Lee-elokuvan matka valkokankaille alkoi lähes vuosikymmen sitten – ja sen lähtölaukaus oli pöytä.
– Huutokauppakamarin tutkijana toimiva hyvä ystäväni soitti yhdeksän vuotta sitten ja kertoi myyntiin tulossa olevasta pöydästä. Hän tiesi minun rakastavan illalliskutsujen järjestämistä ja pöytiä. ”Sinun täytyy tehdä siitä tarjous, sillä on uskomaton taustatarina!” hän intoili. Niinpä ostin sen. Se oli kaunis, vanha ja pahkurainen ja sen pinta oli karhea ja epätasainen, Kate Winslet kertoo.
Tarina pöydän takana oli, että se oli kuulunut Annie Penroselle, jonka lanko Roland Penrose oli ollut Lee Millerin aviomies. Pöytä oli ollut keskeinen paikka talossa, jossa Miller oli viettänyt monia iloisia kesiä syöden, keskustellen ja luoden taiteilija Max Ernstin, runoilija Paul Éluardin ja Pablo Picasson kanssa, vain muutamia mainitaksemme.
Pöydän historiaa tutkiessaan ja oppiessaan lisää Milleristä Winslet alkoi ihmetellä:
– Miksi kukaan ei ollut tehnyt hänestä elokuvaa?
Winslet otti yhteyttä Millerin ja Penrosen poikaan Antony Penroseen, joka kertoi, että perheellä on laatikollinen käsikirjoituksia, jotka eivät koskaan toteutuneet, koska ne ”eivät vain tavoittaneet häntä”.
Seuraavien vuosien aikana Winslet työskenteli Antony Penrosen kanssa rakentaen kuvaa Millerin uskomattomasta elämästä. Milleriä oltiin aikaisemmin käsitelty lähinnä mallina ja muusana, mutta Winsletin saatua vapaan pääsyn tämän mittaviin arkistoihin alkoi nousta kuva monimutkaisesta, karismaattisesta ja rohkeasta naisesta. Hän eli aikana, jolloin naisten odotettiin ”tekevän osansa” ja miesten määritellessä mitä se tarkoittaa. Silti, vikoineen ja puutteineen, tuo keski-ikäinen nainen raivasi tiensä eturintamaan.
– Leellä oli monta erilaista elämää, ja olisi ollut mahdotonta tehdä yksi kehdosta hautaan -elokuva. Vaikeinta olikin päättää, mihin niistä keskittyisimme Leen luodessa itseään jatkuvasti uusiksi, Winslet kuvailee käsikirjoituksen rakenteen haasteita.
– Tiesimme vain, ettemme halunneet osua elämäkertaelokuvien yleisiin kompastuskiviin.
Kameran edestä kameran taakse
Yhdysvalloissa vuonna 1907 syntyneellä Elizabeth ”Lee” Millerillä oli lyhyt ura mallina, jolloin hän työskenteli muun muassa Voguelle. Hän kuitenkin kyllästyi nopeasti linssin läpi tarkasteltuna objektina olemiseen ja opiskeli itse valokuvausta Pariisissa. Hänen kerrotaan sanoneen: ”Mieluummin otan kuvan kuin olen sellainen.”
Lee-elokuva alkaa vuodesta 1938, jolloin Miller nauttii etelän auringosta menestyksekkään uransa myötä kulttuuripiireistä saamiensa ystävien kanssa, kun hänen elämäänsä kävelee Roland Penrose, brittiläinen taidekauppias ja taiteilija itsekin. Romanssi syttyy nopeasti, Lee muuttaa Lontooseen ja hakeutuu britti-Voguen valokuvaajaksi.
Miller turhautuu naisten toimintaa rajoittaviin kirjoitettuihin ja kirjoittamattomiin sääntöihin ja valjastaa merkittävän määrätietoisuutensa mannermaan tapahtumien tallentajaksi päästäkseen. Yhdessä toisen amerikkalaisen kuvaajan kanssa hän tallentaa sodan todellisuutta historiallisesti ja taiteellisesti merkittäviin valokuviin. Tallennetut kauhut eivät kuitenkaan voi olla vaikuttamatta niiden todistajiin heidän loppuelämänsä aikana.
