”Imin itseeni kaiken mitä pystyin” – Näin Austin Butler muuttui valkokankaan Elvikseksi

On vaikea keskittyä, kun on huolestunut. Teoriassa siihen ei ole syytä – olen juuri nähnyt Elviksen Cannesissa, pitänyt siitä, ja lehdistötilaisuus on juuri alkanut. Mutta ohjaaja Baz Luhrmann vain aivastelee ja niiskuttaa, erittäin kovaan ääneen, eikä kenelläkään ole maskia kasvoillaan. Kaiken lisäksi hän istuu aivan Tom Hanksin vieressä. Joka on kärsinyt aivan tarpeeksi pandemian vuoksi – ja hän näyttää jo tarpeeksi kalpealta.

Vaikuttaa kuitenkin siltä, että ylireagoin. Tom Hanks nimittäin pian intoutuu energiseen ”Baz, Baz, Baz!” -hokemaan, eikä kauniisti sanottuna saa turpaansa tukittua ainakaan varttiin.

Tilaisuus on hieman outo, kaikki tuntuvat olevan ylitunteellisessa tilassa tai puhtaasti kännissä, jakavat henkilökohtaisia tarinoita tai saavat kyyneleet silmiinsä mainitessaan tämän vuoden Cannesin pisimmät suosionosoitukset. Arviot ovat ristiriitaisia, mutta oma kantani on selvä: oli päräyttävää nähdä Elvis viikon mittaisen vaatimattomien, rutikuivien draamojen putken jälkeen. Baz Luhrmann tekee spektaakkeleita, se on hänen juttunsa, ja hän todellakin ravisteli meidät hereille uuvuttavan viikon jälkeen.

Kunpa hän vain lakkaisi niiskuttamasta.

Tarina kateudesta

Ranskalaisfestivaali on Luhrmannin mukaan ollut tärkeä hänen uransa kannalta.

– Kun tein ensimmäisen elokuvani [Strictly Ballroom – kielletyt askeleet], Cannes pelasti sen elämän teattereissa. Tähän elokuvaan liittyi paljon tunteita, sillä se tehtiin vain yksi asia mielessä: ihmisten saamiseksi takaisin teattereihin. Elvis on valkokangaselokuva. Saamamme suosionosoitukset olivat yhtä lailla elokuvallemme kuin elokuvan käsitteelle yleensä, uskoisin, Luhrmann toteaa vaatimattomasti viitaten näyttävään ensi-iltaan.

Sinänsä on mielenkiintoista, että Luhrmann, erittäin australialainen ohjaaja, ylipäätään tarttui Elviksen tarinaan. Toisaalta hän on leikitellyt ranskalaisilla kliseillä elokuvallaan Moulin Rouge! ja amerikkalaisella unelmalla The Great Gatsbyllään. Hän on utelias, hän etsii. Tällä kertaa hän törmäsi tarinaan kateudesta.

– Nuorena yksi suosikkielokuvistani oli Amadeus. Kertooko se oikeasti Mozartista vai kateudesta Mozartin ja Salierin välillä? Elokuvassa Salieri sanoo: ”Jumala, tein kaiken oikein ja sinä pistit kaiken tämän lahjakkuuden siihen kamalaan, groteskiin ihmiseen?” Halusin käsitellä Elviksen elämää häntä ja hänen fanejaan, esiintyjää kohtaan edelleen tunnettua rakkautta kunnioittaen. Halusin kuitenkin myös tutkia 1950-, 60- ja 70-lukujen Amerikkaa sekä show-maailman ja liikemaailman välistä suhdetta.

Kielletty hedelmä

Se lieneekin yllättävin elementti elokuvassa; nimestään huolimatta se kertoo kahta tarinaa. Austin Butlerin seksipommi-Elvis nielee tilaa valkokankaalla, kuten pitääkin, mutta hän ei ole juuri koskaan yksin. Taustalla kummittelee koko ajan eversti Tom Parker, Elviksen paljon vanhempi, koomisesti ylipainoinen manageri, jolla on hämärä menneisyys.

Alankomaissa syntyneen mutta itseään amerikkalaiseksi väittävän Parkerin taustatarina on yksinkertaisesti mieletön. Hänen jälkensä historiassa ongelmallinen, uhkapelin tahrima. Silti Tom Hanks ei koskaan nähnyt hahmoaan todellisena pahiksena.

– Hänestä kuulemieni anekdoottien perusteella hän vaikuttaa itse asiassa mukavalta tyypiltä. Hän piristi huonetta läsnäolollaan. Oliko hän pikkunilkki, joka käsitteli rahaa leväperäisesti? No kyllä. Mutta hän toi iloa kaikkeen, mihin osallistui. Pienien konnuuksien ohella, Hanks kuvailee.

Kalpeudestaan huolimatta Hanks on mainiossa ironisessa vedossa, ja yleisö nauttii.

– Minua ei kiinnosta esittää pahista, joka myhäilee: ”Ennen kuin tapan teidät, herra Bond, ehkä teitä kiinnostaisi kierros laitoksessani.” Baz sai minut kiinnostumaan sanomalla, että Parker näki mahdollisuuden tehdä ainutlaatuisesta kyvystä kulttuurisen voiman. Kun hän ensimmäisen kerran näki Elviksen, lavalla tapahtui ennennäkemättömiä asioita. Elvis kiemurteli hulluna, täynnä voimaa. Mutta se ei kiinnostanut Parkeria, sillä hän katsoi sen vaikutusta yleisöön. Hän tajusi, että poika oli kielletty hedelmä. Ja kielletyllä hedelmällä on mahdollista tienata valtavasti rahaa.

– Parkeria on syytetty monista asioista. Petoksista ja väärinkäytöksistä, lopulta Elviksen riistämisestä ja piiskaamisesta kuolemaan asti. Mutta heillä oli symbioottinen suhde, toteaa Hanks, joka päätyi roolissa läskipuvun uumeniin, vaikka ei tiennyt sitä vielä etukäteen.

– Baz sanoi, että ilman eversti Tom Parkeria ei olisi ollut Elvistä, ilman Elvistä ei olisi ollut eversti Tom Parkeria. En tiennyt miltä hän näytti tai kuulosti, mutta suurin piirtein seitsemän minuuttia keskusteltuamme sanoin: ”Olen mukana! Onko sinulla näyttää kuvaa hänestä?” Hänellä oli ja ajattelin: ”Voi luoja, mihin olen lupautunut?!”

– Hän osoittautui aika nerokkaaksi karnevaalipeikoksi, joka tuntui nauttivan ylimääräisen 25-senttisen ryöväämisestä Elviksen valokuvaa haluavalta skidiltä yhtä paljon kuin 25 miljoonan viemisestä kasinolta. Hän sai saman nautinnon kummastakin; ei rahan määrästä vaan siitä, että pystyi siihen, hän lisää

– Hän pystyi huijaamaan ihmisiltä lantteja uskomattoman monin tavoin. Olen ottanut mallia omaan elämääni, joka roolista kun oppii jotain uutta. Kuulin tämän jutun hänestä, kun häneltä kysyttiin millaista taikaa hän teki Mr. Elvis the Pelvis Presleyn managerina. Hän sanoi: ”No, viime vuonna poikani oli miljoonan dollarin arvoinen lahjakkuus. Nyt pojallani on miljoona dollaria.” Ja kymmenen prosenttia siitä oli hänen omassa taskussaan.

Ihminen julisteen takana

Hanksin suoritus Parkerina on… monia mielipiteitä herättävä, vähintäänkin. Mutta elokuvan kohtalo onkin kiinni siitä, että itse Elvis on esitetty oikein.

Kukaan ei tuntenut Austin Butleria tätä ennen, mutta Luhrman teki oikean valinnan. Butler on mainio, magneettinen. Hänen tuntemattomuutensa vain auttoi häntä sulautumaan esittämäänsä mieheen.

Mitä Elvikseksi muuttuminen siis vaatii? Kovaa työtä, toteaa Butler.

– Käytännössä pistin muun elämäni hetkeksi hyllylle. Imin itseeni kaiken mitä pystyin, sukelsin pakkomielteen kaninkoloon. Purin hänen elämänsä aikakausiin, joissa pystyin kuulemaan, kuinka hänen äänensä muuttui, kuinka hänen liikkeensä muuttuivat. Yritin löytää hänen ihmisyytensä.

– Se olikin se vaikein temppu. Hänet nähdään ikonina, osana yhteiskunnan seinätapettia, ja meidän oli riisuttava hänestä kaikki sellainen. En ole koskaan rakastanut ihmistä, joten en ole koskaan tavannut, samalla tavalla kuin Elvistä. Oli elämäni suurin ilo tutkia roolia.

Se on oleellista, sillä tällä kertaa mikään imitointi ei olisi riittänyt. Elvis on liian iso persoona, liian tunnettu – ja imitaattoreita piisaa liiaksikin.

– Oletin, että jos ponnistelisin tarpeeksi, saisin kasvoni muistuttamaan Elvistä. Silmäni näyttäisivät hänen silmiltään eikä kukaan huomaisi eroa. Jossain vaiheessa se alkoi tuntua vahakabinetissa pyörimiseltä, Butler myöntää.

– Tärkeintä oli löytää hänen sielunsa ja vapauttaa se. Löysin tasapainon sen välillä, että yritin tehdä asioista mahdollisimman autenttisia, mutta kuvaushetkellä saada kaiken tuntumaan siltä kuin se tapahtuisi ensimmäistä kertaa, spontaanilta ja elävältä. Kuvasimme Hound Dogin esittämistä ja jälkikäteen sitä katsoessani se tuntui väärältä. Halusin riisua siitä ylilyöntejä ja vain tuntea esityksen elämän.

