Tapaus Roman Polanski – Oletettavasti syyllinen

Joitakin kuukausia sitten Roman Polanski päätti matkata Puolaan. Tarkoitus oli esitellä hänen uutta elokuvaansa Upseeri ja vakooja mutta myös pitää esitelmä Łódźin legendaarisessa elokuvakoulussa, josta Polanski oli valmistunut vuonna 1959. Mutta asiat eivät menneetkään niin yksinkertaisesti. Tämä on tarina tapaus Polanskista.

Ei kestänyt aikaakaan, kun oli polkaistu pystyyn verkkoaloite. Siinä todettiin: ”Meidän opistomme pitäisi muiden kouluinstituuttien tavoin olla paikka, jossa seksuaalinen väkivalta tuomitaan. Roman Polanskia syytetään viidestä erillisestä tapauksesta, joissa nuorin hänen oletetuista uhreistaan oli tapahtumahetkellä kymmenvuotias.”

Lisäksi julistettiin ”raiskauskulttuurin vastainen” mielenosoitus, joka sittemmin peruttiin. Silti paikalle ilmestyi ryhmä aktivisteja varustettuina julisteilla ”Raiskaaja, ei tähti”.

Koulun rehtori joutui itse tulilinjalle todettuaan: ”Ihmiselämä on monimutkainen, sykkivä ilmiö, joka edellyttää huomaavaisuutta ja kunnioitusta. Meidän taiteilijoina pitäisi erityisesti ymmärtää se. Ei ole meidän tehtävämme langettaa tuomioita niin epämääräisissä ja monimutkaisissa asioissa kuin Roman Polanskin vastaisissa syytöksissä. Minusta on äärimmäisen sopimatonta, jos hänen oma Alma Materinsa ilmaisee paheksuntaa ja läimäyttää oven vasten hänen kasvojaan. En tunne itseäni oikeutetuksi tekemään moraalisia arvioita Roman Polanskin elämästä, ja minkä perusteella edes tekisin niitä? Epämääräisten media-artikkelien, amerikkalaisen oikeusjärjestelmän asenteen tai ehkä oman intuitioni pohjalta? Minun ohjenuorani ovat molemminpuolinen kunnioitus ja valikoiva usko median luomiin totuuksiin, sosiaalinen media mukaan lukien. Kannustan teitä samaan.”

Tässä vaiheessa mies kohun keskiössä oli jo päättänyt lähteä – yhtä hiljaa kuin oli saapunut. Hän ei ehtinyt saada tietää, että hänen tähtensä kaupungin walk of famella oli tärvelty.

Kaunotar ja hirviö

Edellä kuvattu on vain yksi lukemattomista tapauksista, jotka tuntuvat seuraavan puolalaista elokuvantekijää minne ikinä hän meneekin. Varsinkin sen jälkeen, kun hänen uusin elokuvansa sai ensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla. Se herätti välittömästi ristiriitoja mutta sai myös hyviä arvioita.

– Olen vakuuttunut, että meidän on eroteltava taiteilija ja ihminen”, totesi festivaalinjohtaja Alberto Barbera puolustaessaan  valintaa ohjelmistoon.

– Historia on täynnä taiteilijoita, jotka ovat syyllistyneet erilaisiin rikoksiin. Silti me edelleen ihailemme heidän töitään. Sama koskee Polanskia, joka on mielestäni yksi viimeisistä aktiivisista eurooppalaisen elokuvan mestareista.

Keskustelu jatkoi lainehtimista ja kuumeni, kun jurya johtanut ohjaaja Lucrecia Martel myönsi Polanskin tilanteen liian monimutkaiseksi, jotta sen voisi jättää huomiotta.

– Minun on vaikea käsitellä tilannetta, jossa joku tekee tämän luokan rikoksen, saa tuomion ja uhri toteaa olevansa tyytyväinen korvaukseen. On vaikea määritellä oikeaa tapaa lähestyä sellaista ihmistä. En onnittele häntä, mutta mielestäni on oikein, että hänen elokuvansa on mukana festivaaleilla. Meidän on kehitettävä vuoropuhelu hänen kanssaan ja tämä on paras mahdollinen paikka käydä moista keskustelua.

