Russell Crowe on Episodin haastattelussa normaalia puheliaampi ja hyvällä tuulella. Huomaa, että Kaivonkatsoja on ollut hänelle intohimoprojekti. Andrew Knightin ja Andrew Anastasiosin käsikirjoittama Kaivonkatsoja sai kuusivuotiaana näyttelemisen aloittaneen ja pääosia viimeiset 25 vuotta tehneen Crowen ottamaan vihdoin vastuun kokonaisen elokuvan tekemisestä.
Teksti: Kirpi Uimonen, Los Angeles
Russell Crowe kertoo, että käsikirjoitus ratkaisee ottaako hän elokuvan työn alle näyttelijänä tai muuten.
– Minun pitää tuntea, että tarina liikuttaa minua. Minun on vaikea ellei mahdotonta herätä aamuneljältä päivä toisensa jälkeen, ellei minulla ole intohimoa projektia kohtaan. Jo reilu kymmenen vuotta sitten minun oli tarkoitus ohjata yksi elokuva, mutta vetäydyin, koska en kokenut sitä tarpeeksi haastavana, näyttelijä-ohjaaja kertoo.
– Vuosien aikana olen ohjannut kolme pitkää dokumenttia ja 30 musiikkivideota, mutta vasta tämä käsikirjoitus sai minusta elokuvaohjaajan esiin. Se kosketti minua kulttuurisesti, historiallisesti ja sen takia, että olen isä. Olen oppinut niin paljon, että vihdoin ääni sisälläni sanoi, että minun on otettava vastuu siitä, millainen tästä elokuvasta tulee. Minusta tuntui, että vain minä voin tuoda elokuvan eloon sillä tavalla kuin koin sen käsikirjoitusta lukiessani.
Crowe oli tähän asti kuvitellut, että hänellä oli jo paras mahdollinen työ, mutta Kaivonkatsojan ohjaaminen sai mielipiteen muuttumaan.
– Olen ollut monissa eri kuvauksissa, työskennellyt erilaisissa ilmapiireissä. Olen oppinut mikä sopii minulle, ja se toimii usein myös muille. Tässä iässä ja minun kokemuksellani on paljon mielenkiintoisempaa ja haastavampaa ohjata kuin näytellä.
Ajat ovat muuttuneet, ja isoissakin tuotannoissa on tingitty harjoitteluajoista. Crowe ei pidä siitä, että näyttelijät saapuvat kuvauskohteeseen 48 tai 72 tuntia ennen kuvauksia, sovittavat vaatteet ja alkavat kuvata kylmiltään.
– Halusin lähestyä kuvauksia eri tavalla. Järjestin harjoitusleirin jotta ensinnäkin näyttelijät pääsivät kuntoon ja toiseksi meillä oli mahdollisuus puhua hahmoista ja yleensä elokuvan aiheesta ja viitekehyksestä. Minulle oli samalla mahdollisuus kertoa, mitä odotin heiltä. Näyttelijät tulivat hyvin valmistautuneina kuvauksiin, heillä oli erilainen syvyys aiheeseen, historiallisiin tapahtumiin ja politiikkaan kuin jos olisivat tulleet kylmiltään. Ymmärrys näkyi heidän silmistään ja eleistään. He pystyivät keskittymään hetkeen, eikä aikaa mennyt hukkaan. Harjoittelu oli kaiken perusta, Crowe perustelee.
Iso osa elokuvasta purkitettiin Turkissa, joka on australialaistuotannoille melko eksoottinen kuvauspaikka.
– Turkki oli mahtava paikka vierailla, Crowe intoilee.
– Sillä on mielenkiintoinen kulttuuri ja historia. Kuvauspaikkana se oli kaunis ja yllättävä.
Turkin hallitus ja filmiteollisuus tukivat Kaivonkatsoja-hanketta, mutta moni ei uskonut Crowen mahdollisuuksiin, kun hän halusi mukaan kaksi suosittua turkkilaisnäyttelijää.
– Halusin elokuvaani Cem Yılmazin ja Yılmaz Erdoğanin. Eräs tuottaja nauroi minulle ja sanoi, että sama kuin yrittäisin saada Robert Redfordin ja Paul Newmanin luokan tähdet samaan elokuvaan. Se on mahdotonta. Sain kuitenkin luotua kumpaankin näyttelijään henkilökohtaisen suhteen, ja he molemmat suostuivat mukaan.
Kaivonkatsojaa on kuvailtu romanttiseksi draamaksikin, mutta Crowe ei suoraan allekirjoittaisi määrittelyä.
– On mielenkiintoista kuinka paljon ihmiset pistävät painoa elokuvan rakkaustarinalle, vaikka Joshua ja Ayshe (Olga Kurylenko) eivät kertaakaan pussaa tai edes pidä toisiaan kädestä. He ovat molemmat kokeneet surua ja heidän on helppo puhua siitä.
Vaikka elokuva käsittelee paljon turkkilaisten ja brittiläisen imperiumin edustajien, siis myös australialaisten, välistä katkeruutta, ovat elokuvan loppupuolella lähinnä kreikkalaiset tarinan konnia. Erityisesti se näkyy yhdessä kreikkalaisessa, joka esiintyy kolmessa kohtauksessa.
