Danny Boyle teki itsestään nimen jo Shallow Grave -debyytillään vuonna 1994. Hänen sovitettuaan Alex Garlandin The Beach -romaanin kaksikko teki yhdessä modernin kauhuklassikon 28 päivää myöhemmin. Se teki myös Garlandista varteenotettavan tekijän elokuvien puolella.
He uskovat, että 28 vuotta myöhemmin miellyttää alkuperäisen elokuvan ystäviä ja toivovat sen tuovan myös uusia faneja. Tuttua tunnelmaa korostaa Boylen elokuvia aikaisemminkin kuvannut Anthony Dod Mantle, joka hyödyntää niin massiivista laajakuvaa kuin erityisesti elokuvaa varten muokattuja kameroita ja sensoreita, jotka korostavat tiettyjen hahmojen näkökulmaa toiminnan ja kauhun melskeessä.
Uutuudessa virus on käytännössä pyyhkäissyt Britannian maailmankartalta. Maa rakentaa itseään hitaasti uudestaan pienten yhteisöjen kautta.
– Pohdimme miten maailma toipuisi tuhosta, kun kaikki ”jutut”, jotka aikaisemmin ympäröivät meitä ovat käyttökelvottomia tai tarpeettomia, Boyle toteaa. – Miten varmistaa välttämättömyydet kuten ruoka ja polttoaine?
28 vuotta myöhemmin käynnistyy Holy Islandista, noin 400 hehtaarin maapläntiltä Koillis-Englannissa. Kapean pengertien päässä asuva yhteisö on eristäytymällä pitänyt viruksen loitolla.
– Se tuntui hyvältä lähtökohdalta, koska kapeaa kannasta voi puolustaa, kun se on vuoroveden paljastama, Boyle pohjustaa. – Siellä yhteisö voisi kukoistaa, ja postapokalyptisen valtion sijaan se näyttää 1900-luvun alun kylältä. Mannermaasta on tullut niin lupausten kuin uhkien lähde.
Kyläläisillä on tiukka sääntö: Jos et palaa mantereelle suuntautuvalta tutkimusmatkalta, kukaan ei lähde etsimään sinua. Hahmojen asettamat ja noudattamat säännöt määrittävät kuinka he ajattelevat ja priorisoivat ja keitä he ovat.
Garland loi mielessään pakon edessä omavaraiseksi muodostuneen yhteisön.
– Mitä tapahtuu maalle, jonka koko muu maailma asettaa karanteeniin ja käytännössä jättää omilleen? Sitä varten ei tarvitse kuin katsoa todellista maailmaa. Kun kansakunta luhistuu, siihen liittyy häikäilemätöntää ja käytännön sanelemaa armottomuutta. Ihmiset, joihin se ei vaikuta, viittaavat sille kintaalla ja jatkavat elämäänsä, Garland pohtii.
Saarella elää perhe, joka pyrkii tekemään parhaansa vallitsevissa olosuhteissa. Jamie (Aaron Taylor-Johnson) on rakastava ja suojeleva puoliso Isla-vaimolleen Isla (Jodie Comer) ja Spike-pojalleen (Alfie Williams). Elokuvan alussa Jamie valmistelee Spikea siirtymäriittiin: matkaan mannermaalle tappamaan viruksen kantaja. Samalla heidän on huolehdittava Islasta, koska yhteisössä ei ole jäljellä lääkäreitä tai modernia lääketiedettä määrittämään tämän vakavaa sairautta.
– Oli Alexin idea keskittyä perheeseen, mikä antoi tilaisuuden tutkia hahmoja ja heidän välisiään suhteita, Boyle toteaa. – Samalla se auttoi meitä tuntemaan, että olimme tekemässä itsenäistä elokuvaa emmekä jatko-osaa.
– 28 vuotta myöhemmin on käytännössä perhetarina, Garland vahvistaa. – Miten muut reagoivat, kun yksi perheestä sairastuu? Ei virukseen mutta muuten vakavasti.
Perhe pulassa
Aaron Taylor-Johnson kuvailee Jamien reaktioita perhetraumoihin viallisiksi mutta haastavien olosuhteiden keskellä parhaansa tekemisestä kumpuaviksi.
– Saarelaiset ovat omaksuneet heimomaisen elämäntavan suojellakseen itseään ulkoisilta kauhuilta, selviytyjämoodista on tullut heidän oletusasetuksensa.