Kaikesta huolimatta draama voitti neljä palkintoa, mukaan lukien Grand Jury Prizen, Venetsian hopeisen leijonan. Selvästikään mainittu keskustelu ei silti vielä ole ohi, varsinkin kun sille antoi polttoainetta ranskalaisnäyttelijättären tuore syytös, jonka mukaan Polanski raiskasi hänet Sveitsissä vuonna 1975 hänen ollessaan 18-vuotias. Kolme vuotta aikaisemmin Polanski oli paennut Yhdysvalloista tunnustettuaan syyllistyneensä laittomaan seksuaaliseen kanssakäymiseen 13-vuotiaan kanssa.

Mies itse oli päättänyt olla matkaamatta Venetsiaan, mutta hän kommentoi ristiriitoja ensi-iltaan liittyvässä haastattelussa. ”Tapa jolla ihmiset näkevät minut, minun ’imagoni’, alkoi muotoutua Sharon Taten kuoleman myötä”, totesi Polanski, jonka elämää ovat leimanneet loputtomat tragediat ja sota; vanhempien karkotus keskitysleirille (hänen äitinsä kuoli Auschwitzissä) ja todellakin, hänen raskaana olleen vaimonsa julkisuudessa riepoteltu murha vuonna 1969.

”Kun olin valmiiksi kamalassa tilassa, lehdistö ei tiennyt mitä tehdä tiedolla ja päätti käsitellä sitä kuvottavimmalla mahdollisella tavalla. Vihjailtiin muun muassa, että olisin ollut yksi murhan takana olevista satanisteista. Heille elokuvani Rosemaryn painajainen oli todiste siitä, että olin liitossa Paholaisen kanssa. Sitä kesti kuukausia, kunnes poliisi vihdoin sai kiinni todelliset tappajat, Charles Mansonin ’perheineen’. Se kaikki painaa minua edelleen. Se on kuin lumipallo, joka kasvaa joka kierroksella. Naiset, joita en ole ikinä nähnyt, tekevät järjettömiä syytöksiä muka puoli vuosisataa sitten tapahtuneista asioista.”

Ilmenee, että juuri se johdatti hänet erään Alfred Dreyfusin jäljille.

Syytetty ja sankari

Tarkemmin sanottuna Ranskaa 1800-luvun lopulla jakaneen skandaalin jäljelle. Dreyfusin tapauksena tunnettuun tapahtumasarjaan liittyi Ranskan armeijassa palveleva juutalainen tykistökapteeni, jota syytettiin väärin perustein sotasalaisuuksien vuotamisesta Saksalle. Vuonna 1894 hänet haastettiin sotaoikeuteen, todettiin syylliseksi ja tuomittiin elinkautiseen vankeuteen sopivasti nimetylle Pirunsaarelle. Tuomiota seuranneessa julkisessa seremoniassa Dreyfusin univormusta riistettiin arvomerkit ja häntä marssitettiin läpi väkijoukon, joka huusi: ”kuolema Juudakselle, kuolema juutalaiselle”.

Kaksi vuotta myöhemmin armeijan tiedustelupalvelun uusi päällikkö Georges Picquart löysi todisteita, jotka viittasivat todellisen petturin olevan toinen ranskalainen upseeri. Kun hän ilmoitti löydöistään, häntä kehotettiin olemaan jatkamatta tutkimuksiaan. Hänet siirrettiin Pohjois-Afrikkaan ja myöhemmin pidätettiin. Siitä huolimatta tietoa tapauksesta alkoi kiiriä julkisuuteen.

Vuonna 1898 Picquartin mainitsema mies joutui sotaoikeuteen mutta todettiin syyttömäksi. Vapauttavan tuomion jälkeen ranskalainen sanomalehti julkaisi avoimen kirjeen otsikolla J’Accuse…! [Minä syytän!]. Sen kirjoitti arvostettu kirjailija Émile Zola, joka puolusti Dreyfusia ja syytti armeijaa ison mittakaavan peittelystä tapauksen käsittelyssä. Jos haluaa tietää mitä sitten tapahtui, voi lukea siitä historiankirjoista. Tai käydä elokuvissa.

