Festivaali tarjosi jälleen vaikuttavan katsauksen tämän hetken kiinnostavimpiin elokuviin eri puolilta maailmaa. Punaisella matolla tepastelivat mm. Pamela Anderson, Channing Tatum, Haley Lu Richardson, Gore Verbinski, Anders Danielsen Lie, Amanda Seyfried, Sam Rockwell, Rupert Grint, Juliette Binoche, Bill Pulman, Callum Turner sekä Tom Courtenay.
Suomalaiselokuvia nähdään Berlinalessa harvoin ja vielä harvemmin ne yltävät sen arvostettuun kilpasarjaan. Tänä vuonna pitkän tauon jälkeen mukana oli kuitenkin suomalainen teos: Hanna Bergholmin ohjaama, Ilja Rautsin kanssa käsikirjoittama Yön lapsi.
Viime vuosikymmeninä kilpasarjaan on valittu vain harvoin suomalainen elokuva: Pekka Parikan Talvisota (1990), Petri Kotwican Musta jää (2008) sekä Aki Kaurismäen Toivon tuolla puolen (2017), josta Kaurismäki sai parhaan ohjaajan palkinnon. Yön lapsi jatkaa tätä harvinaista perinnettä. Se on kauhuelokuvan muotoon puettu kuvaus vanhemmuuden sietämättömistä paineista, kun perheeseen syntyy lapsi. Metsän keskelle muuttavan pariskunnan äitiä näyttelee vaikuttavasti Seidi Haarla, ja hieman lapatossumaisen isän roolissa nähdään Harry Pottereista tuttu Rupert Grint. Verta roiskutetaan säästeliäästi, mutta huumoria viljellään runsaasti. Kohtuullisen positiivisista arvioista huolimatta elokuva jäi ilman palkintoja.
Festivaali ei kuitenkaan sujunut ilman kohuja. Jo avajaispäivänä tuomariston puheenjohtaja Wim Wenders herätti hämmennystä kommentoimalla, ettei elokuvantekijöiden tulisi politikoida elokuvillaan. Lausunto oli vastaus toimittajan kysymykseen festivaalin vaikenemisesta Gazan tilanteen ja palestiinalaisten kansanmurhan suhteen. Kommentit tuntuivat erikoisilta, sillä Berlinale on perinteisesti tunnettu poliittisesti vainottujen elokuvantekijöiden tukemisesta.
Kohu paisui nopeasti, kun festivaalin johtaja Tricia Tuttle puolusti Wendersiä toteamalla, että jokaisella on oikeus mielipiteisiinsä. Pian suuri joukko elokuva-alan ammattilaisia – etunenässä Mark Ruffalo, Javier Bardem ja Tilda Swinton – allekirjoitti vetoomuksen, jossa festivaalin toimintaa paheksuttiin jyrkästi.
Myös suomalaiset ottivat kantaa ryhdikkäästi. Yön lapsen lehdistötilaisuudessa Bergholm ja Rautsi puhuivat suorasanaisesti festivaalia ravistelleesta skandaalista. Bergholmilla oli yllään jopa vesimelonikoru – vesimeloni symboloi solidaarisuutta palestiinalaisille – ja Rautsin t-paitaan oli kiinnitetty “Free Palestine” -tarra.
Lue myös: Suomalainen uutuuselokuva pääsi kovaan seuraan – Pääosassa Harry Potter -tähti Rupert Grint
Kansainvälinen tuomaristo ja palkitut elokuvat
Tämänvuotiseen tuomaristoon kuului Wendersin lisäksi eteläkorealainen näyttelijä Bae Doona, nepalilainen elokuvantekijä Min Bahadur Bham, puolalainen tuottaja Ewa Puszczyńska, japanilainen ohjaaja ja käsikirjoittaja Hikari, yhdysvaltalainen tuottaja ja ohjaaja Reinaldo Marcus Green sekä intialainen ohjaaja ja tuottaja Shivendra Singh Dungarpur. Monipuolinen kokoonpano näkyi myös palkintojen kirjossa.
Kultainen karhu – paras elokuva: Gelbe Briefe (Yellow Letters), ohjaus: İlker Çatak
Ainoa palkituista elokuvista, jota en onnistunut näkemään. Opettajainhuoneesta (2023) tutun İlker Çatakin uusi draama pureutuu henkilökohtaisen ja poliittisen risteyskohtiin. Ohjaaja tunnetaan tarkkanäköisestä ihmiskuvauksestaan ja voitto vahvistaa hänen asemaansa yhtenä Euroopan kiinnostavimmista nykyohjaajista.
Hopeinen karhu / Grand Jury Prize: Kurtuluş (Salvation), ohjaus: Emin Alper
Emin Alperin Kurtuluş on kuin oppikirjamainen esitys siitä, miten konfliktit syntyvät ja sodat syttyvät. Turkin vuoristossa kahden kylän tunteita kuumentaa vuosikymmeniä vanha maariita ja totuuden lähteiksi kelpaavat niin unissaan kävelevän pikkupojan mumina kuin kylän vanhimpien unet. Niiden varassa onkin sitten hyvä aloittaa naapureiden teurastus. Elokuva on hienosti kuvattu ja iskevästi ohjattu.
