2001: Avaruusseikkailun katsojia hämmensi etenkin loppujakso, jossa astronautti päätyy selittämättömästi makuuhuoneeseen jonnekin Jupiterin tuolla puolen. Hollywoodin välitön tuomio vuoden 1968 huhtikuussa oli, että ohjaaja Stanley Kubrick oli seonnut, ja keskittyessään erikoistehosteisiin ja lavasteisiin hän oli unohtanut tehdä elokuvan.
Suomessa ”avaruus-Spartacus”, kuten jotkut sanoivat – vähemmän kohteliaat kutsuivat sitä ”kosmisen egon arvoitukseen käärimäksi mielipahaksi” – sai ensi-iltansa saman vuoden syyskuussa.
Elokuvan 50-vuotisjuhlan kunniaksi Episodi haastatteli Keir Dulleaa, joka sai kinastella HAL 9000:n kanssa ja muuttui Tähtivauvaksi. Ei hassummin mieheltä, joka ei edes hakenut hommaan.
2001: Avaruusseikkailu on edelleen yksi elokuvista, joita ihmiset eivät täysin ymmärrä.
Stanley Kubrick, yksi kaikkien aikojen elokuvaneroista, ei minun mielestäni pahemmin perustanut asioiden selittämisestä. Hän antoi vuonna 1968 Playboy-lehdelle hienon haastattelun, jossa hän toteaa, ettei elokuvaa pitänyt ottaa kirjaimellisesti: koko hoito on yksi iso vertauskuva. Se oli hänen visionsa ihmiskunnan matkasta aikojen alusta tähän päivään ja siitä seuraavaan askeleeseen, jota edustaa monoliitin muodon ottava ulkopuolinen läsnäolo.
Lopussa hahmoni Dave Bowman kokee oudon, vertauskuvallisen muutoksen, joka viittaa seuraavaan tasoon. Luolamiehistä nykyihmisen kautta siihen mitä seuraavaksi onkaan tulossa. Tai ainakin se on minun versioni siitä, sillä en täysin ymmärrä sitä itsekään. (naurua) Se on valtava Rorschachin testi.
Kubrick ja toinen käsikirjoittaja Arthur C. Clarke eivät pitkään tienneet miten päättää elokuvansa. Sinäkään et alkuun saanut tyypillistä käsikirjoitusta.
Se oli ennemmin romaani. Se ei ollut tyypillistä, sillä miten selittää paperilla se, mitä lopulta näimme valkokankaalla? Se on niin visuaalinen kokemus. Minun ei tarvinnut välittää näistä salaperäisistä kysymyksistä, sillä osani astronauttina oli melko yksinkertainen. Kun elokuva saapuu Dave Bowmanin ja Gary Lockwoodin esittämän Frank Poolen tarinaan, he ovat olleet avaruudessa jo kuukausia. Hetki, jona näette meidät ensimmäistä kertaa, on hahmoille ihan tavallinen työpäivä. Minun ei tarvinnut välittää siitä, kuinka merkittävää se, mitä olin tekemässä, oli – kunhan tein tehtäväni.
Dialogia ei ole paljon, koska Frank ja Dave ovat jo sanoneet kaiken, mitä on ollut sanottavissa. Kohteliaisuudet on käyty läpi, eikä ole jäljellä juuri muuta kuin jokapäiväisten rutiinien hoitaminen. Siis tietysti ennen kuin HAL alkaa oikutella ja muuttuu psykopaattiseksi, mikä antaa meille jotain puheenaihetta.
Aivan kuin sinulla olisi henkilökohtaisempi suhde HAL:n kanssa kuin kollegasi. Miksi?
Tarkoitus oli osoittaa kuinka inhimillinen HAL oli, että se oli älykäs ja kykenevä normaaliin keskusteluun. Gary ja minä olimme ihmisiä, meidän ei tarvinnut tuoda sitä esille normaalissa keskustelussa. Sinänsä hassua, kesti tosi kauan ennen kuin Kubrick sai päätettyä miltä HAL:n pitäisi kuulostaa. Aluksi hän aikoi palkata Martin Balsamin, joka esitti etsivää Psykossa. Sitten hän päätti, että Balsam kuulosti liikaa ”newyorkilta”, joten hän palkkasi brittinäyttelijä Nigel Davenportin lukemaan vuorosanoja Garylle ja minulle kuvan ulkopuolelta. Lopulta hän tokaisikin: ”Äh, hän on liian brittiläinen, en halua sellaista.” Davenport sai lähteä ja Kubrick kääntyi apulaisohjaaja Nigel Cracknellin puoleen: ”Nigel, toimi sinä HAL:n äänenä pojille.” Niinpä suurimman osan elokuvasta HAL puhui vahvalla cockney-aksentilla. Se kuulosti aivan Michael Cainelta!
Joten kuulit todellisen HAL:n eli Douglas Rainin äänen vasta Peter Hyamsin jatko-osassa 2010?
Kyllä, vaikka en silloinkaan koskaan tavanneet kyseistä herrasmiestä. Hän on kanadalaisnäyttelijä, joka tunnettiin parhaiten teatterin lavalta. Kanadan Laurence Olivier, jos ilmaus sallitaan. Hän tekee suuria Shakespeare-rooleja. Mutta 2010-elokuvaan hänen äänensä oli nauhoitettu etukäteen.
Luin The Hollywood Reporter -lehdestä, että jatko-osaa oltiin tekemässä. Minuun ei edes otettu yhteyttä, koska he olettivat minun olevan liian vanha. Oli kulunut 18 vuotta, mutta minun piti näyttää samalta. Soitin studiolle ja sanoin: ”Meidän pitäisi tavata ennen kuin teette näyttelijävalintoja.” Olen aina näyttänyt ikäistäni nuoremmalta, eivätkä he olleet uskoa silmiään minut nähdessään – sain tarjouksen siltä seisomalta.
Ei se ollut kuin työskentelemistä taas Stanley Kubrickin kanssa, vain yksi keikka muiden joukossa. Oli kuitenkin ällistyttävää kuinka he olivat onnistuneet kopioimaan alkuperäiset lavasteet. Kubrick oli antanut hävittää lähes kaiken, en tiedä miksi. Jopa avaruuspukuni oli poissa, vaikka kuulin jonkun omistavan käyttämäni punaisen kypärän. En tiedä kuinka hän sen oli saanut, hänen on täytynyt kähveltää se viimeisenä kuvauspäivänä.
Kuulin ettei sinun tarvinnut koe-esiintyä alkuperäiseen elokuvaan?
Ei niin. Keväällä 1965 olin Lontoossa tekemässä Laurence Olivierin – sen oikean, ei sen kanadalaisen – kanssa [Otto Premingerin] elokuvaa Bunny on kadonnut. Eräänä päivänä kotiin tullessani vaimoni käski minun soittaa agentilleni. Soitin, ja hän sanoi: ”Toivottavasti istut. Sinulle on juuri tarjottu pääosaa Stanley Kubrickin seuraavassa elokuvassa.” Ihan noin vain yllätyksenä. Olihan hän tietty nähnyt jotain elokuviani, kuten David ja Lisa, josta sain Golden Globen. En kuitenkaan ymmärrä kuinka hän olisi missään niistä nähnyt roolini 2001:ssä, sillä esitin aina täydellisiä sekopäitä. En ole varma mitä hän näki minussa. Enkä koskaan uskaltanut kysyä.
Koska häntä pidettiin jo tuolloin ”vaikeana”?
Minusta hän ei ollut niin vaikea kuin puhutaan. Ehkä se johtui siitä, että hän oli perfektionisti. Ainut näyttelijä, jonka kanssa hänellä oli ongelmia kuvauspaikalla oli Hohdon Shelley Duvall – Shelley valitti siitä paljon. Joten selvästi ongelmiakin oli, mutta jos puhuu joidenkin muiden kanssa, esimerkiksi Malcolm McDowellin, he kertovat mahtavasta suhteesta. McDowell rakasti Stanleyn kanssa työskentelyä, koska tämä oli avoin ehdotuksille. Ei hän välttämättä käyttänyt mitään niistä, mutta hän ei saanut tuntemaan oloaan tyhmäksi, jos meni avaamaan suunsa. Minä pidin hänen kanssaan työskentelystä. Hän oli hyvin rauhallinen, ei koskaan korottanut ääntään. Toisin kuin Preminger, joka karjui koko ajan. Hän oli oikea sika.
Muistan Stanleyn kuunnelleen minua vain kerran. Loppupuolella elokuvaa olen oudossa huoneessa avaruuspuvussa. Sitten näytetään vanhempi minäni, joka aistii läsnäolon ja pudottaa lasin pöydältä. Kun kurkotan alas, näen vieläkin vanhemman Bowmanin makaamassa sängyllä, kurkottamassa kohti monoliittia. Ehdotin Stanleylle, että pelkän pään kääntämisen sijaan tekisin joka kerta jotain erilaista. Ilmeisesti olin oikeassa, sillä myöhemmin monet ihmiset yrittivät keksiä rikkoutuvan lasin merkitystä. (naurua)
Totta, jotkut puhuvat viittauksista juutalaisuuteen tai HAL:n sanoihin inhimillisistä virheistä.
Se kohtaus muutti muotoaan koko ajan. Alkuun sen ei pitänyt tapahtua Ludwig XVI -tyylisessä kartanossa – alkuperäisessä konseptissa paikka oli tyypillinen Hilton-hotellin huone. Aina kun kamera lähestyi jotain, missä oli tekstiä – kuten sanomalehti – sitä ei voinut lukea, koska kaikki oli sumeaa. Siitä tiesi, että jotain oli vialla.
Se oli yhtä tuskaa, mutta tiesin, että Dave Bowmanin aika oli tullut. Hänen oli vanhennuttava ennen vertauskuvallista muutosta, saavuttava oman elämänkaarensa päähän voidakseen tulla ihmiskunnan evoluution seuraavaksi askeleeksi. Vuosia myöhemmin näyttelin markiisi de Sadea, eikä meillä ollut varaa monimutkaiseen maskeeraukseen, joten isäni palkattiin näyttelemään vanhempaa versiotani. Valitettavasti 2001:n aikaan kukaan ei tullut ajatelleeksi sitä, joten maskeeraukseen meni 12 tuntia päivässä.
Ilmeisesti Kubrick halusi kuvata oikeaa sikiötä Tähtilapseksi, ja hänet käännytettiin kohteliaasti jostain laitoksesta.
Tuo kyllä kuulostaa Stanleylta. (naurua) Hän ei ollut vain ainutlaatuinen elokuvantekijä – hän oli filosofi. Kaikki tehtiin fyysisesti, tavalla tai toisella [Kubrick sai ainoan Oscarinsa 2001:n tehosteista]. Cgi:tä ei ollut, joten kun sanon: ”Open the pod bay doors, HAL”, tiimin piti rakentaa 12 metriä korkea lavaste, jonka huipussa oli pieni aukko, josta minun oli tarkoitus mennä ulos. Se toteutettiin niin, että kamera oli lattialla ja kuvasi ylöspäin. Jalkojeni välissä oli kaapeli, jonka varassa sukelsin pää edellä kohti kameraa. Kroppani peitti kaapelin, joten katsoja näki minut syöksymässä eteenpäin täyttä vauhtia. Se oli ihan vapaa pudotus. Minulla ei ollut edes kypärää, sillä kiireessä pelastaa ystäväni olin unohtanut laittaa sen paikoilleen, joten kohtauksessa ei voinut käyttää sijaisnäyttelijääkään.
Kaapelin toinen pää oli punottu köyteen, johon pudotuksen mitannut avustaja oli tehnyt solmuja. Kun putosin, köysi juoksi vauhdilla hänen hansikkaiden verhoamien käsiensä läpi. Ensimmäisen solmun tuntiessaan hän pysäytti putoamiseni. Samalla hän hyppäsi itse telineeltä vastapainona, joten minä nousin taas kattoon. Kun hänen jalkansa osuivat maahan, hän hellitti otteensa ja odotti seuraavaa solmua, kun minä syöksyin kohti kameraa. Sillä tavalla jatkoimme pomppimista.
Scifi ei silloin ollut mikään arvostettu lajityyppi. Monille siitä tuli mieleen Roger Corman kumihirviöineen. Huolettiko se koskaan?
Ei pätkääkään, sillä kun Avaruusseikkailua tehtiin, Kubrick oli jo ohjannut Tohtori Outolemmen, Lolitan, Spartacuksen sekä yhden kaikkien aikojen upeimman sotaelokuvan, Kunnian polut. Se on varmaan oma suosikkini Kubrickin elokuvista. Muistan nähneeni sen näyttelijäkoulussa vuonna 1956. Otin iltapäivän vapaata ja menin paikallisteatteriin katsomaan ”sitä Kirk Douglasin leffaa”, enkä ollut uskoa silmiäni. Tajusin heti, ettei se olisi vain yksi uusi b-leffa. Lisäksi Arthur C. Clarke oli yksi maailman mahtavimmista scifi-kirjailijoista. Tiesin, että olimme tekemässä jotain erityistä, en vain ollut varma mitä.
Ensi-illan aikaan ei olisi voinut uskoa, että siitä tulee sitä mitä se nyt on.
Ihmiset kävelivät ulos teattereista! Se sai ristiriitaisia ja joitakin todella hirveitä arvioita. Loppujen lopuksi se tuotti ihan hyvin, mutta MGM oli hieman huolissaan. Kun kuukauden tai parin jälkeen teattereissa oli riipuksia kantavia nuoria polttamassa ”savukkeita”, studio aloitti uuden kampanjan. He painattivat uuden julisteen, jossa luki: ”2001 – äärimmäinen trippi”. Koskaan ei voi tietää millaisen vastaanoton elokuva saa. