Dome Karukosken ohjaaman Pikku Siperia -rikoskomedian keskushahmo on Eero Ritalan esittämä pappi, joka on vaimonsa kanssa muuttanut kaupungista pieneen ja rauhalliseen kylään. Idylli rikkoutuu, kun kylään iskeytyy meteoriitti. Harvinaisessa avaruuskivessä nähdään kaikenlaisia mahdollisuuksia elvyttää hiipuvaa kyläyhteisöä, ja pian siitä kiinnostuvat myös rikolliset.
Elokuva perustuu Antti Tuomaisen samannimiseen rikosromaaniin. Episodi keskusteli ohjaaja Dome Karukosken kanssa elokuvan ja kirjan eroista.
Leffa on aika uskollinen kirjalle, mutta muutama iso ero pisti silmään. Ensinnäkin isyyskuviota käsitellään kirjassa tarkemmin, leffassa se jää auki.
– En muista mistä se alunperin tuli, mietimme sitä jo hyvin varhaisessa vaiheessa ja se saattoi olla jopa jonkun Netflix-pomon idea. Se tuli jossain keskustelussa, että olisiko kiinnostavampaa, jos emme tiedä kuka isä on tai jos isää on. Jos miettii pääteemojen, armollisuuden ja anteeksiannon lähtökohtaa, niin tietämättömyys jää enemmän kalvamaan kuin jos on jotain konkreettista tietoa, joka pitää antaa anteeksi. Tieto antaisi rauhan, mutta jos joudun kyseenalaistamaan jotain koko loppuelämäni, eikö anteeksianto ole silloin voimakkaampi?
Sattuma vai tarkoitus?
– Juuri näin. Nappasin Antin kirjasta kiinni lauseesta annetun lahjan vastaanottamisesta. Se alkoi kiinnostaa yhä enemmän ja niin päädyttiin tähän ratkaisuun.
Kirjassa Malla Malmivaaran Krista oli kirjallisuuden kääntäjä, nyt tanssinopettaja. Saiko muutoksella hahmoon enemmän draamaa ja lisättyä Joelin epäluuloja?
– Kun miesohjaaja tekee elokuvaa mieskirjailijan teoksesta, halusimme erityisesti katsoa naishahmoja. Se oli ihan erikseen kierros, jonka kävimme Minnan kanssa. Kyseessä on Joelin näkökulmasta kerrottu elokuva, mutta kyllä sivuhenkilöihinkin pitää saada elämää. Kun kyseessä on Helsingistä Hurmevaaraan muuttanut pariskunta, niin mikä on se uhraus? Kääntäjä voi tehdä töitä mistä vaan. Mutta jos on tanssija Helsingissä, asiakkaita riittää. Hurmevaarassa on kourallinen ihmisiä, joita tanssiminen voisi kiinnostaa.
– Bonuksena tuli sitten se, että tanssi tekee uhrauksesta näkyvän. Tanssi on myös lihallista, ja ammatillisen uhrauksen lisäksi mietimme, mikä voisi tehdä enemmän mustasukkaiseksi. Joelhan on jo mustasukkainen, ja se on asia, jonka moni tanssija on kokenut, se voi olla puolisolle vaikea nähdä.
Ulkomaiset pahikset Grigori ja Leonid olivat kirjassa selkeästi venäläisiä, oltiinhan lähellä Venäjän rajaa. Leffassa Mikisin ja Petarin kansallisuus jäi hämäräksi. Oliko tähän jokin syy?
– Se vain tuntui niin kliseeltä, ainut asia, josta en kirjassa pitänyt. Miksi roistot on aina venäläisiä? Meillä oli jossain vaiheessa käsiksessä myös jonkinlainen nomadi-ajatus, ja senkin vuoksi häivytin kansalaisuudet. Minulla oli käsikirjoituksessa kohtauskin, jossa he pohtii missä heidän kuuluu olla, mutta se tuntui niin ylimääräiseltä. Ehkä joku jossain vaiheessa totesikin, päätyisikö se lopulliseen elokuvaan, joten en edes kuvannut sitä. Haymon Maria Buttinger oli ollut Tom of Finlandissa, ja muistin, että hän oli ollut hauska tyyppi. Rune Temte tuli ihan agentin kautta.
Loppuratkaisussakin oli monia asioita lähes suoraan kirjasta, mutta loppu oli pistetty myös monin tavoin uusiksi. Oliko kirjan teksti sellaista, joka tarvitsi elokuvallisemman finaalin?
– Kirjassahan kolmas näytös venyy aika paljon ja joudutaan selittämään asioita. Elokuvaksi pitäisi kirjoittaa, mikä toimii paremmin kuvissa, miten saadaan visuaalinen ooppera vielä loppuun. Kirja taitaa loppua oikeussaliin.
Usein kotimaisissa elokuvissa kiinnitetään huomiota siihen, puhutaanko murretta oikein. Miten sitä asiaa lähestyitte?
– Se murrekin on kuvitteellista. Murteista on pakko sanoa, että jos katsoo 15 vuoden murrosta Napapiirin sankareista. Kun kuljettiin ympäri Kolaria, se ”h” oli aika joka paikassa. Mutta nyt Pohjois-Karjalassa muuttoliikkeen ansiosta kuuli kaikenlaisia murteita. Päädyimme tekemään niin myös elokuvassa. Jollain on pohjoiskarjalaista murretta, jollain vähän stadilaistunut, on ehkä ollut siellä töissä. Erilaisia murteiden aaltoja. Toki olisimme voineet keksiä Hurmevaaran murteen, ja kaikki puhuvat sitä. Mutta nyt kun itse olin Pohjois-Karjalassa, en enää uskoisi sitä.
– Jos miettii esimerkiksi Timo Lavikaisen hahmoa, ja Lavikainen on Joensuusta. Hän on poliisi, on ollut Helsingissä, sitten tullut takaisin virkaan. Joensuuta on siellä, mutta Helsinki vaikuttaa siinä. Sellaisia asioita piti myös pohtia.
Haastattelu: Jouni Vikman