Morgan Neville kuvailee Piece by Piece -elokuvan tekemistä jättimäiseksi kokeiluksi. Aluksi hän teki tavanomaisen haastatteludokumentin Pharrell Williamsista, mutta sitten se muunnettiin lego-animaation muotoon.
– Minun oli opeteltava kuinka animaatioelokuva tehdään. Elokuvan tekemiseen kuluneista viidestä vuodesta kahtena teimme dokumenttia ja loput kolme käytimme sen muuntamiseen uuteen muotoon. Kunnioitan nyt animaattoreita paljon enemmän! Jokaiseen pikseliin menee valtavasti työtä.
Toisaalta se toi myös uusia ilmaisun mahdollisuuksia.
– Legojen avulla pääsimme Pharrellin pään sisälle. Pystyimme saamaan käsitystä siitä, miten hän näkee musiikkia väreinä ja biittejä muotoina. Se oli hauskaa tarinankerrontaa.
– Rakastan Lego Elokuvia ja Lego Batmania, mutta tiesin, että tästä tulisi erilainen, koska lajityyppi ja prosessi oli erilainen. Lego tiesi sen myös. Lego totesi, että he haluavat edistää leikkimielisyyttä ja mielikuvitusta. Pharrell ilmaisee mielikuvitustaan ”leikkimällä” musiikin kanssa. Aluksi voi kysyä, ovatko legot vain markkinointikikka, mutta mitä syvemmälle tekemiseen pääsimme, sitä enemmän musiikin ja elokuvan tekeminen tuntui samanlaiselta palasten yhdistelemiseltä ja siitä tuli koko elokuvan metafora. Nyt en voi kuvitella, millä muulla tavalla elokuvan olisi voinut kertoa.
Ideaa myymässä
Hauskassa alkukohtauksessa Pharrell ehdottaa elämäkertansa tekijälle legoja.
– Aloituskohtaus oli ainut, jota en ollut nauhoittanut dokumenttia varten. Se perustui ensimmäiseen tapaamiseeni Pharrellin kanssa, jolloin en vielä nauhoittanut. Hän myi minulle ajatuksen lego-elokuvasta: ”Haluan, että autat kertomaan tarinani, teet dokumentin ja lopuksi heität visuaalisen puolen pois ja teet sen uudelleen legoilla.” Ihastuin ajatukseen saman tien. En tiennyt, mitä se käytännössä tarkoittaisi, mutta tiesin, että siitä tulisi hullu ja jännittävä seikkailu.
– Elokuvaa tehdessäni tajusin, että selittääkseni mistä elokuvassa on kyse minun pitäisi olla mukana siinä. Kysyin Pharrellilta, voisimmeko nauhoittaa itseämme ja tehdä eräänlaisen toisinnon ensimmäisestä keskustelustamme. ”Esitä ideasi uudelleen ja sitten puhumme siitä.” Leikittelin erilaisilla reaktioilla ja minusta oli hauska ajatus, että olisin hieman skeptinen. Käytännössä olen siellä yleisöä varten esittämässä kysymyksen: ”Mikä tämä leffa oikein on?” Aluksi ei tiedä mitä on luvassa, mutta lopussa se tuntuu ihan järkevältä.
Lue myös: Elton John on ollut neljä kuukautta lähes sokea: ”En voi lukea tai katsoa mitään”
Nevilleä ei siis pitänyt vakuuttaa, mutta miten oli muiden ihmisten laita?
– Muut ihmiset antoivat meille rahaa, joten…, Neville nauraa. – Mutta ihan ensin meidän oli vakuutettava Lego. He olisivat voineet torpata koko hoidon alkuunsa. Koostimme ajatuksia ja tapasin Legon edustajia, heidän elokuvaosastonsa johtoa. Viiden minuutin kuluttua he totesivat: ”Tämä on mahtava idea.”
– Kun se oli hoidossa, piti vakuuttaa rahoista päättävät. Teimme pienen mallipätkän todisteeksi konseptin toimivuudesta. Samalla vakuuttelimme itsellemmekin, että tällainen hybridikerronnan tapa olisi mahdollista. Se onnistui hienosti, ja kaikki sen nähneet totesivat haluavansa nähdä sillä tavalla toteutetun elokuvan. Testikohtauksemme on mukana lopullisessa elokuvassa, siinä nuori Pharrell kuulee Stevie Wonderia ja saa kohtauksen. Monen ihmisen piti sanoa ”kyllä”, mutta ideassa tuntui olevan jotain tarttuvaa.
Sukellus pään sisään
Piece by Piece on elämäkertadokumentti, mutta siitä on aistittavissa hyvin intiimiä yhteyttä tekijän ja kohteen välillä.
– Se tuli oikeastaan prosessista. Alkukohtauksessa istumme huoneessa kameroiden edessä, mutta todellisuudessa ei ollut muita kuin me kaksi puhumassa. Eikä se ollut ainut, kävimme läpi useita keskusteluja useiden kuukausien aikana, Neville kuvailee.
– Henkilökohtaisimmat hetket alkoivat tulla mukaan, kun aloin oikeasti tuntea häntä. Uskon, että intiimiys kumpusi siitä, että hän puolestaan alkoi luottaa minuun tarinansa kertojana.