On helppo ymmärtää miksi tarina vetosi Polanskiin hänen nähtyään vuoden 1937 elokuvan Emile Zolan elämä. Dreyfusin häpäisykohtaus liikutti häntä valtavasti. Ei ainostaan juutalaisista juuristaan johtuen vaan myös koska hän on kaikista syytöksistä huolimatta aina kieltäytynyt rikoksentekijän leimasta – ennemmin hän yhä uudelleen asettuu itse noitavainon uhrin asemaan.

Silti kesti kauan ennen kuin Upseeri ja vakooja valmistui sen jälkeen, kun sen ensimmäisiä siemeniä kylvettiin Polanskin saatua valmiiksi vuoden 2010 The Ghost Writerin käsikirjoittajakumppani Robert Harrisin kanssa. Ensimmäinen päätös oli nostaa sankariksi Picquart, joka taistelee totuuden puolesta omista ennakkoluuloistaan huolimatta.

Muun muassa suositut kirjat Pompeji ja Enigma: Suuri sotasalaisuus kirjoittanut Harris paneutui asiaan ja kirjoitti aiheesta romaanin vuonna 2013. Entä elokuva?

– Se syntyi vuonna 2018, kun tapasin Romanin ja kysyin missä vaiheessa projekti oli. Minulla oli vaikutelma, ettei se oikein edennyt”, totesi tuottaja Alain Goldman lehdistötilaisuudessa Venetsiassa.

– Luin käsikirjoituksen, joka oli mainio mutta niin täynnä ratkaisemattomia ongelmia, että lakkasin laskemasta niitä. Mutta joskus käy niin, että ongelmat vain haastavat ratkaisemaan niitä. Rahoituksen saaminen hyville elokuville ei koskaan ole helppoa.

Perhe ja yhteisö

Varsinkin elokuville, joiden aiheet ovat kieltämättömästä historiallisesta tärkeydestään huolimatta jääneet monin paikoin hämärän peittoon – jopa ranskalaisilta tähdiltään.

– Muistan tapauksesta jotain, pääasiassa koulusta. Ei se ollut mitenkään kirkkaana mielessäni, tunnustaa The Artist -elokuvasta tuttu Jean Dujardin komeissa Picquart-viiksissään.

– Yleensä luen käsikirjoituksen useampaan otteeseen etten missaisi jotain hienouksia. Niin nytkin, sillä tarina on tämän elokuvan tähti. Polanski kuvaa aina käsikirjoitusta kunnioittaen. Hän on äärimmäisen tarkka ja käyttää tunteja saadakseen kohtauksiin oikean koreografian. Hän ei halua jotain, joka näyttää nätiltä, hän haluaa jotain, joka tuntuu todelta. Hän ei ole helppo ohjaaja kokeneellekaan näyttelijälle, mutta kun hän sanoo: ’Käytä niin paljon aikaa kuin haluat. Annetaan mennä’, se on kuin tietä näyttävän shamaanin ääni.”

Dreyfusia näyttelevä Louis Garrel on sanonut, että kyseessä saattaa olla modernin Ranskan historian tärkein yksittäistapaus.

– Tiesin siitä ja silti en tuntenut sitä. Tiesin, että Alfred Dreyfus -niminen tyyppi joutui käymään läpi helvetin. Sitten luin Romanin version minulle tuntemattoman Picquartin näkökulmasta ja tajusin kuinka kiehtovaa on tehdä jännityskertomus tositapahtumista. Eräänä päivänä Roman sanoi haluavansa esitellä minulle jonkun. Se oli Dreyfusin lapsenlapsenlapsi. Tämä kertoi, että kaikki Dreyfusin lapsenlapset karkotettiin toisen maailmansodan aikana. Eli hänen kokemansa helvetti ei päättynyt, se jatkui hänen perheessään.