Tilanne alkaa kärjistyä, kun Jamie vie Spiken vaaralliselle metsästysmatkalle. Samalla rituaali tarjoaa mahdollisuuksia isän ja pojan lähestymiselle.
– Jamie lahjoittaa pojalleen viisauden ja vaaran täyteisiä hetkiä, Taylor-Johnson kuvailee. – Siirtymäriitin tarkoitus on tehdä Spikestä itsenäisempi, ohjata lapsen viattomuudesta kohti aikuisuutta. Jamie painostaa poikaa, jotta tämä kasvaisi nopeammin kuin pitäisi selvitäkseen uudessa maailmassa.
Juhlat menevät kuitenkin pilalle, kun isästä paljastuu Spikelle puolia, jotka saavat hänet epäilemään kaikkea tämän opettamaa. Se johtaa vaaralliseen päätökseen.
– Isla on usein vuoteenomana ja hänen sekavuutensa pakottaa Spiken ottamaan vanhemman roolia, Jodie Comer kuvailee. – Islan ja Spiken suhteessa on leikkisyyttä ja hupsuttelua, jota poika ei voi kokea isänsä kanssa. Pojan ja äidin väleistä kumpuaa inhimillisyyttä ja tunnetta selviytymiseen keskittyvässä maailmassa.
– Islan sairaus rasittaa liittoa. Silti korostimme Aaronin ja Dannyn kanssa koko ajan, että liitto oli syntynyt rakkaudesta, ja Jamie haluaa Islalle vain hyvää.
Sellaiset teemat houkuttelivat Comeria, joka tosin oli jo 28 päivää myöhemmin -elokuvan suuri fani.
– Minuun iski erityisesti vaaran elementin läpi kantava ihmisyyden ja tunteiden teema. Tässä minua kiinnosti sairastuneiden kehitys ja saarelaisten tapa elää, sopeutua ja selviytyä.
Perhedynamiikan myllerryksessä salaperäinen tuli mantereella kiinnittää Spiken huomion ja saa mielikuvituksen laukkaamaan.
– Mannermaa on vaarallisin paikka, jonne hän voisi viedä Islan, mutta samalla se on tämän ainut toivo, Comer huomauttaa.
Garlandista ja Boylesta oli hyvä idea tehdä uuden tulokkaan esittämästä nuorukaisesta ensisijainen toimija isompien tähtinimien sijaan.
– Valloillaan olevasta raivoviruksesta kertovassa pelottelussa se on jotain odottamatonta, ja Danny pitää odotuksilla leikkimisestä, käsikirjoittaja Garland kertoo. – Tarinassa on useampiakin vastaavia asioita.
Kyseinen tulokas, Alfie Williams, joka tekee Spikena valkokangasdebyyttinsä. Hän nautti matkasta infektiota edeltävästä ajasta tietämättömästä aloittelijasta rohkeaksi suojelijaksi.
– Spike tietää, että vaikka matkaa mantereelle ensimmäistä tappoa tekemään on juhlan aihe, kyse on selviytymisestä. Hän tajuaa, ettei elämä saarella ole pelkkää päivänpaistetta.Ulkomaailmassa on raivotautisia, jotka repivät ihmisiä kappaleiksi. Spike on normaali teini epänormaalissa maailmassa. Hän rakastaa vanhempiaan ja yrittää pelastaa perheen, joka oli ennen äidin sairastumista, Williams kuvailee.
Boylen mukaan siirtymäriitti on välttämättömyys.
– Voimme ihmetellä, miksi Spike haluaisi jättää mukavan kotinsa saarella. Mutta niin maailma toimii. Kaikki teinit haluavat lopulta ulos vaaralliseen maailmaan.
Kulissien takana syntyi Boylen mukaan rinnakkaisperhe.
– Aaron otti vastuuta Alfiesta ja auttoi ensimmäistä elokuvaansa kokevaa nuorta poikaa. Näin hänen opettavan Alfielle hengitystekniikkaa ja auttavan kohtauksiin valmistautumisessa. Se oli kaunista katsottavaa.
Memento mori
Latinankielinen termi memento mori kehottaa muistamaan kuolevaisuutensa. Se on muokannut Ralph Fiennesin esittämän tohtori Ian Kelsonin maailmankuvaa. Fiennes kutsuu Kelsonia ensisijaisesti selviytyjäksi. Ilman apuvälineitä ja lääkkeitä mies on luonut vaihtoehtoisen tavan toipua.
