Tämä ei oikeastaan tule yllätyksenä. Kahdesta keskiluokkaisen perheen palvelijasta kertova ja 1970-luvulle sijoittuva Roma on saanut varauksetonta ylistystä siitä lähtien, kun se tuli ensi-iltaan Venetsian elokuvajuhlilla.
Kun ohjaajat tekevät ison mittakaavan elokuvia, kriitikot jostain syystä rohkaisevat heitä tekemään jotain pienimuotoisempaa. Sekään ei haittaa, että Alfonso Cuarónin elokuva perustuu hänen omaan lapsuuteensa ja on kiinni tässä hetkessä keskittyen pääasiassa naishahmoihin. Helmikuussa Cuarón luultavasti pokkaakin vähintään yhden Oscarin vaivojensa palkaksi. Elleivät sitten Yhdysvaltain elokuva-akatemian jäsenet säikähdä sitä, että suoratoistopalvelut kaappaavat laatuelokuvat tulevaisuudesssa.
Roma on kuvattu mustavalkoisena, ja näyttelijät ovat pääasiassa espanjaa ja misteekkikieltä puhuvia ensikertalaisia, mikä saa elokuvan näyttämään kauan sitten kadonneelta neorealismin edustajalta. Silti se on Netflix-tuotanto kaikin puolin. Se osoittaa, että ehkä ison mittakaavan elokuvia tehneet ohjaajat eivät pienimuotoisuuteen oikeasti pääsekään. Muutamia haukotuttavia kohtauksia lukuun ottamatta – lattioita siivotaan todella paljon – elokuva on nautittava kokemus.
Cuaron on toiminut paitsi ohjaajana myös tuottajana, käsikirjoittajana, leikkaajana ja kuvaajana, puhumattakaan siitä, että joidenkin huhujen mukaan hän oli myös catering-vastaava. Ensimmäistä kertaa sitten Ja äitiäs kans -elokuvan (2001) Cuarón on oman äidinkielensä ympäröimänä ja antaa itselleen luvan olla uskomattoman herkkä. Ja miksipä ei. Kamera suorastaan sulaa joka kerta kohdatessaan Yalitza Aparicion kasvot. Roma ei ole altavastaaja vaan sellainen, josta kaikkien on helppo pitää.
Marta Bałaga
Tähdet ★★★★
