Tänään nähdään televisiossa vuonna 1992 valmistunut kotimainen elokuva Kaivo. Pekka Lehdon ohjaama ja Outi Nyytäjän sekä Marja-Leena Mikkolan käsikirjoittama elokuva pohjautuu tositapahtumiin.
Maatilan nuori emäntä Anna-Maija Laakso (Merja Larivaara) katoaa kahden pienen lapsensa kanssa. Hänen Ruotsista saapuva sisarensa Merja (Katariina Kaitue) syyttää tapahtumista äitiään Taimia (Liisamaija Laaksonen), joka puolestaan pitää syyllisenä kaikkeen Anna-Maijan puolisoa Mattia (Auvo Vihro).
Kaivo keräsi runsaasti huomiota suomalaisten kriitikoiden piirissä. Se herätti siis sekä kiitosta että kritiikkiä. Teemat, estetiikka ja näyttelijätyö tarjosivat monipuolisesti pohdittavaa ja vahvoja reaktioita. Elokuvaa kiiteltiin sen kunnianhimosta ja visuaalisesta ilmaisusta, mutta sitä myös kritisoitiin monelta suunnalta.
Helena Ylänen (Helsingin Sanomat, 12.9.1992) näki Lehdossa merkittävän suomalaisuuden tulkitsijan: ”Lehto ottaa Kaivolla paikan keskipolven ohjaajien primuksena, suomalaisuuden ymmärtäjänä, koko niskavuorelaisen ja Mikko Niskasen perinnön jatkajana.” Hän kuitenkin totesi, että elokuvan yhteys maaseutuun jäi puuttumaan: ”Kaivosta puuttuu kokonaan Niskavuoria kannatteleva maatunne, yhteys maahan. [- -] Kaivon maisema on graafinen viivastojen ja valojen meri. Se ei kasva mitään.” Ylänen näki tämän hedelmättömyyden symboloivan modernin kaupungistumisen vaikutuksia.
Antti Lindqvist (Katso, 42/1992) puolestaan korosti Kaivon intensiivistä psykologista syvyyttä: ”Ankara tarina kouraisee syvälle alitajunnan pimeimpiin pohjamujuihin ja analysoi mielenrauhansa kadottaneessa ihmisessä vellovia tuhoisia voimia mitä koskettavimmin elein.” Hän rinnasti elokuvan kreikkalaiseen Medeia-myyttiin, jossa tuho ja murhenäytelmä kietoutuvat erottamattomasti yhteen.
Matti Apunen (Aamulehti, 3.10.1992) kehotti näkemään Kaivon melodraamana tragedian sijaan: ”Kaivo on viritetty toimimaan musiikin kautta, kuten melodraaman määritelmällisesti kuuluukin tehdä. Valitettavasti vain kaikki musiikki ei toimi toivotulla tavalla.” Apunen kritisoi erityisesti ironian käyttöä: ”Melodraamaan ja varsinkin tragediaan ironia ei istu enempää kuin karvalakki Oidipukseen.”
Lue myös: Tilaa Episodin uutiskirje ja tiedät mitä katsoa! Nappaa tv-vinkit suoraan sähköpostiin tästä.
Juri Nummelin (La Strada, 1/1994) näki Kaivossa yrityksen kritisoida suomalaisen kulttuurin kliseitä, mutta epäonnistumisen autenttisuuden tavoittelussa: ”Tällainen käsitys suomalaisuudesta on kliseinen, tai pikemminkin myyttinen, enemmän luotu kuin aito.” Hän tulkitsi elokuvan kertovan enemmän tukahdutetusta seksuaalisuudesta kuin puhumattomuudesta: ”Onnellinen loppu on Kaivossa mahdollinen vasta, kun seksuaalisuus on unohdettu, kun se ei enää häiritse perhe-elämää.”
Näyttelijäsuorituksia kehuttiin laajasti. Jarmo Valkola (Keskisuomalainen, 3.10.1992) nosti esiin Merja Larivaaran ja Liisamaija Laaksosen roolityöt: ”Larivaaran ilmeikkyys tuo elokuvaan puistattavuutta. [- -] Liisamaija Laaksosen vahva roolisuoritus äitinä ponnistaa myös omille radoilleen.”
Larivaara palkittiin suorituksestaan naispääosa-Jussilla, ja naissivuosa-Jussin sai Liisa-Maija Laaksonen. Kaivo sai myös kansainvälistä tunnustusta. Se valittiin Venetsian elokuvafestivaalin kilpailusarjaan.
Kaivo esitetään Teemalla tiistaina 17.12.2024 klo 22.17. Elokuvan voi katsoa myös Areenasta.
Lähde: Elonet