Penrosen mukaan tärkein tehtävä oli kohdistaa huomio Millerin elämän keskeisiin hetkiin, jotka parhaiten kuvaisivat vahvaa persoonaa.
– Se ei ole niinkään draama Leen elämästä vaan kuvaus hänen sielunelämästään ja häntä ajavista voimista. Se kertoo naisesta, ihmisestä, ja sodan kauhujen vaikutuksesta hänen sydämeensä ja sieluunsa, toteaa tuottaja Kate Solomon.
Winsletille keskittyminen tiettyyn vuosikymmeneen Millerin elämästä oli vapauttavaa.
– Pääsimme eroon ennakkoajatuksista Lee Milleristä mallina ja miehisen katseen kohteena, kun keskityimme häneen keski-ikäisenä naisena miesten maailmassa, miten hän työskenteli valokuvaajana toisessa maailmansodassa ja miten kokemus muokkasi häntä.
Seuraava iso luova päätös oli valikoida elokuvaan sisällytettävät Leen valokuvat. Oleellisia olivat tietysti kuvat Dachaun-keskitysleiriltä ja Hitlerin asunnosta, mutta mukana on myös otoksia Leipzigista, missä kokonaiset natsiperheet valitsivat itsemurhan.
– On kuuluisa lähikuva pormestarin tyttärestä, jonka oli pitänyt tappaa itsensä isänsä käskystä, se on kauhea ja järisyttävä kuva, Winslet kuvailee.
Juuri sellaiset kuvat nostivat Millerin muiden sotakuvaajien joukosta, mutta niiden sisällyttäminen elokuvaan ei vain esitellyt hänen taitojaan kameran kanssa. Ne myös kertoivat jotain kuvat ottaneesta naisesta.
– Miller ei sietänyt asioiden peittelyä, koska hän itse oli peitellyt oman lapsuutensa traumaa, mutta hän halusi myös halusi koko maailman tietävän natsihallinnon hirveyksistä. Hän ei ottanut yleiskuvia vaan kapusi ruumiiden täyttämiin junavaunuihin. Hän kuvasi vaunuja vartioivien sotilaiden kasvoja näyttääkseen niin tapahtuneita kauheuksia kuin niiden vaikutuksia sodan muihin osapuoliin. Artikkeleissaan hän rukoili ihmisiä uskomaan, kun tapahtumia yritettiin piilotella, jotta ne eivät pilaisi voitonjuhlia.
Pelkoa ja onnenpotkuja
Winsletille oli tärkeää, että erityislaatuisen naisen tarinan kertomiseen osallistuisi mahdollisimman paljon naisia. Hän oli tutustunut ohjaajaksi valikoituneeseen Ellen Kurasiin jo vuoden 2003 Tahrattomassa mielessä, jonka kuvaajanä Kuras oli toiminut. Hän oli kuvannut Winsletiä myös Alan Rickmanin vuoden 2013 ohjauksessa A Little Chaos. Winslet tarjosi tv-sarjojen jaksoja ohjanneelle Kurasille Leetä ensimmäiseksi pitkäksi elokuvaksi, koska molemmat halusivat mennä Millerin ihon alle ja katsoa häntä ennen kaikkea naisen silmin.
– Halusimme kouriintuntuvasti ymmärtää häntä persoonallisuutena ja naisena, joka heittäytyi pimeän sydämeen. Pääsy hänen arkistoihinsa ja mahdollisuus tutustua hänen kuviinsa auttoi näkemään miten hän näki maailmaa ja mitä hän ajatteli kuvia ottaessaan, Kuras kertoo.
Projektiin työstämiseen kuluneiden vuosien aikana Winslet laati toivelistoja mukaan haluamistaan näyttelijöistä. Hän lähestyi heitä henkilökohtaisesti ja moni lupasi olla mukana, kun leffa lähtee tuotantoon, jotkut jopa pari vuotta ennakkoon.
Andy Sambergin päätyminen Millerin kollegaksi, LIFE Magazinen kuvaaja David Schermaniksi menee kuitenkin yhden käsikirjoittajista piikkiin. Marion Hume kiinnitti Winsletin huomion näiden yhdennäköisyyteen. Winslet epäili, haluaisiko komedioista tunnettu Samberg mukaan tällaiseen projektiin. Tämä halusi, mutta kertoi olevansa kauhuissaan juuri Winsletin pähkäilemästä syystä.
