Hän on myös saanut kokea sitä jo pitkään. Viggo Mortensen herätti ensimmäisen kerran hieman huomiota Peter Weirin Todistajassa vuonna 1985, sitten Leatherface: Texas Chainsaw Massacre III:ssa (1990). Anteeksi, piti tietysti sanoa The Indian Runnerissa (1991). Vieläkin pelottavammilla viiksillä varustettuna hän karjui Demi Moore -raukalle G.I. Janessa (1997). Oscar-ehdokkuuden hän on saanut kolmesta elokuvasta: Eastern Promises (2007), Captain Fantastic (2016) ja Green Book (2018).
Mutta matka sinne ei ole ollut helppo.
– Ensimmäinen rooli vuorosanoilla minulla oli lyhytelokuvassa yliopistossa, sitten näyttelin [Woody Allenin] Kairon purppuraruusussa. Sanoin äidilleni: ”Se on ensi-illassa perjantaina, käy katsomassa.” Hän kertoi istuneensa teatterissa kunnes häntä pyydettiin poistumaan: ”En nähnyt sinua elokuvassa enkä krediiteissä.” Kukaan ei vain ollut kertonut minulle. Joskus niin tapahtuu, Mortensen kertoo.
Sitten sama tapahtui uudelleen.
– Äitini ihmetteli, mitä oikein teen siellä New Yorkissa: ”Käytätkö huumeita? Et ole missään elokuvassa!” Yritin vakuutella, että minulla oli vain ollut huono tuuri, ja ensi kerralla kävisi paremmin. Sen jälkeen, tähän hetkeen asti, en ole tiennyt mistään muusta elämästä.
Kaikki on henkilökohtaista hyökkäystä
Menestyvä näyttelijänura ei suoraan tarkoita, että kukaan olisi valmis syytämään rahaa ohjaamista varten. Mortensen myöntää, ettei ollut suunnitellut Fallingissa näyttelemistä.
– Se piti tehdä rahoituksen varmistamiseksi. Aikaisemmin en ollut pystynyt keräämään rahoja, mutta ainakin ehdin oppia lisää ja työskennellä ihmisten kanssa, jotka kertoivat minulle, että koskaan ei voi valmistella asioita liikaa etukäteen eikä aloittaa valmisteluja liian aikaisin. Ansaitakseni elantoni minun oli siis jatkettava näyttelemistä. Onneksi minulla oli jo hyvä suhde Lance Henrikseniin.
Kaksikko oli tavannut vuonna 2008 Appaloosan kuvauksissa.
– Fallingin rooli oli hänelle haasteellinen, joten hän tunsi olonsa turvallisemmaksi, kun sai näytellä minua vastaan. Minulla oli eturivin paikka nauttia hänen suorituksestaan, Mortensen nauraa.
Henriksen näyttelee ikääntyvää ja konservatiivista isää, joka joutuu heikkenevän terveytensä vuoksi lähtemään vanhalta kotifarmilta asumaan homoseksuaalin poikansa (Mortensen) perheen luo Kaliforniaan. Vanhus ei ole valmis luopumaan piinttyneistä tavoistaan, mikä aiheuttaa jännitteitä pojan ja tämän partnerin kotona. Isän heikkevä muisti ei helpota asioita.
– Lance oli roolissa monitasoinen ja rohkea, Mortensen kehuu. – Vaikka on näyttelijä, joka haluaa ohjata, ei välttämättä ole hyvä siinä. Varsinkin jos on vain tottunut istumaan ja lukemaan vuorosanoja. On nautittava mahdollisuudesta, että jotain yllättävää tapahtuu.
– Olen aina tunkenut nenäni joka paikkaan, kysellyt mitä linssejä on päätetty käyttää ja miksi, miten kohtaus valaistaan tietyllä tavalla, miksi on päädytty tiettyyn takkiin tai mekkoon. Jos on utelias muiden työtä kohtaan, pystyy ehkä paremmin luomaan yhteyden näyttelijöihinkin.
