Anthony Hopkins esitti muistisairaudesta kärsivää 80-vuotiasta miestä Florian Zellerin ohjaamassa vaikuttavassa elokuvassa Isä (2020). Hopkinsin roolisuoritus toi hänelle Oscar-palkinnon, ja elokuva palkittiin myös parhaasta käsikirjoituksesta.
Elokuva pohjautuu ranskalaisen Zellerin omaan menestysnäytelmään Le Pére, joka on voittanut lukuisia palkintoja. Sitä on esitetty Suomenkin teattereissa useaan kertaan. Tällä kertaa Zellerin tekstiin on tarttunut Tampereen Työväen Teatteri. Pääosassa nähdään veteraaninäyttelijä Esko Roine, joka esitti roolia myös Kuopion kaupunginteatterissa vuonna 2023.
Isästä on tehty toinenkin pitkä elokuva, vuoden 2015 Matkalla Floridaan, joka perustui näytelmään vain löyhästi. Zeller taas ymmärrettävästi pysyi uskollisena omalle tekstilleen. Zellerin elokuva oli hyvin näytelmällinen, vaikka siinä käytettiin taidokkaasti myös elokuvallisia keinoja, kuten leikkauksia ja kuvakulmia, joita ei näyttämöllä sellaisenaan pysty toteuttamaan.
Usein muistisairautta kuvataan ikään kuin ulkopuolelta, muiden läheisten kokemana. Florian Zellerin nerokkaassa teoksessa sukelletaan muistisairaan pään sisään. Kun päähenkilö ei tunnista hänen kanssaan asuvia ihmisiä tai edes omaa kotiaan, myös katsoja kokee, miltä se tuntuu.
Esitykselle on merkitty kaksi ohjaajaa. Taava Hakala ohjasi Isän Kuopiossa, ja siellä teatterinjohtajana toiminut Tommi Auvinen on nyt tuonut näytelmän Tampereelle. Esityksessä käytetään samoja pukuja ja lavasteita. Näyttelijät ovat vaihtuneet Roinetta lukuun ottamatta.
Roinen esittämän Andrén lisäksi keskeisessä roolissa on myös Miia Selinin esittämä tytär, joka yrittää pitää isästään huolta ja elää samalla omaa elämäänsä. Elokuvassa tytärtä esitti Olivia Colman, joka sai enemmän tilaa. Roine taas on selkeä keskushahmo, joka hallitsee näyttämöä, ja muut näyttelijät jäävät samankaltaisine vaatteineen hänen varjoonsa. Se ei sinänsä haittaa, sillä tämähän on isän tarina, ja Roine esittää häntä vangitsevasti. Hän on ottanut hahmon omakseen, ja siinä on etunimestä huolimatta jotain hyvin suomalaista. Antti tai Esko olisikin istunut nimeksi paremmin, tulihan Andrésta elokuvassakin Anthony.
Roineen esittämänä hahmosta on tullut hauskempi kuin elokuvassa. Siihen saattaa vaikuttaa myös se, että Roine tunnetaan paitsi teatterinäyttelijänä myös televisiosta tuttuna komediallisten hahmojen esittäjänä. Monet Roineen repliikit saavat aikaan naurunpyrskähdyksiä, mutta silti ei lipsahdeta farssin puolelle. Loppua kohti nauru vaimenee ja muuttuu niiskutukseksi, kun Andrén sairauden vääjäämätön eteneminen ravistelee myös katsomossa.
Esityksen lavasteet ovat hyvin simppelit. Samaa tilaa eli käytännössä yhtä huonetta käytetään hyväksi pienin muutoksin. Jotkut kohtaukset näyttävät liiankin riisutuilta, mutta pelkällä sohvan siirtämisellä ja valaistuksen muutoksilla saadaan paljon aikaan.
Väliaikoineen vain tunnin ja kolmen vartin mittainen napakka esitys osoittaa Zellerin tekstin vahvuuden. Samalla Esko Roine muistuttaa, miten upeita veteraaninäyttelijöitä Suomessa on.
Tähdet ★★★★