Vähän kuin Polanskin perheessä, voisi sanoa.

– En yritäkään puhua hänen puolestaan, mutta hänen oli helppo ymmärtää sitä syyllistämistä”, toteaa Polanskin näyttelijävaimo Emmanuelle Seigner, joka esittää korkearvoisen virkamiehen kanssa naimisissa olevaa Picquartin rakastajaa.

– Ei tarvitse kuin vilkaista hänen elämäänsä. Elämää, jonka olen jakanut hänen kanssaan pitkään, juhlimme juuri 30-vuotishääpäiväämme.

He ovat myös tehneet yhdessä kuusi elokuvaa alkaen Harrison Fordin tähdittämästä Franticista vuonna 1988. Venetsiassa Seigner ei ollut ainoa Polanskin rinnalla seisoja.

– Mitäkö se vaati? Kaikki hiukseni!, totesi Garrel yrittäen tuoda keskusteluun edes hieman keveyttä.

– Joka päivä he ajelivat pääni, kauniit hiukseni, jotka olin tottunut näkemään peilissä. Mutta vakavasti, elokuvan näkeminen ilahdutti minua enemmän kuin vain hyvästä fiktiosta nauttiminen. Tämä on totta. Ajatellaan vaikka vain Zolaa, joka riskeerasi paljon kirjoittamalla kuuluisan artikkelinsa. Mieleeni tuli Leo Tolstoin kirja Mitä on taide? Hänen mukaansa taiteen tehtävä on saada ihmiset haluamaan tehdä hyvää elämässään. Kun näen elokuvassa mitä Picquart ja Zola tekivät Dreyfusin puolesta, en voi olla ihailematta heitä. Haluan itse olla yhtä hyvä ihminen.

Menneisyys ja tulevaisuus

On kuitenkin mahdotonta sivuuttaa menneisyyttä täysin, vaikka monet elokuvan taustalla olevat ihmiset ehkä niin toivoisivatkin.
– Emme ole oikeussalissa käsittelemässä kenenkään moraalia. Olemme elokuvafestivaalilla”, totesi Luca Barbareschi, yksi italialaisista osatuottajista.

– Mennyt on mennyttä, me ajattelemme nyt tätä hetkeä. Basta.

Polanski itse vaikuttaa hieman realistisemmalta. ”Työni ei ole terapiaa. Myönnän silti tunnistavani monia elokuvan syyllistämisen mekanismeja, ja se on selvästi inspiroinut minua. Löydän välillä tarinasta omia kokemuksiani. Näen samaa päättäväisyyttä sulkea silmät faktoilta ja tuomita minut asioista, joita en ole tehnyt. Monet ahdistajistani eivät tunne minua eivätkä tiedä mitään tapauksestani. Nykytekniikalla olisi mahdotonta tuomita joku armeijassa epämääräisen käsiala-analyysin perusteella, sillä siellä mieliala on muuttunut. Se ei enää ole pyhää ja loukkaamatonta. Mutta muualla se on ehdottomasti mahdollista. Ei tarvita kuin vääriä syytöksiä, huolimatonta asianajamista, väärin motivoituneita tuomareita ja ennen kaikkea sosiaalinen media, joka tuomitsee ilman reilua oikeudenkäyntiä tai valitusmahdollisuutta.”

Hän tuntuu tietävän mistä puhuu. Muutama kuukausi Venetsian jälkeen matkasin Pariisiin vähän ennen kuin Ranskan Cesar-akatemia lupasi ”uudistaa itsensä” Upseeri ja vakooja -elokuvan saamien 12 ehdokkuuden nostettua kansallisen vastalausemyrskyn. Matkalla lentokentältä silmään eivät ensimmäisenä osu tutut maamerkit vaan iso graffiti, jossa lukee isoin ja selvin kirjaimin: ”Polanski, minä syytän sinua!”

Tätä tapausta ei vielä ole käsitelty loppuun. Ei vielä pitkään aikaan.

Teksti: Marta Bałaga
Kuvat: Guy Ferrands