Foxcatcher kertoo kiehtovan tositarinan syvästi häiriintyneestä miljonääristä ja tämän vaikutusvaltaan traagisin seurauksin joutuvista painijaveljeksistä. Ohjaaja Bennett Miller palkittiin Cannesissa ja kipeässä pääroolissa yllättävälle Steve Carellille povataan Oscar-ehdokkuutta. Episodi tapasi Millerin ja Carellin festivaalilla.
Teksti: Tuomas Riskala, Cannes
Amerikkalaisen ohjaajan Bennett Millerin (Capote, Moneyball) kolmas pitkä näytelmäelokuva on synkkä tositarina tukahdutetuista tunteista ja seksuaalisuudesta sekä toisten huomion ja kunnioituksen kipeästä kaipuusta. Se on myös kirjallisuuden klassisia teemoja, kuten rahan ja vallan rappiota, sekä perhedynastian sisäistä mädännäisyyttä briljantisti sivuava elokuva kahdesta painijaveljeksestä ja näiden väliin saapuvasta eksentrisestä miljonääristä.
Lähinnä koomikkona tunnettu Steve Carell tekee yhden viime vuosien parhaista rooleista Yhdysvaltain rikkaimpiin sukuihin kuuluneena John du Pontina, joka päätyi murhaamaan omistamansa painijoukkueen päävalmentajan Dave Schultzin. Carell on roolissa liki tunnistamaton, ei vain hätkähdyttävän kieroutuneen roolityön vaan myös hurjan kasvomaskeerauksen ansiosta. Olympiakultaa voittaneina painijaveljeksinä Dave ja Mark Schultzina nähtävät Mark Ruffalo ja Channing Tatum ovat Carellin tapaan ilmiömäisiä.
Cannesissa parhaan ohjauksen palkinnon voittanut Foxcatcher käynnisti myös veikkausrumban Oscareista. Moni elokuvan nähnyt piti itsestään selvänä, että etenkin Carell saa ehdokkuuden. Myös Millerin Cannes-voitto enteilee hyvää ohjausehdokkuuden kannalta.
Carlton-hotellin ravintolapöydässä istuva Miller on shakinpelaaja, joka haluaa antaa pitkiä ja tarkkaan punnittuja vastauksia. Utelu kuinka Foxcatcher sai alkunsa, innostaa ohjaajan muistelemaan liki kymmenen vuoden takaisia tapahtumia.
– Sain muukalaiselta kirjekuoren levykaupassa keväällä 2006. Olin paikalla signeeraamassa dokumenttini The Cruise dvd-levyjä. Kaveri iski kuoren pöytään ja sanoi omistavansa oikeudet sen sisältämään tarinaan. Sitten hän sanoi, että haluaisin varmasti ohjata sen. Olin epäluuloinen, en vastannut mitään, enkä halunnut avata kuorta. Pari kuukautta myöhemmin kuitenkin avasin sen ja luin sen sisältämät artikkelit. Tajusin heti, että kaveri oli oikeassa, Miller kertoo.
Tyyppi paljastui Tom Helleriksi, jonka liikekumppanin veli oli paininut lukiossa samassa joukkueessa Mark Schultzin kanssa.
– Heillä oli mielessä täysin eri teos, sensaationhakuinen eksploitaatioelokuva, jota he olivat yrittäneet tehdä jo vuosia. Sanoin haluavani tehdä elokuvan omalla tavallani ja ostaa heiltä oikeudet. He suostuivat, mikäli saisivat executive-tuottajan tittelin. Hyväksyin ja ryhdyin tekemään perusteellista taustatutkimusta, Miller jatkaa.
Ohjaaja kertoo ajautuneensa tarinan syövereihin välittömästi. Millerin mukaan koko juttu on kuin tarinankertojan timantti, jonka jokainen sivu on yhtä kiinnostava ja puoleensavetävä.
– Koko juttu tuntui äärimmäisen vertauskuvalliselta, kuin yhdeltä suurelta allegorialta. Aivan kuin joku kirjailija olisi päättänyt kirjoittaa suuren amerikkalaisen romaanin vallasta, vauraudesta, luokkajärjestelmästä ja amerikkalaisen imperiumin rappiosta. Oli melkein liian täydellistä, että John du Pont kaiken huipuksi kutsui itseään ”kotkaksi” ja käytti sitä jopa allekirjoituksenaan. Hänen ylimielisyytensä ja vallan väärinkäyttönsä ovat kuin täydellistä materiaalia fiktioromaaniin mutta silti täyttä totta. Faktat eivät kuitenkaan aina kerro totuutta. Joskus se löytyy hetkestä ja paussista, jota ei voi ennakoida, ohjaaja toteaa.
Suosituista komedioista tunnettu Steve Carell (40 v. ja neitsyt, Dinner for Schmucks) nousee Foxcatcherilla kertaheitolla vakavasti otettavien draamanäyttelijöiden etulinjaan. Ohjaajan mukaan Carellin kiinnittäminen oli melkein vahinko, joka tapahtui, kun koomikon agentti pommitti Milleriä sähköposteilla.