– Kun pääset kuvauspaikalle ja avaat suusi, olet David Scherman, ja kaikki pelot katoavat, Winslet vakuutteli, ja niin myös kävi.
Winsletin paneutuminen oli monelle työryhmän jäsenellä suorastaan häkellyttävää.
– Hänen intohimonsa oli tarttuvaa, toteaa Roland Penrosea näyttelevä Alexander Skarsgard.
– Oli selvää, että hän tiesi paljon kaikista hahmoista, ja hänen kiintymyksensä heihin sai myös monet muut näyttelijät innostumaan projektista.
– Yleensä eri osastojen vetäjät käyvät näyttelijöiden, erityisesti pääosien esittäjien kanssa läpi asioita, joita olemme tutkineet ja selvittäneet hahmoista. Tällä kertaa Kate kertoi meille tutkimustuloksistaan kahdeksan vuoden ajalta, myötäilee myös meikki- ja hiusmuotoiluvastaava Ivana Primorac.
Lavastusryhmä ryhtyi etsimään kuvauspaikkoja, ja Kroatiasta ja Budapestistä löytyi sopivia paikkoja, jotka toimivat niinkin erilaisina ympäristöinä kuin Dachaun keskitysleiri, Hitlerin Münchenin asunto, Voguen Lontoon toimisto, eteläranskalainen huvila, ranskalaiset kadut ja kenttäsairaala Normandiassa. Välillä tuotantoryhmällä kävi hyvi tuuri.
– Katen elokuvassa käyttämien Leen asusteiden kankaat ovat laserkopioituja. Löysimme varastoista useita laatikoita, joissa luki ”riepuja”. Ne olivatkin yllättäen täynnä Lee Millerin vaatteita! puvustaja Michael O’Connor intoilee.
– Jos olisimme aloittaneet kuvaukset kolme vuotta aikaisemmin, se ei olisi ollut mahdollista, koska niitä ei vielä oltu löydetty, Winslet lisää.
O’Connor kopioitutti Millerin alkuperäisen sotilasunivormun räätäleistään kuuluisalla Savile Row’lla, jossa myös Miller oli teettänyt vaatteitaan.
Metaikoninen kuva
Monia tapahtumapaikkoja sisältävän projektin aikataulu oli hurja, sitä oli tarkoitus kuvata yhdeksän viikon ajan kolmessa eri maassa. Elokuvan mittakaava oli tarpeeksi haastava ilman ongelmiakin.
– Päivää ennen kuvausten alkua liukastuin ja satutin selkäni, pystyin tuskin kävelemään, Winslet muistelee.
– Manasin, että miksi sellaista piti sattua, mutta se muistutti minua siitä, että ison osan sota-ajasta Miller kärsi kroonisesta selkäkivusta. Ironia sai minut nauramaan! Seisominen oli vaikeaa, saati Saint Malon kaduilla tulituksessa juokseminen. Tuskin pystyin pitelemään Rolleiflex-kameraani. Se todella sai ymmärtämään mistä hänet oli tehty.
Kuvaukset alkoivat ranskalaisen St. Malon kohtausten efektien ja räjähdysten täytteisillä kuvilla. Niissä nähtävä rauniohotelli sijaitsi itse asiassa Kroatian Kuparissa. Se oli tuhoutunut 1990-luvulla Jugoslavian hajoamiseen liittyvissä taisteluissa. Muutenkin kuvauksissa kohdattiin viittauksia tuoreempiin konflikteihin. Dachaun keskitysleiri lavastettiin unkarilaiseen sotilastukikohtaan, ja aina välillä työryhmä kuuli konetuliaseiden ääntä taustalta.
– Se vei väkisinkin ajatukset Ukrainan sotaan, joka oli käynnissä rajan toisella puolella, Kuras muistelee.
Tekijät halusivat toistaa ikonisen kuvan Milleristä Hitlerin kylpyammeessa.
– Historioitsijat ovat tutkineet sitä, mutta kukaan ei oikein tiedä mitä huoneessa tapahtui ja miten kuva syntyi, Winslet kertoo.
– Meilläkin kesti kauan päättää miten se tapahtui, mitä puhuttiin ja miten kuvan ottamisen tekninen puoli meni.