Paras ohjaus: Grant Gee – Everybody Digs Bill Evans
Grant Geen mustavalkoinen draama kertoo vähäeleisesti jazzpianisti Bill Evansista. Joachim Trierin elokuvista tuttu norjalainen Anders Danielsen Lie tekee hienon roolisuorituksen pääosassa, mutta Bill Pullman varastaa lähes koko elokuvan Evansin isänä. Musiikki jää yllättäen sivuosaan, kun tarina keskittyy huumeriippuvaisen muusikon vieroitushoitoon.
Paras pääosa: Sandra Hüller – Rose
Isäni Toni Erdmann (2016), Putoamisen anatomia (2023 ja The Zone of Interest (2023) elokuvissa häikäissyt Sandra Hüller jatkaa nousuaan Euroopan arvostetuimpien näyttelijöiden joukkoon. Rosessa hän näyttelee mieheksi tekeytynyttä naista, joka yrittää selviytyä 1800-luvun alun ankarissa olosuhteissa. Hüllerin ilmaisuvoima on jälleen häikäisevä.
Jury Prize: Queen at Sea, ohjaus: Lance Hammer
Yksi festivaalin puhutuimmista teoksista. Juliette Binoche esittää tytärtä, joka on huolissaan dementoituneesta äidistään. Kun hän löytää täysin pihalla olevan äitinsä sängystä harrastamassa seksiä aviomiehensä kanssa, soittaa hän suutuspäissään poliisit paikalle. Tilanne eskaloituu ja kun kuvaan astuvat vielä sosiaaliviranomaiset, päätyy syväluotaava draama kysymään, millaista on vanhuksen ihmisarvoinen elämä.
Parhaat sivuosat: Anna Calder‑Marshall & Tom Courtenay – Queen at Sea
Kahden veteraanin yhteinen palkinto on harvinainen ja kaunis ele. Calder‑Marshall ja Courtenay tuovat elokuvaan lämpöä ja syvyyttä.
Paras käsikirjoitus: Geneviève Dulude‑de Celles – Nina Roza
Taitavasti kirjoitettu Nina Roza kertoo nykytaiteen asiantuntijasta, joka matkustaa Montrealista Bulgariaan selvittämään ovatko kahdeksanvuotiaan tytön abstraktit maalaukset aitoja vai huijausta. Matkasta tulee matka miehen menneisyyden aaveisiin. Elokuva rakentuu pienistä eleistä ja suurista tunteista.
Palkinto poikkeuksellisesta taiteellisuudesta: Yo (Love is a Rebellious Bird) ohjaus: Anna Fitch & Banker White
Festivaalin sympaattisin elokuva on dokumentti, joka kertoo kahden naisen poikkeuksellisesta ystävyydestä. Anna Fitch tapasi Yolanda Shean 24‑vuotiaana, kun Shea oli 73. Heistä tuli ystäviä, ja yhteys on säilynyt vuosikymmenet. Dokumentissa lähes satavuotias, lempinimeltään Yo asuu yhä omassa pienessä talossaan, keholtaan hauraana mutta mieleltään terävänä. Yon kuoltua Fitch rakentaa tämän talosta ja kotikadusta näyttävän pienoismallin ikään kuin jatkaakseen ystävänsä tarinaa tämän kuoleman jälkeen. Kamera liikkuu pienoismallitalossa kuin vanhoissa nukkeanimaatioissa. Visuaalisesti elokuva on poikkeuksellisen hienovarainen ja tarkkanäköinen.
Teddy Award – paras fiktioelokuva: Iván & Hadoum, ohjaus: Ian de la Rosa
Teddy-palkinnon voittanut Iván & Hadoum kertoo transmiehen ja hänen työtoverinsa suhteesta Almerían tomaatteja pakkaavien kasvihuonetyöläisten ankeassa arjessa. Intiimit kohtaukset ja siirtotyöläisten kohtalot lomittuvat poliittisesti kantaaottavassa rakkaustarinassa.
Kilpasarjassa nähtiin myös brasilialaisen Karim Aïnouzin Rosebush Pruning, kreikkalaisen oudon aallon hengessä liikkuva absurdi teos, joka jäi ilman palkintoja. Barcelonassa elävä amerikkalainen porvarisperhe kohtaa toinen toistaan kummallisempia käänteitä: äidin (Pamela Anderson) ovat syöneet sudet ja isä on sokeutunut äidin ylivalkaistujen hampaiden heijastuksesta. Aikuiset lapset kuluttavat aikaansa merkkivaatteissa alkoholia kitaten. Paikoitellen elokuva kulkee hyvän maun tuolla puolen. Ilman palkintoja jäi myös Beth de Araújon ohjaama amerikkalaisdraama Josephine, jonka pääosassa nähdään Channing Tatum. Hän näyttelee isää, jonka 8-vuotias tytär näkee puistossa raiskauksen ja joutuu todistajaksi oikeuteen.
Kilpasarjan ulkopuolella, festivaalin Special Gala -näytöksessä, esitettiin Gore Verbinskin scifikomedia Good Luck, Have Fun, Don’t Die. Elokuva hulluttelee tekoälyn, kännyköiden ja someilmiöiden kustannuksella. Terävät kommentit jäävät kuitenkin kökön huumorin jalkoihin – hieman samaan tapaan kuin viime vuonna nähdyssä tieteisseikkailussa Mickey 17. Pääosissa nähdyt Sam Rockwell, Michael Peña, Zazie Beetz ja Haley Lu Richardson järjestivät ohjaajan kanssa ehkä Berlinalen historian hauskimman pressitilaisuuden.
Kuvat ja teksti: Timo Kuismin
Haley Lu Richardson