Mortensen ei yritäkään peitellä sitä, että hänen myös kirjoittamansa ja veljelleen omistamansa Falling on erittäin henkilökohtainen.
– Tein käsikirjoituksen juuri äitini kuoleman jälkeen. Aluksi minulla oli vain muutamia ylös kirjoitettuja muistiinpanoja, tarinoita, joita kuulin hänen hautajaisissaan, muistoja tietyistä tapahtumista. Niistä kuulin vanhempieni ystäviltä hyvin erilaisia versioita. Tiesin, että olisi rankkaa palata lapsuuteni hyvin monimutkaisiin muistoihin. Jouduin tutkailemaan tunteitani vanhempiani kohtaan. Mukana on palasia keskusteluista, jotka veljeni varmaankin muistaisi.
Lancen suorituksessa voi nähdä myös sukupolvien yhteenottoakin. Se pohjautuu siihen, että Mortensenin mukaan myös hänen tanskalainen isänsä ”kasvoi tukahduttamisen maailmassa”.
– Siinä perhemallissa isä hallitsi kaikkea, se todellakin vaikutti siihen miten hän suhtautui meihin. Vanhempieni suhteessa oli rakkautta, mutta siinä oli myös asioita, joissa ei ollut joustonvaraa. Sellainen suhde ei yksinkertaisesti voi kehittyä.
Hän kutsuu vanhempiensa eroa katkeraksi, ja se vaikutti hänen elämäänsä vuosia.
– Isäni oli muutosvastarintainen, hänellä oli omat käsityksensä miehisyydestä ja naisen paikasta. Elokuvassa kaikki isän katkeruus kumpuaa tietystä epävarmuudesta. Lancen hahmo näkee kaiken uuden ja erilaisen henkilökohtaisena hyökkäyksenä.
Uuden-Seelannin henki
Moinen asenne on täydellinen vastakohta sille, miten Mortensen näkee maailman ja alansa, jota on tutkinut jo niin monta vuotta. Näyttelijä kun on myös sekä runoilija että taidemaalari – Täydellisen murhan (1998) roolihahmon maalaukset ovat hänen itsensä tekemiä.
– En ikinä ole menettänyt uteliaisuuttani sen suhteen, millainen palapeli käsikirjoituksen siirtyminen valkokankaalle on. Millaisia uhrauksia se vaatii? Olen nähnyt hyvien näyttelijöiden tulkitsemien hyvien käsikirjoitusten päätyvän keskinkertaisiksi elokuviksi.
Mortensen kiittää joitakin tunnettuja ohjaajia saamistaan opeista ja nikseistä.
– Imen vaikutteita kaikesta. Kaikesta mitä olen nähnyt ja kokenut. Tapasin aina ihailemani Agnès Vardan vähän ennen hänen poismenoaan. Hän opetti minulle, kuinka tärkeää on olla näyttämättä asioita, sanomatta kaikkea ääneen ja ennemmin herättää katsojassa halu tietää ja ymmärtää. Falling on tehty sen mukaan. Varda opetti, että katsojan älykkyyttä on kunnioitettava.
Esikoisohjaaja sai elokuvaansa myös hieman odottamattoman cameon David Cronenbergilta, jonka kanssa hän on tehnyt elokuvat A History of Violence (2005), Eastern Promises ja A Dangerous Method (2011).
– Kerroin olevani tekemässä elokuvaa ja kysyin haluaisiko hän ehkä mukaan. ”Milloin?” hän kysyi, ja minä vastasin: ”Ensi viikolla.” Hän lähti mukaan ja oli todella outoa, että nyt minä ohjasin häntä.
Silti päällimmäisenä hänen mielessään viipyili Peter Jackson.