Kohtaus lavastettiin hylättyyn asuntoon Budapestissä.
– Halusimme, että Lee ja Davie voivat kävellä läpi asunnon ja sisäistää, ettei se ole tyhjillään vaan siitä oli tullut jonkinlainen turistikohde amerikkalaissotilaille. Seuraamme heitä aivan asunnon perälle kylpyhuoneeseen. Mutta asunnossa ei ollut kylpyhuonetta, joten rakensimme sellaisen, kertoo lavastaja Gemma Jackson.
Kuvien perusteella lopputulos on pieniä yksityiskohtia myöten uskomattoman pikkutarkka kopio alkuperäisestä. Samberg muistelee, että outoudessaankin kohtaus oli hyvin koskettava hetki kuvauksissa.
– Lee ja Davie olivat käyneet läpi jotain intensiivistä ja riipaisevaa ja selvinneet. Se oli tavallaan retken loppu meille ja heille, mutta lopputuloksena oli jotain pysyvää.
– Samana aamuna Lee ja Davie olivat olleet kuvaamassa Dachaun vapauttamista. He pesivät sen pölyt Hitlerin kylpyammeessa samoihin aikoihin kun Hitler ja Eva Braun tappoivat itsensä bunkkerissa Berliinissä. Sitä on uskomatonta ajatella, Winslet täydentää.
Hetkestä otettu kuva ei ollut ikoninen ainoastaan tekijöille, se oli sitä myös legendaariselle valokuvaaja Annie Leibovitzille, joka oli kuvauspaikalla toisintamassa otosta Voguelle.
– Se oli todellinen metaelokuvahetki, toteaa tuottaja Solomon.
– Annie Leibovitz kuvauspaikalla kuvaamassa Kate Winsletiä esittämässä Lee Milleriä kuvaamassa itseään!
Kuuluisat viimeiset sanat
Millerin tavoin työryhmä oli viimein palannut kotiin, kun tuotanto päättyi vuoden 2022 marraskuussa muutamalla kuvauspäivällä Lontoossa. Winsletille se oli kahdeksan vuoden tutkimusmatkan päätös.
– Ajattelin, että minun pitää olla vapautuneimmillani, sillä sellainen Lee oli. Ihmiset rakastivat Leetä, ja hän sai miehet hulluiksi ilman meikkiä ja petaamattomalta sängyltä näyttäen, koska hän oli niin vastustamattoman rehellinen itselleen. Juuri sen halusin vangita häntä esittäessäni. Miten tämä homssuinen, sekasortoinen, joskus katastrofaalinen keski-ikäinen nainen seisoi omilla jaloillaan ja sanoi: ”Kyllä, tämä minä olen!”
– Sellaisessa on jotain uskomattoman voimakasta, ja siinä on myös jotain oppimisen arvoista. Minusta on ollut mahtavaa oppia tuntemaan Lee, kaikkia hänen eri puoliaan. Hänen esittämisensä on opettanut minullekin jotain itsestäni. Olen aina pyrkinyt käyttämään ääntäni muiden naisten tukemiseksi, mutta tuntuu kuin Lee olisi inspiroinut minua siihen jatkossa vieläkin enemmän, Winslet jatkaa.
Winsletin mukaan Millerillä oli sanottavaa jokaiselle elokuvan tekemiseen osallistuneelle.
– Kyseessä on tarina naisesta, joka näki maailman omalla ainutlaatuisella tavallaan ja joka antoi äänen niille, joilla ei ollut siihen omaa voimaa. Naisesta, joka tiesi mitä oli olla nainen ja ilmentää omaa feminiinisyyttään ja voimaansa.
– Olen niin vaikuttunut siitä, miten hän eli, miten hän ei välittänyt muiden mielipiteistä itsestään, valinnoistaan tai mielipiteistään. Hänen kyvystään saada yhteys myihin naisiin, halusta kertoa totuus ja rohkaista muita tekemään samoin. Sellaiseen minäkin pyrin, mutta hän teki sitä jo vuosikausia minua ennen ja paljon paremmin. On suunnaton etuoikeus saada esittää jotakuta, jota arvostaa ja ihailee niin paljon ja pitää esikuvanaan.
Kuvat ja haastattelut: Scanbox Entertainment
Toimittanut Jouni Vikman