Juorut juoruina, niiden todenperäisyyteen ei voi luottaa. Ei kuitenkaan käy kieltäminen, että Jim Jarmuschin voittaja Father Mother Sister Brother on suorastaan tylsä verrattuna Kaouther Ben Hanian elokuvan herättämiin tunteisiin.
Viisivuotiaasta palestiinalaistytöstä ja yrityksistä pelastaa häntä Gazan sodan alkuvaiheissa kertova Hind Rajabin ääni musersi yleisöjä. Jopa lehdistönäytöksissä itkettiin avoimesti, ja sitä tapahtuu, no, ei ikinä. Ensi-illan jälkeen yleisö taputti seisaaltaan yli 20 minuuttia antaen festivaalin pisimmät suosionosoitukset.
Yhdistelmä tulenarkaa politiikkaa ja Ben Hanian kykyä puhutella suurta yleisöä oli ilmeisesti liian kiistanalainen. Silti elokuva sai myöhemmin parhaan kansainvälisen elokuvan Oscar-ehdokkuuden.
Ei vain siksi, että Yhdysvaltojen elokuva-akatemia on arvostanut häntä aikaisemminkin: Neljä tytärtä ja The Man Who Sold His Skin ovat olleet ehdokkaina. Elokuvalla on alusta asti ollut myös voimakkaita liittolaisia: Joaquin Phoenix ja Rooney Mara toimivat tuottajina ja he pitelivät tytön kuvaa käsissään punaisella matolla. Myös Brad Pitt liittyi joukkoon.
– Heidän mukaantulonsa merkitsee jotain, ja asiat ovat selvästi muuttuneet, Kaouther Ben Hania totesi Venetsiassa. – Maailmalla Gazassa kuolleet ovat ”oheisvahinkoja”. Se on niin epäinhimillistävää. Siksi elokuva, taide ja kaikenlainen ilmaisu on tärkeää: ne antavat niille ihmisille äänen ja kasvot.
Se myös herättää ”arvokkaan tunteen: empatian”.
– Halusin esittää hiljaisen osapuolen näkökulman, eli palestiinalaisten ja tahojen, jotka yrittävät pelastaa henkiä valtavia esteitä kohdaten. Kun ensimmäisen kerran kuulin hänen äänensä, se oli kuin olisin kuullut Gazan pyytävän apua. Se vahva vihan ja avuttomuuden tunne synnytti tämän elokuvan.
Rakennettua totuutta
Ben Hanian elokuva on outo olento realismin ja fiktion välimaastosta. Hind Rajabin perhe oli yrittänyt paeta, kun heidän autoonsa osui kranaatti, joka tappoi tytön sedän ja tädin sekä kolme hänen serkkuaan. Elokuva hyödyntää keskusteluja Hind Rajabin ja Punaisen puolikuun vapaaehtoisten välillä, kun jälkimmäiset vastaanottivat hätäpuhelun ja yrittivät saada ambulanssia paikalle. Se myös rekonstruoi tapahtumia virallisten kuvausten ja silminnäkijöiden kertomusten perusteella.
– Kun vahvistaa palestiinalaisten ääntä, saa henkilökohtaisia syytöksiä eksploitaatiosta. Se on vain tapa yrittää hiljentää, Ben Hania vastasi kysymyksiin päätöksestä käyttää todellisia äänitteitä.
Hän pitää elokuvaa itselleen ”velvollisuutena” mutta myös ”hätäjulistuksena”.
– Toivon, että jonain päivänä oikeus voittaa, eikä vain symbolisesti. Mutta emme ole vielä siellä, olemme kaukana, eikä se ole normaalia, hän lisää.
– Joskus kysyn itseltäni masentuneena: ”Mitä järkeä on tehdä elokuvia?” Mutta ne ovat tärkeitä. Ainakin, kun olen vähemmän masentunut.
Lehdistötilaisuudessa yksi näyttelijöistä, Saja Kilani, luki ääneen julistuksen koko ryhmän puolesta:
– Me kysymme: Eikö jo riitä? Eikö joukoittain tappaminen, näännyttäminen, epäinhimillistäminen tuho ja jatkuva miehitys jo riitä?