– Sisällytin Jacksonin krediitteihin, sillä ikinä ei ohjaaja ole kohdannut niin monia haasteita kuin hän, ja silti hän ratkoi kaikki ongelmat. Kävi elokuvakoulusta katsoa häntä työn touhussa. Siinä oli todellista Uuden-Seelannin henkeä, sellaista ’kyllä me tähän pystymme’ -asennetta. Se on niin eristäytynyt paikka, että heidän on aina pitänyt ratkoa ongelmia omalla tavallaan. Ei ollut sellaista kysymystä, johon Peterillä ei olisi ollut vastausta.
– Se asenne oli hyvä pitää mielessä, kun teimme Fallingia. Olen melko kovapäinen ja haluan asioiden menevän oman mieleni mukaan. Mutta on oltava avoin sille, että onni vaihtelee. Jos ei ole valmis kaikkeen, ei ehkä huomaa jonkin odottamattoman potentiaalia.
Kommunikoinnin vaikeus
Vaikka Mortensenilla oli mielessä oma perheensä, San Sebastianiin kokoontuneet maskikasvoiset journalistit huomauttavat, että Falling on kasvanut sitä isommaksi teokseksi.
– Näin pandemian aikaan ihmiset ovat entistä huolestuneempia vanhemmista ihmisistä ja heidän tilanteestaan. Siitä kuinka eristyksissä he ovat. Mielessä on myös elämän epävarmuus. Ainahan se on ollut sellaista, mutta nyt sen huomaa. Elokuvani kertoo iästä, kuoleman odottamisen pelosta. Mitä minulle tapahtuu, kun olen vanha, kuka pitää huolta minusta? Ja milloin liika on liikaa, kun yrittää pitää huolta toisesta? Se kertoo kommunikoinnista, sen vaikeudesta, Mortensenkin analysoi.
– Minulle elokuvan äiti [Hannah Gross] edustaa tiedostamista. Myös moraalisesti. Vaikka hänen esimerkkinsä on hiljaista, sen silti tuntee. Kaikki mitä hahmoni tekee myötätunnosta, hän tekee huolimatta isänsä esimerkistä.
Fallingissa myös isä pystyy silti yllättämään.
– Ihmiset ovat monimutkaisia otuksia, ja mukana on hellyyden hetkiä, vaikka ei kovin usein. Mutta jos joku katsoo silmiin ja sanoo olevansa onnellinen, se tarkoittaa, että on tehnyt jotain oikein. Vaikka vain kerran elämässään.
Niinpä Mortensen toteaakin, että jos hänen elokuvastaan haluaa ottaa yhden johtoajatuksen, se on tarve jatkaa puhumista.
– Voisihan sitä sanoa, että toinen on pahantuulinen, naisvihaaja ja homofobinen, miksi hänelle pitäisi vaivautua puhumaan. Ja sen sijaan vastata samanlaisella sanallisella väkivallalla. Siitä voi saada hyvän mielen, mutta on vaikeampaa nähdä vaivaa yrittää kommunikoida. Ehkä mikään ei muutu, mutta jos vain katkaisemme yhteytemme, mikään ei taatusti parane.
– Näiden kahden miehen suhteen ytimessä ovat erot, niin sukupolvien väliset kuin maantieteelliset. On konservatiivinen, ikääntyvä maanviljelijä ja poika, jota hän pitää moraalisesti heikkona. Siinä ovat vastakkain myös maaseutujen Amerikka ja länsirannikon kaupungistunut ja edistyksellinen elämä. Elokuva on kuin pienoiskoossa se mitä Yhdysvalloissa on parhaillaan tapahtumassa. Tai yhtä hyvin missä tahansa muualla, missä poliittinen polarisoituminen nostaa päätään. Yhtäkkiä politiikka ja poliitikot ovat jakaneet kaiken, tämä on ollut synkkää aikaa. On helppo pilkata somessa mielipidettä, jonka kanssa olemme eri mieltä, mutta se on tennisottelu, joka ei etene. Jokaisella on vaikutus muihin ihmisiin, ja siitä minä halusin puhua.
Teksti: Marta Bałaga, San Sebastian
Kuvat: Brendan Adam-Zwelling