– Kelson on rakentanut temppelin kaikkien kuolleiden tai viruksen uhreiksi joutuneille, Fiennes selittää.
Temppeli on kalloista ja muista ihmisluista koottu, kirkon kokoinen rakennus. Se on sekä kunnianosoitus kuolleille että Kelsonin rakas harrastus.
– Hän on hyväksynyt kuoleman jatkuvan läsnäolon, joten pelkäämisen tai pakenemisen sijaan hänestä on tullut papin kaltainen kuoleman ja kuolleiden kunnioittaja.
Kelsonin henkeäsalpaava monumentti on kauhistuttavan kaunis paikka keskellä uhkaavaa ja pelottavaa maastoa. Sieltä voi löytää myös myötätuntoa, vaikka Kelsonilla ei ole juurikaan resursseja auttaa lääketieteellisesti.
– Aluksi ihmettelee, kuka tämä outo tyyppi on, Boyle kuvailee Kelsonia. – Hiljalleen hänen temppelissään alkaa nähdä kauneutta. Siellä odottaa verilöylyä, mutta tarjolla on ihmeellinen muistomerkki.
Garland huomauttaa, että Kelson käyttää niin terveenä kuolleiden kuin sairastuneiden luita.
– Hän näkee heidät kaikki ihmisinä, joista osa vain on sairaita. Hekään eivät lakkaa olemasta ihmisiä hänen silmissään.
Luutemppeli on sekä häiriinnyttävä että vaikuttava. Lavastaja ja puvustaja Gareth Pugh kertoo, miten Boyle ohjeisti häntä.
– Hän rohkaisi menemään yhä pitemmälle mutta varomaan rinnakkaisuniversumeja. Ennemmin hän halusi meidän tekevän jotain, joka peilaisi omaa maailmaamme.
Inspiraation lähteenä Boylelle, Pughille ja tämän kollega Carson McCollille olivat toimineet Lontoon covid-muistoseinä sekä etenkin Liettuan Ristien mäki, jota koristavat erikokoiset krusifiksit.
– Danny ihastui siihen, McCall muistelee. – Se tuntui uudelta ja erilaiselta, ja lähdimme etsimään vastaavaa paikkaa Englannin maaseudulta.
Se löytyi North Yorkshiren kreivikunnan Redmirestä, jonka kyläyhteisö tuntui tekijöistä säilyneen muuttumattomana jo kauan. Itse monumentin rakentaminen oli melkoinen urakka, joka vaati yli 250 000 erilaista keinotekoista luuta ja 5 500 tekokalloa. Sen pystyttäminen kesti lopulta puoli vuotta.
Rakennusurakan aikana Fiennes pohjusti Boylen kanssa Kelsonia ja tämän suhdetta Spikeen ja Islaan.
– Spikessa on synnynäistä ja viatonta hyvyyttä, hän on valonpilkku sekaisin menneessä maailmassa, Fiennes kommentoi. – Danny ja Alex loivat upean tarinan potentiaalista hyvään kamalimmissakin olosuhteissa.
Kampaus- ja maskeerausvastaava Flora Moodyn kanssa Fiennes keskusteli Kelsonin ulkoasusta.
– Kelson on päällystänyt itsensä jodilla, joka ehkäisee raivovirusta. Flora pohti miltä ihmiset näyttävät, kun heillä ei enää ole shampoota ja muuta kosmetiikkaa. Paljaaksi ajeltu pää ja oranssinpunainen jodi on näyttävä yhdistelmä.
Uuden sukupolven raivotauti
Vuosien varrella herkästi tarttuva raivovirus on mutatoitunut aiheuttaen ennen näkemättömiä fyysisiä muutoksia. Slow-low-nimellä kulkevat viruksen kantajat ovat kookkaita ja hitaita, ja he kulkevat matalina neljän raajan varassa. Ensimmäisen sukupolven infektoituneihin virus on lyönyt leimansa suonien pullottaessa pinnassa häiriinnyttävinä solmuina. Vaatteet, jotka heillä oli yllään viruksen iskiessä, ovat hajonneet ja he vaeltavat mantereella alasti ja eläimellisinä.