– Tämä elokuva ei ole mielipide tai fantasiaa, se on ankkuroitu totuuteen. Hindin tarina ei ole vain hänen. Hän puhuu kymmenientuhansien Gazassa vain kahden viime vuoden aikana kuolleiden lasten puolesta. Se kuuluu jokaiselle tyttärelle ja pojalle, joiden oikeus olemassa oloon ja arvokkaaseen elämään on viety silmää räpäyttämättä. Ja he ovat vain jäävuoren huippu, jokaisen numeron takana on tarina, jota ei koskaan kerrota.
– Elokuva kertoo lapsesta, joka anelee: ”Pelastakaa minut!” Kysymys kuuluu: ”Miksi lapsen pitää anella henkensä puolesta?” Kukaan ei voi elää rauhassa niin kauan kuin yhdenkin lapsen on rukoiltava eloonjäämistä. Kaikukoon Hind Rajabin ääni ympäri maailmaa muistuttamassa Gazan ympärille rakennetusta hiljaisuudesta, antakoon se nimen hiljaiselle kansanmurhalle ja julistakoon: Nyt riittää. Ei huomenna, ei jonain päivänä – nyt. Oikeudenmukaisuuden, ihmisyyden ja jokaisen lapsen tulevaisuuden vuoksi. Nyt riittää, Kilani päättää.
Itse koettu todellisuus
Aiheen kiireellisyys sai Kaouther Ben Hanian tekemään sen minkä hän osaa hyvin: yhdistämään dokumenttia ja fiktiota kuten Neljässä tyttäressä.
– Rajat lajityyppien välillä ovat määriteltyjä, eivät todellisia. Tiukka luokittelu ei koskaan ole sopinut minulle, elokuva on sitä isompi, hän korostaa.
– Todellisten tarinoiden kertomiseen löytyy sopivia muotoja. Äänitteet ovat dokumentteja, joten sitä ajattelee dokumentin tekemistä. Mutta kuunnellessani tunsin avuttomuutta ja vihaa. Tajusin, että tekemällä elokuvan Punaisen puolikuun työntekijän näkökulmasta, pystyisin käyttämään niitä. Se on dramatisointi, mutta hyvin lähellä todellisia kokemuksia.
Lue myös: Oscar-ehdokkaat julkaistu – Katso tästä täydellinen lista
Hyvin todellisia, joillekin hänen näyttelijöistään jopa henkilökohtaisia.
– Olen Palestiinasta ja se elämä on tuttua. Se ei ollut helppoa, tuntuu kuin olisin kuollut tuhat kertaa. Se ei ollut minulle uutta, vahvistaa Motaz Malhees. – Hänen äänensä vei takaisin aikaan jolloin itsekin lapsena rukoilin turvaa. Olen etuoikeutettu ollessani täällä. Selvisin, mutta hetkeäkään ei tuntunut, että olisin näytellyt. Pariin otteeseen en voinut jatkaa kuvauksia paniikkikohtauksen vuoksi.
Myös Kilani toteaa, ettei ”elokuvassa tarvinnut näytellä”. Ben Hania oli päättänyt olla soittamatta heille äänityksiä ennen kuin vasta kuvauspaikalla. Clara Khoury kuvailee:
– Kyyneleet virtasivat, myös kuvausryhmä itki. Kaikki olivat sitoutuneita Gazan tapahtumien vuoksi, edelleen jatkuvan kansanmurhan vuoksi. Puhuimme todellisten ihmisten, Punaisen puolikuun työntekijöiden kanssa. Meidän piti saada aikaan jotain todellista.
Ben Haniaa pyydetää kertomaan tarinan tytöstä jotain iloista. Hän miettii hetken.
– Hän rakasti merta ja rantaa, se on tärkeä tieto, jonka sain hänen äidiltään. Mutta se saa minut myös miettimään kuinka Trump haluaa muuttaa Gazan rannat ”välimerelliseksi lomakohteeksi” ja pohdin: millaisessa maailmassa oikein elämme?
Hind Rajabin ääni tulee teattereihin 30. tammikuuta.
Teksti Marta Bałaga, Venetsia. Kuvat Future Film.