Mitä ilmeisimmin hän onnistui. Luhrmannin mukaan Elviksen ex-vaimo Priscilla Presley lähetti tekstiviestin: ”Jos mieheni olisi edelleen keskuudessamme, hän katsoisi Austinia silmiin ja sanoisi: ’Hitto, sinä olet minä.’”

Näinä päivinä kuuluisat perheet yleensä protestoivat äänekkäästi heistä tai heidän vanhemmistaan kertovia elokuvia ja sarjoja. Elvis on poikkeus. Priscilla Presley on aktiivisesti promotoinut ja ylistänyt sitä ja näyttäytynyt tekijöiden kanssa arvokkaissa tilaisuuksissa. Hän oli läsnä myös Cannesissa.

Se huolestutti monia, jotka pelkäsivät sen tarkoittavan elokuvan pelaavan varman päälle. Mutta tekijät olivat asialla tosissaan.

– Aina joutuu kamppailemaan sen kanssa, onko onnistunut kuvittamaan jotain todellista ja inhimillistä, varsinkin kun esitettävät ihmiset ovat vielä elossa kuten Priscilla. Siihen liittyy valtava vastuu, hän oli tärkeä osa Elviksen tarinaa, kertoo tähden puolisoa elokuvassa esittävä Olivia DeJonge.

– Tapasin Priscillan, Lisa Marien ja Rileyn, [Elviksen] tyttärentyttären jo melko alkuvaiheessa. Ja sitten tuli korona, jouduin jatkuvasti kirjoittamaan asioita uusiksi, tapahtui kaikenlaista henkilökohtaista, mihin en nyt halua mennä, Luhrmann lisää.

– Ymmärsin huolen ja epäilyn, ehkä jopa skeptismin sen suhteen mitä tekisimme hänen miehensä tarinalla. Mitään arvioita tärkeämpää meille oli hahmomme kanssa naimisissa olleen naisen mielipide. Elokuvan katsottuaan hän kirjoitti: ”Anteeksi, että vähän kesti, minun piti vähän kerätä voimia. En ollut valmistautunut siihen mitä näin. Mieheni hengen, en ikonia.”

Elvis ja Eminem

Luhrmannille tyypillisesti Elvis ei ole kohtelias elämäkerta, varsinkin mitä tulee ääniraitaan, jolla modernit rytmit sekoittuvat klassisiin sävelmiin. Ohjaaja halusi selittää nykyajan lapsille paitsi Elviksen vaikutuksen oman aikansa ihmisiin myös hänen musiikillisia vaikutuksiaan.

Jotkut ovat syyttäneet Elvistä kulttuurisesta omimisesta, mustien musiikin varastamisesta. Luhrmann näkee hänet ennemmin kyseisen yhteisön liittolaisena ja puolestapuhujana. Hän alleviivaa ystävyyttä muun muassa Little Richardin kanssa. Tätä esittää Alton Mason, johon törmäsin aikaisemmin lehdistöhuoneessa etsimässä ties mitä. Ilmaista limua?!

– Kun teemme elokuvaa, asumme sen tapahtumapaikoilla. Asuimme Memphisissä. Teimme kaikkea mitä hahmommekin, ohjaaja selittää.

– Yksi isoista oivalluksistamme oli, että perheen isän jouduttua vankilaan Elvis ja hänen äitinsä päätyivät mustien yhteisöön. He olivat niin köyhiä. Mutta nuorille on tyypillistä kaiken mahdollisen omaksuminen, varsinkin jos sydämessä on iso aukko. Elvis imi vaikutteita ympäristöstään ja sekoitti niitä omiin lauluihinsa, kuten Eminem myöhemmin. Kuolemaansa asti hän saattoi valvoa yöllä gospel-musiikkia laulaen.

– Se oli hänen turvapaikkansa. Elvis oli hyvin selkeä sanoessaan, ettei koskaan keksinyt rock’n’rollia. Hän vain laittoi siihen oman puumerkkinsä.

Se on tavallaan sama asia kuin mitä Luhrmann tekee ohjaajana: laittaa oman puumerkkinsä asioihin. Ohjaajan vaimo, tuottaja Catherine Martin, tuntuu myös ajattelevan niin.

– Hän tutkailee usein historiallisia hahmoja, mutta hän katsoo aina tulevaa. Olen tuotannon aikana saattanut olla hyvin ärtynyt häntä kohtaan, kunnes näin elokuvan ensimmäistä kertaa. Siitä tuntui muodostuvan transsendentaali runo, jollaista en ollut odottanut. Hän pystyy vielä 30 vuoden jälkeen yllättämään minut.

Ehkä Luhrmann ei olekaan kipeä, ehkä hän on itkenyt hiljaa itsekseen koko ajan kuunnellessaan tällaisia kommentteja.

Teksti: Marta Bałaga, Cannes
Kuvat: Warner Bros.

Aiheeseen liittyvät elokuvat