– Niissä käy ilmi, että hän on ollut julma sotilas mutta myös intohimoinen mies, Crowe kertoo.
– Tarinaa ei tarkastella kreikkalaisten kannalta eikä heistä tehdä tieten tahtoen pahoja, mutta halusin historiallisten faktojen olevan oikein. Kreikkalaisilla ja turkkilaisilla on ollut konflikteja Osmanien valtakunnan ajoilta lähtien.
Crowe sanoo halunneensa ensisijaisesti kertoa tarinan australialaisfarmarista, joka matkustaa Turkkiin etsimään poikansa luita. Henkilökohtaisen kertomuksen viitekehyksenä on sitten monimutkainen historiallinen tarina, joka kertoo valtakunnan hajoamisesta.
Crowe olisi halunnut kuvata esikoisohjauksensa digitaalisella aikakaudella vanhanaikaisella tavalla eli filmille.
– Idea kuvaustyyliin tuli, kun keskustelin kuvaaja Andrew Lesnien kanssa australialaisen filmin kulta-ajasta; Peter Weir, Fred Schepisi, Bruce Beresford, Phil Noyce, Julian Armstrong ja heidän alkuaikojen filminsä. He kuvasivat 35 mm filmillä. Halusin myös kuvata 35-millisellä, mutta viimeinen värilaboratorio suljettiin Australiassa vähän ennen elokuvamme kuvauksia. Meille ehdotettiin, että voisimme avata sen ja rahoittaa sen toiminnan, mutta se olisi ollut liian kallista. Tarvittaisiin asiantuntijat kehittämään filmi.
Tekijät ryhtyivät etsimään mahdollisuutta kehittää filmi Turkissa tai sen lähettyvillä.
– Lähin mahdollisuus löytyi Unkarista. Meidän olisi pitänyt lähettää materiaalit sinne päivittäin lentokoneella yhden ihmisen kanssa. Se kuulosti riskiltä ja vaaralliselta ja oli myös kallista. Mietimme kuinka kalliiksi se tulisi plus ylimääräisiä kuluja kuten valaistusta. Totesimme, että säästämme, jos kuvaamme digitaalisesti, Crowe toteaa.
Hänellä oli kuitenkin apunaan ammattilainen.
– Andrew kuvasi kattavasti monella digitaalisella kameralla. Hän osasi korruptoida valoa, joten saimme samankaltaisen valoa aikaan kuin 35 mm filmillä.
Koska Kaivonkatsojan ohjaaja ja pääosan esittäjä on maailmanluokan tähti ja elokuvan tarina on eeppinen, on helppo unohtaa, että kyseessä on pieni australialainen teos, joka on tehty suhteellisen vaatimattomalla reilun 20 miljoonan dollarin budjetilla.
– Budjettia riitti kahteen kuvausryhmään, mutta halusin välillä laajentaa ja kuvata isoja taistelukohtauksia, junamatkaa, hiekkamyrskyä ja sen sellaista, Crowe kertoo.
– Sain lainattua kolme ylimääräistä kameraa, joten jokaisella viidellä kuvaajalla oli oma kamera, jota he pystyivät käyttämään tarpeen tulleessa eikä se kohottanut filmin budjettia. Nuoret apukuvaajat olivat halukkaita saamaan kokemusta.
– Tiesin, että minun on oltava nokkela, että saan hyvän elokuvan aikaiseksi, hän jatkaa.
Crowen esittämä Joshua Connor vaikuttaa lähes Ihmemieheltä, joka etsii vettä taikavarvulla. Hänellä on kuitenkin hahmosta realistinen näkemys.
– Joshuan työ on hyvin käytännöllinen. Hän elää alueella, jolla ei sada vuosiin. Hän pystyy spekuloimaan, mihin vesi on virrannut ja mihin on järkevä rakentaa kaivo. Kokemuksesta ja pinnanmuotojen ymmärtämisestä on apua. Vettä on etsitty kuivilla alueilla yli 150 vuotta. Se on ollut tärkeä osa elämää.
Epäuskoa vastaan taistelu voi kuitenkin olla kovilla, kun Connor etsii poikiensa ruumiita taikavarvun avustuksella. Sillekin on ohjaajan mielestä looginen selitys.
– Kun Joshua menee taistelukentille etsimään poikaansa, on hänellä paljon käytännöllistä tietoa apunaan, kuten poikansa päiväkirja. Joten hän tietää, missä hänen poikansa on ollut. Yksinäisen männyn taistelukenttä on kahden tenniskentän kokoinen. Vaikka siellä kuoli 9 000 ihmistä neljän päivän aikana, hän tietää minkäkokoisessa pataljoonassa hänen poikansa on ja millaisia taisteluja taistellut. Joten mahdollisuudet alkavat kutistua. Taikavarputemppuja tärkempää Crowen mielestä on Connorin tarina ihmisenä.
– Hän on henkinen ja avoin. Hän on surrut lapsiaan neljä vuotta ja haluaa selvittää heidän kohtalonsa, ensikertalainen ohjaaja summaa.