1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa italialaista elokuvateollisuutta leimasivat samanaikaisesti kotimaisen studiotuotannon hiipuminen ja aggressiivinen pyrkimys kansainvälisille markkinoille. Yksi tämän aikakauden mielenkiintoisimmista teoksista on Kuoleman koura (Contamination, 1980), jonka ohjasi Luigi Cozzi salanimeä Lewis Coates käyttäen. Se on malliesimerkki rip-off-kulttuurista, jossa menestyneiden amerikkalaisten hittien – tässä tapauksessa Ridley Scottin Alien (1979) – teemoja ja visuaalisia elementtejä hyödynnettiin häpeilemättä mutta usein omaperäisellä tavalla.
Kuoleman koura yhdistää kolme erilaista lajityyppiä: hitaan mysteerin, verisen splatter-kauhun ja toiminnallisen agenttitarinan. Juoni on rakennettu siten, että se laajenee pienestä New Yorkin sataman poikkeustilanteesta maailmanlaajuiseksi uhaksi.
Tarina alkaa, kun Etelä-Amerikan rannikolle ajautuu salaperäinen rahtilaiva. Laivan lastista löytyy useita epäilyttäviä kontteja, jotka herättävät viranomaisten huomion, koska ne sisältävät outoja munia.
Tutkintaan osallistuu sotilaista ja tiedemiehistä koostuva ryhmä, joka pyrkii selvittämään konttien alkuperän ja sisällön. Pian käy ilmi, ettei kyse ole tavallisesta rahdista, vaan erittäin vaarallisesta, tuntemattomasta lähteestä peräisin olevasta organismista, joka aiheuttaa kuolettavia fysiologisia reaktioita altistuessaan ihmiskehoon. Leviämisriski on ilmeinen, ja viranomaisten tavoitteena on estää tilanteen kehittyminen globaaliksi epidemiaksi.
Samaan aikaan tarinaan kietoutuu mysteeri: uhan alkuperä ei välttämättä ole maapallolla. Tästä rakentuu tutkimuksen, kansainvälisen yhteistyön, paranoian ja selviytymiskamppailun sekamelska, jossa biologinen vaara on pysäytettävä ennen laajamittaista katastrofia.
Yksi Kuoleman kouran kestävimmistä elementeistä on sen audiovisuaalinen toteutus, joka onnistuu luomaan noin 225 000 dollarin budjettia huomattavasti suuremman vaikutelman. Vaikka elokuvaa on usein pidetty halpana kopiona, se kuvattiin ammattimaisesti 35 mm:n filmille, mikä antaa sille tiettyä teknistä arvokkuutta.
Erikoistehosteista vastasi Giovanni Corridori, joka tunnetaan työstään useissa italialaisissa kauhutuotannoissa. Elokuvan tavaramerkiksi muodostuivat hidastetut vatsan räjähtämiskohtaukset. Nämä efektit olivat teknisesti haastavia pienellä budjetilla: näyttelijät kantoivat paitojensa alla paineistettuja säiliöitä ja teurasjätteellä täytettyjä pusseja, jotka räjäytettiin kuvauksissa.
Cozzi on avoimesti myöntänyt, että tarkoituksena oli maksimoida Alienin kuuluisan rintakehän puhkeamiskohtauksen vaikutus toistamalla se useaan otteeseen. Vaikka tehosteet näyttävät nykykatsojan silmissä karkeilta – toisinaan vatsan pullistuma erottuu selvästi ennen räjähdystä – niissä on groteskia fyysisyyttä, joka vetoaa käytännön efektien ystäviin.
Loppuhuipennuksen kyklooppimainen hirviö on puolestaan tullut kuuluisaksi kömpelyydestään. Cozzi olisi halunnut toteuttaa olennon stop-motion-animaationa, mutta tuottajat vaativat täysikokoisen animatroniikan rakentamista. Lopputulos oli jäykkä ja nukkemainen hahmo, joka kykeni vain rajalliseen liikkeeseen. Ohjaaja joutui turvautumaan nopeisiin leikkauksiin ja voimakkaaseen valaistukseen peittääkseen tekniset puutteet. Monille kulttikatsojille juuri tämä epäonnistuminen on kuitenkin osa elokuvan viehätystä.
Elokuvan musiikista vastasi italialainen progeyhtye Goblin (nimellä “THE GOBLIN”). Yhtye yhdistää soundtrackilla futuristisia syntetisaattoreita, painostavia urkusoundeja ja funk-henkisiä bassolinjoja. Musiikki toimii paitsi tunnelman luojana myös kerronnallisena voimana erityisesti kohtauksissa, joissa budjetti rajoitti visuaalista näyttävyyttä.
Yhdysvalloissa elokuvan levityksestä vastasi Cannon Films, joka tunnettiin kyvystään markkinoida aggressiivisesti vähäbudjettisia genre-elokuvia. Vuonna 1982 elokuva julkaistiin nimellä Alien Contamination grindhouse- ja drive-in-teattereissa. Levittäjä leikkasi teoksesta noin 11 minuuttia, mikä muutti rytmiä ja heikensi joidenkin juonenkäänteiden selkeyttä. Samalla osa graafisimmista kohtauksista lyhennettiin R-ikärajan varmistamiseksi. Nykyisin alkuperäistä 95-minuuttista versiota pidetään teoksen kanonisena muotona, kun taas 84-minuuttinen yhdysvaltalaisleikkaus on lähinnä kuriositeetti.
Aikalaiskritiikki oli armotonta. Cannesin markkinanäytöksessä yleisön kerrotaan reagoineen naurulla dialogiin ja tehosteisiin. Monille kriitikoille elokuva edusti italialaisen exploitation-tuotannon pohjakosketusta.
Aika on kuitenkin ollut Cozzille suosiollinen. Nykyään Kuoleman koura nähdään merkittävänä osana italialaista genrehistoriaa useista syistä:
- Visuaalinen energia: värikylläinen ja rohkea kuvallinen ilmaisu.
- Ennakointi: kyklooppiemo muistuttaa rakenteellisesti Aliens (1986) -elokuvan kuningatarkonseptia.
- Fyysinen konkretia: käytännön erikoistehosteiden materiaalisuus erottuu edukseen digitaalisessa aikakaudessa.
Kuoleman koura tehtiin häpeilemättömällä kaupallisella vaistolla. Se heijastaa tieteiskirjallisuuden perinnettä, splatterin nousua, eurooppalaisen progressiivisen rockin vaikutusta ja kylmän sodan ajan paranoidia ilmapiiriä.
Vaikka elokuva julkaistiin Yhdysvalloissa typistettynä versiona, alkuperäinen italialainen leikkaus on säilyttänyt kulttimaineensa juuri epätäydellisyytensä ansiosta. Se ei pyri kliiniseen viimeistelyyn, vaan tarjoaa katsojalle rosoisen, energisen ja paikoin groteskin kokemuksen – sellaisen, jota on vaikea toistaa keinotekoisesti.
Lue myös: Scifihetki: Ilmaiskatselussa efektielokuvien virstanpylväs – Ihminen ja kone sulautuvat yhdeksi
Nyt elokuvan italialaisen alkuperäisversion voi katsoa ilmaiseksi Plexissä. 95-minuuttista versiota ei ole tekstitetty suomeksi. Elokuvan ikäraja on K-18.
Elokuva kuuluu myös Prime Videon valikoimaan. Sitäkään suoratoistoa ei ole tekstitetty.
Lue myös: Kulttihetki: Ilmaiskatselussa groteski kauhuklassikko – kiellettiin mielenterveyttä vahingoittavana