Caleb Landry Jones aloittaa selityksellä:
– En ole kovin hyvä vaihtamaan puhetavasta toiseen. Paiskin kovasti töitä kielivalmentajan kanssa
kolme kuukautta, ja olimme kuvaamassa tärkeää kohtausta. Ensimmäistä kertaa hahmoni kertoo mistä tulee. Päivää ennen minun piti tulla Venetsiaan, enkä halunnut pilata valmistautumista.
Keskiajalle sijoittuva Harvest kertoo kylästä, jossa hyvä ja paha jatkuvasti törmäävät. Landry Jonesin voi sanoa esittävän pääosaa, mutta hän tavallaan sulautuu paikkaan.
– Tunsin sen katsoessani elokuvaa eilen. Näin kaikki osastot ja työn, jonka kaikki asianosaiset olivat laittaneet elokuvaan. Enkä nähnyt itseäni irrallisena hahmona elokuvassa, mikä oli hienoa, hän kertoo Venetsian ensi-illan jälkeen.
– Vaikka olin eniten kuvassa, hahmossa oli jotain… Hän oli siellä, mutta jotenkin hänen lävitseen pystyi katsomaan.
Kaukana kotoa
Kuvaukset eivät olleet lastenleikkiä, sillä Athina Rachel Tsangari halusi pitää menon realistisena.
– Hän halusi kaikkien käyttävän puukenkiä. Valitin ja anelin tarpeeksi saadakseni saappaat. Muistaakseni perustelin, että hahmo on kaupunkilainen, joka ei käyttäisi puukenkiä vaikka kuinka yrittäisi sulautua joukkoon. Pelkäsin murtavani nilkkani! Skotlannin maaperä on… Vaikka katsoo eteensä, yhtäkkiä jalka solahtaa koloon. Kiviä ei näe, mutta niitä riittää. Ensimmäisenä kuvauspäivänä putosin puusta ja tietysti ruohikossa sen alla oli lohkareita, Landry Jones valittaa.
– Skotlanti on kaunis mutta anteeksiantamaton. Olen kotoisin Teksasista ja tottunut betoniin. Oli vain opittava tuntemaan maa ja ympäristö, sillä oli niin suuri rooli elokuvassa.
Hän kutsuu Tsangaria yhdeksi rohkeimmista ohjaajista, joiden kanssa on työskennellyt.
– Hänen työskentelynsä on kuin noitumista. Nykyään elokuvissa ollaan melko ennakkoluuloisia, riskejä ei uskalleta ottaa. Mutta hän puhui elokuvasta tavalla, joka sai minut tajuamaan, että siihen olen pyrkinyt urani alusta asti. Asioita, joita olen yrittänyt löytää, vaikka muut ovat katsoneet minua kuin sekopäätä.
– Athinalla on lahja rakentaa jotain ja antaa sen sitten elää. Jos minä olisin saanut päättää, olisin joissakin kohtauksissa tehnyt kamalia valintoja. Hän osoitti, ettei se ollut oikea tapa, se oli vain jotain mihin olin tottunut, koska olin nähnyt sitä elokuvissa. Jotkut asiat tuppaavat toistumaan.
Hän ja hänen hahmonsa ei aina kuulu paikkaan, jota vuodenajat ja kirjoittamattomat säännöt hallitsevat.
– En tainnut tuntea oloani varmaksi yhtenäkään päivänä. En voinut väittää tietäväni kuka esittämäni mies oli. Mutta ei hän tiennyt itsekään. Hän kamppailee itsensä ja paikkansa kanssa. Mutta olen tosiaan Teksasista, joten olin ulkopuolinen ensikertalainen Skotlannissa. Olin kaikin tavoin pois mukavuusalueeltani, joten vain hyväksyin ja hyödynsin sen.
– Olen tottunut ilmastointiin. Supermarkettiin lähietäisyydellä. Teksas on erityinen osavaltio, aivan oma maailmansa. Mutta siellä on vieraanvaraisuutta ja naapurit tunnetaan, sen yhdistäisin myös Skotlantiin. Tai tietynlaisen huumorintajun. Lopulta olemme kaikki ihmisiä ja meillä on samankaltaisuuksia.
Maailmasta toiseen
Mitä seuraavaksi? Ainakin uusi yhteistyö Luc Bessonin kanssa: Dracula: A Love Tale. Kuulostaa valmiiksi älyttömältä.
– Luc näki minut aina saviklönttinä. Nyt hän muokkaa minusta taas jotain erilaista: miekkailen hevosen selässä. Niin Teksasista kuin olenkin, en ole tottunut hevosiin.
Lue myös: Mitä kannattaa katsoa Espoo Cinéssä? Tsekkaa tästä Episodin tärpit!
– Olen etuoikeutettu, kun joku Lucin kaltainen pyytää tekemään jotain aivan erilaista kuin Justin Kurzelin Nitram ja sitten Athena kutsuu omaan maailmaansa. Mutta kyllä, varmaan etsin haasteita. Saman roolin toistaminen kuulostaa helvetiltä. Get Outin jälkeen monet halusivat minun tekevän samankaltaisia rooleja. Kieltäydyin monesta tarjouksesta.
Hän myöntää uransa olevan velkaa harhaluulolle.
– Kun tulin LA:han, minulla oli 5 000 dollaria enkä tuntenut ketään. Minulla oli harhaluulo, että menestyisin, etten kohtaisi epäonnistumisia. Se on tuonut minut tänne. Minussa on hieman Don Quijotea. Tuulimylly oli todellinen, ja se oli jättiläinen.
Hänen elokuvamakunsa ei myöskään ollut moderni. Mutta tätä nykyä hän osaa huomioida sen.
– Annoin ensimmäiselle agentilleni listan ohjaajista, joiden kanssa halusin työskennellä. He olivat kaikki kuolleet! Se luulisi kertovan maustani, Landry Jones nauraa.
– Rakastan elokuvaa pakopaikkana. Tv:tä myös. Jos ovi on lukittu ja vanhemmat muhinoivat sen takana: pistä pyörimään Disney-leffa tai jotain. Myöhemmin voi paeta surua ja omaa elämäänsä. 16-vuotiaana näin Kellopeli appelsiinin, ja se aloitti jotain. Kotoa muutettuani kämppikseni oli elokuva-alan opiskelija ja ahmin kaiken mitä hänellä oli näyttää: Fellini, Visconti. Tajusin, että on kokonainen maailma, josta en ollut ollut tietoinen.
Harvest hänen mukaansa osoittaa, että elokuvia voi vielä tehdä.
– Suurimman osan ajasta se tuntuu mahdottomalta. 70-luvulla otettiin riskejä. Elokuvissa oli hurjuutta. Munaa. Visiot vietiin päätyyn asti. Otan elokuvan hyvin henkilökohtaisesti, joten pistää vihaksi. Nykyelokuvat saavat minut helposti pahalle päälle.
Onneksi hän ei tänään ole pahalla päälle. Päinvastoin, hän on etelävaltiolaisen kohtelias ja melkein odotan hänen käyttävän minusta puhuttelua ”ma’am”.
– Kiitos oikein paljon, hän sanoo, kun on aika lopettaa. – Ja anteeksi oluen juonti haastattelun aikana.
Teksti: Marta Bałaga, Venetsia
Harvest-näytökset Espoo Cinéssä:
- su 24.8.2025 20.00 Kino Tapiola
- la 30.8.2025 21.00 Gilda sali 1