä tuntuisi nähdä niiden jäljet tiiliseinässä. Mitä tapahtuu, kun ne vetävät kyntensä ulos väännettyään ikkunan- tai ovenkarmit auki niillä, miten ne vetävät ja kääntävät tiiliä liikkuessaan. Se oli kuin rikospaikkatutkintaa.
Hän katsoi jonkin verran edellisiä elokuvia hirviöiden kykyjä pohtiessaan – tiettyyn rajaan asti.
– Ne keskittyvät enemmän metsästämiseen. Me tutkimme olentojen reagointia uuteen ympäristöön. 3D-printtasimme raajoja ja kynsiä, mikä oli hauskaa, sillä olennot luonut ILM:kin oli nähnyt niitä vain tietokoneen ruudulla. Nyt pystyimme pohtimaan esimerkiksi, ovatko olennot kokonaan rapumaisen kovakuorisia, vai onko niissä pehmeitä kohtia.
– Edellisissä elokuvissa rakennelmat ovat pääosin puuta, tässä ne joutuvat tekemisiin vaativamman ympäristön kanssa. New York on niille kuin buffet-pöytä, jossa herkut on piilotettu kovien rakennelmien sisään. Pohdimme helpoimpia ja käytännöllisimpia tapoja, joilla oliot voisivat raivata tiensä sisään, mitä ne pystyisivät ”kuorimaan” saaliinsa ja millaista jälkeä se jättäisi. Mihin veri roiskuisi ja miltä vähän yli menneen iskun jäljet näyttäisivät.
New Yorkin kaduilla – ja niiden alla
Päivä yksi on Bowlesille neljäs New Yorkiin sijoittuva elokuva. Hän on lavastanut Roger Michellin Hyde Park on Hudsonin ja Florian Zellerin The Sonin. Syksyllä ilmestyy Apartment 7A, joka on myös jatko-osa arvostelulle kauhutarinalle, Rosemaryn painajaiselle. Hiljaisen paikan urakka oli kuitenkin omaa luokkaansa. Hänen ei pelkästään pitänyt rakentaa kiireinen kaupunkikuva mutta myös hajottaa se. Hänen mukaansa ainut tapa toteuttaa se oli kuvata Lontoossa!
– Halusimme kuvata studiossa, koska paikan päällä olisimme voineet tehdä pieniä juttuja, ja minä halusin isoa. Halusin nähdä talon läpi pudonneiden meteoriittien kraatereita ja iskeytymisen seurauksia, kuten rakennuksen seinän läpi lentäneitä autoja. Liekeissä, katto sisällä olevaa saalista pyydystävien olentojen rikki repimänä. Halusin, että mahdollisimman paljon taltioidaan kameralla, jotta efektit tekevällä ILM:llä olisi kunnolliset, konkreettiset lähtökohdat.
Bowles kävi bongaamassa kuvauspaikkoja ohjaaja Sarnoskin kanssa.
– Tunnen oloni hyvin mukavaksi siellä. Kävelimme Michaelin kanssa eri alueille rakastuen niihin kaikkiin. Poimin visuaalisia kirsikoita yllättävän dramaattisistakin eroista, jotka tekivät niistä yksilöllisiä kauppojen tyyleistä väritykseen ja graffiteihin. Jopa roskikset ovat erilaisia eri alueilla.
Lontoossa Bowles rakensi näkemänsä perusteella useampia versioita New Yorkin kaduista, kukin kahden kerroksen korkuisia ja jopa neljän korttelin mittaisia.
– ”Sisustimme” ne esimerkiksi Chinatowniksi, tuhosimme sen ja käytimme runkoa uuden alueen pohjana. Revimme kaupungin näyttävästi riekaleiksi, Bowles hykertelee. – Näytämme kukoistavan kaupungin täynnä ihmisiä ja elämää, ja halusin yleisön huokailevan kauhusta, kun tuhoamme sen!
– Minulla oli apunani joukko taiteilijoita. Käytän SketchUp-sovellusta, joka generoi 3D-kuvia. Rakensin pienoismalleja, joista taiteilijat ottivat kuvia. Lisäksi minulla oli satoja valokuvia matkoiltamme New Yorkissa. He käyttivät niitä tehdäkseen montaaseja, joissa oli värejä, yksityiskohtia ja tekstuureja. Oli tärkeä näyttää kaikille ennen ja jälkeen -kuvia. Miltä ne näyttävät, kun ne ovat täynnä kraatereita, tuhoutuneita tai tulessa. Oli isoja yksityiskohtia, kuten Manhattan-sillalta roikkuva rekka. Niissä oli informaatiota kaikille. Kuvaajat, efektien tekijät ja muut osastot tietävät, mitkä ajoneuvot ovat tulessa mutta lisäksi myös millaista tuhkaa ilmassa on. He ymmärtävät, miltä valo näyttää.
Bowlesin paneutuminen aitouteen ja yksityiskohtiin auttoi näyttelijöitä eläytymään mutta myös vetää katsojat keskelle hyökkäyksen kauhuja ruohonjuuritasolla – ja sen alla.
– Tunnelikohtauksessa yleisön on aistittava ympäristön karuus, jotta päähenkilöiden pulmatilanne korostuisi. Itse asiassa se ei ollut alkuperäisessä käsikirjoituksessa. Michael sanoi ajatelleensa veden alle jäänyttä tunnelia, ja minusta se oli loistava idea.
– Kohtauksen alussa päähenkilöt ovat hirviöiden ympäröimiä. He eivät näe niitä, mutta kuulevat niiden olevan lähellä. He löytävät tunnelin suuaukon ja kulkevat alas liukuportaita, jotka eivät enää toimi. Alhaalla he näkevät portaiden liikkuvan olennon painosta… Kuvasimme Lontoossa Charing Cross Stationilla, jonka naamioimme newyorkilaiseksi asemaksi.
Kohtauksesta tuli pulmatilanne myös näyttelijöille. Bowles nimittäin ammensi tunnelikohtaukseen vuoden 2005 arvostetusta kauhuelokuvastaan The Descent.
– Yksi siinä oppimistani asioista on, että on helpompi madaltaa lavastetta kuin nostaa vedenpintaa. Se myös antaa aitoa klaustrofobian tunnetta, Bowles hymyilee. – Opin myös, että ratkaisu on helppo työryhmälle mutta vaikea näyttelijöille. Mutta jos näyttelijöiden on aidosti kestettävä se kyyristely, lavasteesta tulee realistisempi ja yleisö pystyy aidosti samastumaan!
Vettä ja ääntä lavastamassa
Lupita Nyong’o teki häkellyttävän debyytin Steve McQueenin vuoden 2013 elokuvassa 12 Years a Slave ja sai siitä sivuosa-Oscarin. Hän on kunnostautunut kauhussakin Jordan Peelen Us-jännärissä jo ennen Hiljainen paikka: Päivä yksi -elokuvaa. Sen fyysisesti vaativissa kohtauksissa hän sai hyödyntää myös taitoja, joita opiskeli supersankariseikkailua Black Panther: Wakanda Forever varten.
– Onneksi olin harjoitellut rankasti vedessä liikkumista Wakanda Foreveriä varten, Nyong’o toteaa puhuttaessa Päivä yksi -kohtauksesta, jossa hänen Samiransa ja Eric pakenevat verenhimoisia olentoja New Yorkin metrotunneleihin, joissa vedenpinta nousee vauhdilla.
– Black Pantheria varten opettelin muun muassa vapaasukellusta ja pidättämään hengitystäni yli kaksi minuuttia. Olin myös harjoitellut veden alla liikkumista painojen kanssa, joten Samin vaatteet ja muu painolasti eivät haitanneet. Siitä oli hyötyä siinäkin mielessä, että tulvivan tunnelin vesi oli onnistuttu saamaan ällöttäväksi. Mitä paremmin pystyin liikkumaan pimeässä ja pidättämään hengitystäni, sitä nopeammin kohtaukset olivat osaltani ohi.
Bowles paljastaa ällöefektin salaisuuden.
– Vedessä kelluu kenkiä ja revittyjä vaatteita. Kun heidän oli mentävä pinnan alle, käytimme hienoksi pilkottua kaalia ja parsakaalia samentamaan vettä. Ne eivät kellu eivätkä uppoa vaan lilluvat vedessä. Niistä ei oikein saa selvää, mutta se antaa mielikuvaa jostain hirvittävästä, oli se sitten ihmisten kappaleita tai rotankakkaa tai mitä tahansa. Se vain tuntuu inhottavalta. Yleisö tajuaa, kuinka epätoivoisia nämä ihmiset ovat, jos he ovat valmiita menemään siihen veteen. Se syvenee syvenemistään, mutta on jatkettava eteenpäin.
Kohtauksen valaisemisessakin oli oltava luova, koska kaupungista ovat sähköt poikki.
– Hahmoilla on valonlähteet, lisäksi on hieman hätävaloja. Pidin myös seinät märkinä, joten ne heijastivat jonkin verran. New Yorkin tunneleissa on myös joitakin ristikkoikkunoita kadulle, sellaisia, joista voi jalkakäytävällä kuulla junien kolistelevan ohi. Eli hahmot voivat nähdä päivänvaloa ja hengittää raikasta ilmaa, mutta he eivät pääse pakoon kaltereiden läpi. Rakentamamme tunneli oli parikymmentä metriä pitkä, ja halusimme yleisön oikeasti miettivän, millaista olisi olla jumissa sellaisessa paikassa.
Tutustumiskäynneillään Bowles ja Sarnoski kiinnittävät maisemien ohella huomiota siihen, miltä New York kuulostaa.
– Pidin huolta, että mukana oli esimerkiksi Chinatownin pelihalli, sillä se tietysti tuottaa meteliä, Bowles kertoo.
– Kirjasin ylös kaikkea kaupungissa ääntä luovaa, kuten katumuusikot fantastisine jousisoittimineen, isojen rumpujen paukuttajat, kärryjä pitkin katua kuljettavan tyypin. Minulla on tarkka visuaalinen ja äänellinen muistikuva renkaiden kitinästä ja kolinasta niiden törmäillessa kaikenlaiseen… Laitoimme elokuvaan kaiken sen elämän, energian ja intohimon, kaikki todelliset muistot ja yksityiskohdat. Hyökkäyksen jälkeen kaikki ne äänet katoavat.
Kuvat ja haastattelut: Paramount Pictures
Toimittanut Jouni Vikman