– Steven agentti lähetti minulle listan kaikista asiakkaistaan, jotka ovat koskaan näytelleet psykopaattia tai edes tappaneet jonkun elokuvassa. Niin tylsästi ja suoraviivaisesti he ajattelevat. Sitten huomasin hänen asiakasluettelossaan Steven nimen ja mietin, että hei, tuopas on mielenkiintoista. Menin lounaalle hänen kanssaan ja olin heti varma, että hän olisi oikea valinta.
Carell on itse vaatimaton suorituksestaan, josta tulvii kehuja toimittajilta pöydän ympärillä.
– Lähestyin roolia samalla tavalla kuin komediassa. Hahmothan eivät koskaan itse tiedä ovatko he mukana tragediassa vai komediassa. Totuus löytyy aina tarinasta, jota pitää käsitellä sellaisenaan, ilman ennakkoluuloja, Carell toteaa.
– Steve on sellainen henkilö, josta kukaan ei osaisi etukäteen arvata, että hän on kykeneväinen tappamaan ihmisen. Samaa sanottiin aikanaan John du Pontista. Hän esitti roolin täysin vakavasti, vaikka ymmärsikin, että mukana on myös mustaa huumoria. Luotin häneen täysin, enkä olisi pystynyt tekemään elokuvaa ilman kyseistä luottamusta, Miller jatkaa.
Millerin mukaan osa Foxcatcherin tragediasta liittyy ulkopuolisuuden tunteeseen ja toisten arvostuksen kaipuuseen.
– On hyvin mahdollista, että du Pont oli homoseksuaali, jolle paini oli keino lähestyä miehiä. Mutta ennen kaikkea hän oli diletantti, teeskentelijä, joka tiesi sen mutta oli tukahduttanut tiedon. Dave Schultz oli aito tapaus, alansa legenda ja ammattilainen, jonka kanssa du Pont ei voinut koskaan kilpailla. Kaikki du Pontin saavutukset olivat ostettuja ja hankittu ilman omaa panosta. Hänen omaisuutensa ja nimensä olivat perittyjä, ei mitään, mitä hän olisi itse saavuttanut.
Capote, Moneyball ja Foxcatcher ovat kaikki tositarinoita miehistä ja heidän välisistä suhteistaan. Onko kyseessä jotain, mikä vetää Milleriä puoleensa?
– Kaikki kolme elokuvaa kertovat ihmisistä, jotka eivät alun perin kuulu tarinan kuvailemaan maailmaan. He ovat päätyneet osaksi tapahtumia sattumalta, ulkopuolelta. Etenkin Foxcatcherissa hahmot yrittävät päästä osaksi toistensa maailmaa lähes epätoivoisesti. Lisäksi elokuvat kertovat hyvin omalaatuisesta kunnianhimosta, joka ajaa heitä eteenpäin.
Miller kertoo pitävänsä tositarinoista, joista voi löytää avoimella mielellä tutkittuina hämmästyttäviä ja ennen kuulumattomia asioita ja yksityiskohtia.
– Foxcatcher oli juuri sellainen tarina, joka tuntui olevan täynnä salaisuuksia. Olin myös hämmästynyt, kuinka innokkaasti kaikki edes löyhästi tapahtumiin liittyvät ihmiset halusivat avautua meille. Heitä oli kirjaimellisesti tusinoittain. Kaikki eivät myöskään pystyneet puhumaan kiusaantumatta jostain tietystä osasta tarinaa. Se oli hyvin mielenkiintoista, ohjaaja pohtii.
Miller kuvaa paljon ja huhut kertovat, että Foxcatcheristakin olisi varastossa materiaalia neljään viiteen eri elokuvaan.
– Pidän improvisoinnista ja kokeilemisesta. Saatuani kohtauksen kerran purkkiin se ei välttämättä tunnu huonolta mutta ehkä vajaalta. Haluan tutkia olisiko tarjolla vielä jotain muuta. Saatan haluta heittää käsikirjoituksen nurkkaan ja kokeilla jotain täysin erilaista. Lopullisessa elokuvassa on paljon kohtauksia, joita ei ole missään lukuisista käsikirjoitusversioista, vaan ne ovat täysin improvisoituja paikan päällä.
Carellin mukaan valmis elokuva vastaa kuitenkin täysin sitä elokuvaa, jonka ohjaaja alun perin kuvaili hänelle lounaalla.
– Kokeilimme eri juttuja ja kuljimme oikopolkuja, mutta lopullinen leikkaus on juuri sellainen kuin odotinkin. Improvisoinnista huolimatta Bennett sai kaiken vastaamaan käsikirjoitusta hämmästyttävällä tarkkuudella, Carell sanoo.
Milloin Miller sitten tietää, koska lopettaa? Onko tutkimusmatkailijan luonteen omaavalle ohjaajalle olemassa täydellistä elokuvaa, yhtä virheetöntä leikkausta?
– Jokainen elokuva opettaa kuinka tehdä juuri kyseinen elokuva. Jos olisin tiennyt alussa kaiken, mitä tiedän nyt, Foxcatcherista olisi saattanut tulla hyvinkin erilainen teos. Opit matkan varrella tekemällä, kuvaamalla, improvisoimalla. Yhdenkään elokuvan ohjaaminen ei ole koskaan samanlaista, Miller viimeistelee.