Pelottavimpia ovat kuitenkin berserkerit tai alpha-infektoituneet. Heidän kohdallaan virus on kuin adrenaliinipiikki tai kasvuhormoni. Mikä pahinta, he eivät ole vain isompia vaan myös älykkäämpiä. Ne käyttävät aseinaan ihmisuhriensa selkärangassa kiinni olevia kalloja, joita he heiluttelevat kuin ruoskia.
Vaikka mutaatiot eroavat toisistaan paljonkin, Moody halusi jotain kaikki yhteen sitovaa.
– Mieleeni tuli raivoviruksen ”merkki”, joka lähtee sydämestä ja leviää rintakehän yli. Kokeilimme eri tekstuureja, muotoja ja värejä ja päädyimme sammalmaiseen vihreän valkoiseen.
– Pahnanpohjimmaisille slow-low-olennoille maskeerausefektivastaava John Nolan muotoili keinotekoisia sukupuolielimiä peittämään strategisia alueita. Hän kuvailee taantuneita olentoja yksityiskohtaisemmin.
– Slow-low’t ovat etupuolelta märkiä, koska eivät saa auringonvaloa, he ovat lähes etanamaisia. He eivät pysty seisomaan tai edes kierähtämään ympäri. Ne ovat outoja olentoja, varsinkin tässä universumissa, sillä 28 päivää myöhemmin -elokuvassa olennot juoksivat ja lujaa.
– Ne syövät mitä tahansa muut sairastuneet jättävät jälkeensä. Niiden hampaat ovat kamalassa kunnossa, joten ne imeskelevät jätteitä. Eli joo, melko ällöä.
Sairastuneita määritellessään Boyle ja Nolan lainasivat dialogia Jurassic Parkista.
– Halusimme esitellä viruksen evoluutiota, koska ”luonto löytää tien”. Se ei pysähdy, oli prosessi sitten vastenmielinen tai kaunis, Boyle toteaa. – Tosin nopeutimme asioita, sillä evoluutiossa 28 vuotta on silmänräpäys. Pakotimme asioita eteenpäin ja nyt sairastuneilla on perheitä ja alkaa muodostua ryhmittymiä.
Erilaisilla sairastuneilla on omat erityispiirteensä, ja niissä auttoi liikevalmentaja Toby Sedgwick.
– Minun tehtäväni oli opettaa näyttelijöitä liikkumaan kuten esittämänsä taudinkantajat. Kävimme läpi kropan jännityksiä, sillä sitä tauti aiheuttaa ja se ilmenee terävinä, äkkinäisinä ja arvaamattomina liikkeinä. Sairastuneet ovat jatkuvassa liikkeessä. He eivät välttämättä haluaisi sitä, mutta virus ajaa heitä eteenpäin.
Ihastuttavan ällöttävää
Sairastuneet ovat jatkuva vaara saarelaisilla tarvikkeiden etsintämatkoilla tai ritualistisilla metsästysretkillä. Englannin ulkopuoliset ovat säästyneet taudilta ja odottamaton retki eristettyyn maahan voi olla shokeeraava kokemus. Sen saa tuta ruotsalainen NATO-sotilas Erik Sundberg, joka haaksirikon vuoksi päätyy toisen sotilaan kanssa turhan lähelle berserkereitä.
– Se on hyvin outoja pelottava paikka, kuvailee Erikiä esittävä Edvin Ryding. – Spikelle tautiset ovat elämän tosiasia, Erikille käsityskyvyn ylittävä vaara.
Sitä edustaa erityisesti berserker Samson, jonka kanssa Erikillä on kammottava kohtaaminen.
– Kauhua tehdessä on haettava pelottavaa kuvastoa, Boyle toteaa siitä ja vastaavista kohtauksista. – Sen on oltava kouriintuntuvaa ja äärimmäistä. Kohtaaminen kuvastaa väkevästi berserkerien voimaa.
Samsonia esittää vapaaottelija, näyttelijä ja henkivartija Chi Lewis-Parry. Yli kaksimetrisenä hän oli valmiiksi vaikuttava, mutta Nolan ja Moody halusivat hänestä vieläkin uhkaavamman.
– Kaiken piti olla överiä, koska Samsonin piti olla järkyttävä, Nolan toteaa. – Muotoilimme arpisen vatsan ja lisäsimme hänen selkäänsä lihaksia, liioitellen kaikkia mittasuhteita noin 40 prosenttia.
Miltä näyttää kulkutaudin tuhoama Englanti 28 vuotta myöhemmin? Tekijät olettavat, että siellä palattaisiin luontoon selviytyjien asuessa korkean ruohon ja kauniiden niittyjen keskellä kasvattaen ruokaa uusilla alueilla. Ennen kaikkea he kerääntyisivät turvallisille alueille kuten saarille.
Lavastaja-puvustajat Carson McColl ja Gareth Pugh työstivät kuvankauniista Holy Islandista – joka on todellinen paikka ja turistinähtävyys – Boylen visioimaa hieman taantunutta, järjestyksen ja eräänlaisen tyrannian tyyssijaa. Sen hillityt sävyt selittävät Spiken viehättymistä mannermaan värikylläisyyteen.
Flora Moody jatkoi McCollin ja Pugh’n työtä hahmotasolla.
– Danny halusi saarelaisesta hieman rähjäisiä itse tehdyissä vaatteissaan. He tekisivät keritsimillä itselleen arveluttavia kampauksia. Halusin tuoda esiin heidän epävarmuuden ja kuoleman jatkuvasti sävyttämän olemassaolonsa riipaisevuutta.
Eeppisiä maisemia ja toimintaa kuvasi kamerallaan Boylen Slummien miljonääristä Oscarin voittanut Anthony Dod Mantle. Ylileveä 2.76:1-kuvasuhde, jota on käytetty sellaisissa elokuvissa kuin Ben-Hur, Quentin Tarantinon The Hateful Eight, Christopher Nolanin Oppenheimer ja tuoreimpana Ryan Cooglerin Sinners, on hänen mukaansa vaikuttava immersiivisyydessään ja korostaa elokuvan toimimista valkokankaalla.
– Tämä on kymmenes elokuvani Dannyn kanssa, joten pääsemme asiaan hyvin nopeasti. Pidämme muita kumartelemattomista ajatuksista, tekniikoista ja teknologiasta, joka itsepintaisesti rikkoo rajoja. Uskomme testaamisen, itsemme haastamiseen ja vakiintuneiden tapojen rikkomiseen, niin myös tämän elokuvan kohdalla.
Boyle ja Mantle hyödynsivät laajaa kalupakkia digitaalisia ja filmikameroita, drooneja sekä erityisesti projektia varten rakennettuja sensoreita.
– Ne mahdollistivat joustavat kuvaukset kaukaisillakin kuvauspaikoilla. Halusimme matkustaa mahdollisimman kevyesti, Boyle selittää.
Mantle rakensi erityisiä laitteita ja sovittimia, joilla hän käytti sensoreita kuin olisi käyttänyt paikan päällä kameraa ja erilaisia linssejä. Välillä rakennelmat muistuttivat lääketieteellisiä laitteistoja tai jättiteleskooppeja. Hän käytti myös perinteisiä kameroita vähemmän perinteisin tavoin tehden vihlovia äkkileikkauksia eläimiin ja vaeltaviin taudinkantajiin.
– Periaatteessa kuvasin lämpöenergiaa ja liikutin sitä heidän lävitseen, hän kuvailee.
Korostaakseen slow-low-varianttien äklövaikutusta Mantle kiinnitti näyttelijöihin kameroita, jotka tallensivat häiriinnyttävää materiaalia maata viistävistä lihamassoista.
– Kutsun sitä yleisön upottamiseksi linssin kautta, ja Danny todella pitää siitä. Haluan yleisön tuntevan, että he ratsastavat slow-low’lla, Mantle intoilee.
Tekijät hyödynsivät myös kuuluisaa bullet time -tekniikkaa käyttäen useita kameroita kuvaamaan Spiken nuolien vaikutusta tai Samsonin pää ja selkäranka -aseen käyttöä. Kaiken tarkoitus oli tehdä 28 vuotta myöhemmin -elokuvasta Boylen visioima auteur-kauhu isolle kankaalle.
– Halusin siihen tukahduttavaa intensiteettiä, jossa katsoja ei pääse ulos sen maailmasta. Samalla sen täytyy välillä olla miellyttävää. Kauhu voi olla nautinnollista, erityisesti jos kokemus on yhteisöllinen, Boyle hehkuttaa. – Haluan yleisön ajattelevan istuessaan, että he ovat osa elokuvaa.
Toimitus: Jouni Vikman. Kuvat ja haastattelut CTMG, Inc.