Erilainen prosessi mahdollisti myös kerrontaa tavalla, johon tavanomainen dokumentti ei taivu.
– Tiedostimme kyllä alkuunsa, että voimme viedä sen vaikka avaruuteen ja veden alle. Niistä Pharrell puhui, miten hän kasvoi Atlantis-vuokra-alueella, hänen bändinsä oli The Neptunes, hän oli aina ollut kiinnostunut vedestä. Toinen hänen intohimoistaan oli avaruus, hän oli hulluna Star Trekiin – hänen ensimmäinen tuotantoyhtiönsä oli Star Tracks. Hän ajatteli kosmosta ja rakasti Carl Sagania. Minulla tarinankertojana oli vapauttavaa, että pystyimme menemään niihin maailmoihin. Kun elokuva oli toteutettu legoilla, se jotenkin vain sopi kuvaan. Muunlaisessa elokuvassa olisi voinut olla outoa, jos olisimme yhtäkkiä hypänneet avaruuteen.
Pharrell teki Nevilleen vaikutuksen ihmisenä ja artistina.
– Hänellä on erityinen tapa ajatella asioita, hän lähestyy niitä jotenkin taianomaisesti. Jos hänelle sanoo ”ei”, hän miettii, miten siitä tulisi ”kyllä”. Ei siksi, että hän olisi vastarannan kiiski, vaan koska hän pohtii uusia tekemisen tapoja. Minulle sellainen sopii, ja elokuva on todiste siitä. Hänestä tekee erityisen uudenluominen ja rajoja rikkova tapa ajatella asioita. Hänen mielikuvituksensa on uskomaton, ja olen käyttänyt termiä avaruussaarnaaja. Hän on eteerinen ja henkinen, hänen tekemisessään näkee niin uskonnollisuuden kuin unelmoinnin kosmoksesta.
– Ehkä oleellisin mitä halusin kiteyttää elokuvaan oli ajatus siitä, että se mikä tekee sinusta erilaisen tekee sinusta erityisen. Erilaisuuksiamme ei pidä jättää huomioimatta tai yrittää tukahduttaa, meidän pitäisi arvostaa niitä. Pharrell oli vuokrakasarmien nörtti, joka näki asiat eri tavalla, ja hän ymmärsi, että koska hän näki ne eri tavalla, hän pystyi tekemään jotain erityistä. Kesti vuosia, ennen kuin muut näkivät sen myös. Musiikki, jota hän teki, oli outoa, biitit olivat outoja. Kukaan ei ymmärtänyt niitä ennen kuin kaikki ymmärsivät niitä. Outolinnusta tuli kaikkien haluama artisti, ja se johtuu siitä, että hän piti kiinni tavastaan ymmärtää maailmaa. Itsekin luovana ihmisenä halusin korostaa sitä sanomaa.
Rajoista ratkaisuihin
Elokuva kuhisee kuuluisia vieraita.
– Snoop Dogg oli erityinen tapaus, koska hän tuntuu kuuluvan animaatiomaailmaan. Ja hän oli niin hauska, Neville muistelee. Pidin myös Busta Rhymesistä. Myrskyävälle merelle sijoittuva kohtaus, jossa on agentteja pelastusveneessä, syntyi Busta Rhymesin puhuessa studiopomoista, jotka pukeutuvat pelastusliiveihin ja jättävät artistin uppoavaan laivaan. On upeaa, kun puhuu jonkun kanssa, ja sitten näkee sen kuvina päässään.
Neville uskoo, että Piece by Piece on opettanut hänelle enemmän uutta kuin minkään muun elokuvan tekeminen.
– Se herätti halun kokeilla yhä uusia asioita, ja toivon sen herättävän samanlaisia ajatuksia muissa.
Legoihin liittyy tiettyjä rajoituksia, mutta ne käännettiin mahdollisuuksiksi.
– Olen Orson Welles -fani, ja hän sanoi joskus: ”Rajojen puute on taiteen vihollinen”. Rajoitukset luovat kitkaa, joka antaa mahdollisuuden olla luova. Minusta on hyvä, että legofiguureilla ei ole sormia. On keksittävä uusia ratkaisuja ja sillä voi vitsailla.
Elokuvan alhainen ikäraja voi hämmästyttää, kun pyöritään räpin maailmassa.
– Sovimme jo alussa, että teemme PG-13-elokuvan. R-ikäraja olisi ollut Legolle hankala juttu, ja me kaikki halusimme nuorempienkin pystyvän katsomaan elokuvaa. Saimme jo PG-13-luokituksen, mutta meille sanottiin, että olemme vain muutaman kirosanan päässä PG:stä. Ja Snoop-savun. Emme ikinä pistäisi elokuvaan legojointtia, mutta meille sanottiin, että savu on selitettävä, se ei voi vain olla kuvassa. Niinpä taisin puhtaasta turhautumisesta ehdottaa PG-savusuihketta, jos meidän on kerran keksittävä selitys. Siitä tuli hauska vitsi, jonka aikuiset kyllä tajuavat.
Teksti: Jouni Vikman. Kuvat: United Pictures International Finland.