Moni asia on muuttunut norjalaisohjaaja Dag Johan Haugerudin Dreams Sex Love -trilogian suhteen, julkaisusuunnitelmasta alkaen. Vaikka Haugerud itse ajatteli aluksi Krzysztof Kieślowskia ja tämän ikonista väritrilogiaa, hänen omat elokuvansa eivät tehneet samanlaista vaikutusta. Ja se on ok – ne ovat silti täydellisen suloisia, ja Dreams toi hänelle palkinnon pitkän matkan päätteeksi: Berliinin Kultaisen karhun.
– On erittäin hyvä juttu, että se on ohi. Matka on ollut pitkä, Haugerud hymyilee tavatessamme seremoniaa edeltävänä päivänä.
– Trilogia mahdollistaa pitemmän aikavälin työskennellä ja kehitellä aiheita ja teemoja laajemmassa mittakaavassa, eri perspektiiveistä ja näkökulmista. Se sallii erilaisten universumien tutkimisen samanaikaisesti laajemmalla väripaletilla. Jos jokin idea ei mahdu elokuvaan, sille tehdään tilaa seuraavaan. Suunnittelu- ja valmisteluvaihe oli nyt inspiroivempaa kuin aikaisemmissa elokuvissani, koska ainakin hetken tuntui kuin mahdollisuudet olisivat loputtomia.
Siitä puute mistä puhe
Haugerud esitteli kolmessa elokuvassaan monia pareja. Rakastumassa, eroamassa, navigoimassa arkipäivää. Nyt teinityttö rakastuu naisopettajaansa, pahan kerran. Ensirakkaus on aina pahasta.
– Muistan oman ensirakkauteni, joka ei ollut niin paha juttu, koska se valtasi koko mieleni. En pystynyt ajattelemaan mitään muuta. Meistä ei ikinä tullut paria tai rakastavaisia, mutta muistan sen silti jotenkin positiivisena. Kun se tapahtuu, ei enää tunnista itseään. Menneeseen ei voi palata, mutta olisi upeaa, jos sen osan voisi elää uudelleen.
Tai kauhistuttavaa. Haugeruudin elokuvat ovat tunteellisia – ja erittäin puheliaita. Kuten vanhoissa Woody Allenin elokuvissa, pihkaantuminen on vain osa hupia. Siitä tekee merkityksellistä kokemuksen jokaisesta yksityiskohdasta jauhaminen. Ehkä jopa todellisempaa.
– Kun kokee jotain todella mahtavaa, siitä haluaa kertoa muille. Koko maailmalle. Mutta kun hahmoni tekevät niin, se ei välttämättä ole hyvä juttu. Se vie huomiota ja tekee tavallaan kaikesta vähemmän mahtavaa.
Dreamsissä edellä mainittu tyttö, Johanne, päättää kirjoittaa kirjan ihastuksestaan. Pian hänen äitinsä isoäitinsä patistavat häntä julkaisemaan sen.
Lue myös: Hyvä ja paha törmäävät 2020-luvun happowesternissä
– Hän kirjoitti sen pitääkseen sen itsellään, koska se oli niin vahva. Sitten hän antoi muiden lukea sen ja he pakottavat hänet puhumaan siitä. Itselläni ei ole lapsia, mutta vanhempi reagoisi huolestuneena kuullessaan moisesta. Mutta kun siitä lukee, sitä kääntelee päässään enemmän. Tavallaan tyttö tekee samaa kuin hänen isoäitinsä on tehnyt koko ikänsä: hän elää sanojen kautta. Silloin menettää jotain. Luin kerran kirjailijasta, joka oli kirjoittanut monia romaaneja. Sitten hän päätti kokeilla oikeaa elämistä sen sijaan ja epäonnistui totaalisesti.
Tunteet eivät katso sukupuoleen
Haugerudin tarinat ovat usein katkeransuloisia, kaikki ei aina mene suunnitelmien mukaan. Mutta on silti jotenkin hellyttävää miten hänen unelmoijansa jatkavat yrittämistä.
– Ehkä se on vain tapani sanoa ihmisille: ”Jos tapaat jonkun, tartu tilaisuuteen.”, hän pohtii painottaen, että se pitää tehdä lempeästi ja ystävällisesti.
– Iso juttu minulle tässä trilogiassa on ollut katsojien samankaltainen reagointi. Ei vain Norjassa vaan muissakin maissa. Selvästikin ihmiset tarvitsevat lempeyttä. Se on win-win kaikille.
Sexissä nuohooja nauttii ensimmäistä kertaa seksistä toisen miehen kanssa, mikä hämmentää hänen kollegoitaan – vaimosta nyt puhumattakaan. Lovessa kaksi toisilleen tuntematonta luovat ystävyyden, joka auttaa heitä käsittelemään romanttisia pyörteitä. Dag Johan Haugerud tarkkailee ja kannustaa heitä, hän ei koskaan tuomitse. Se pätee myös miehiin, jotka saavat hänen elokuvissaan olla äärimmäisen haavoittuvaisia.
– Yhteiskunta hyväksyy miehilta erilaisia tunteiden ilmaisuja kuin naisilta. Se voi olla klisee, mutta todennäköisesti se edelleen ohjaa meitä ja vaikuttaa käytökseemme. Itse en usko, että tunteet noloudesta, epävarmuudesta tai haavoittuvuudesta liittyvät sukupuoleen. Tapamme ilmaista niitä ehkä ovat, mutta itse tunteet eivät.
Tavallaan kaikki tämä lempeys ja keveys tuntuu lähes vallankumoukselliselta. Spektaakkelien ja järkyttämään pyrkivien indie-elokuvien välimaastossa on hyvin vähän nautinnonaiheita. Haugerud puhuu hyvän mielen arthousen puolesta.
– Jos välittää hahmoistaan ja haluaa myös yleisön tuntevan sympatiaa heitä kohtaan, huumori voi olla tärkeä elementti sen saavuttamisessa. Koska huumori on niin iso osa jokapäiväistä elämäämme, se tuppaa tekemään hahmoista ja heidän tilainteistaan uskottavampia. Ainakin minun mielestäni.
Että sellainen outo satu.
Teksti: Marta Bałaga, Berliini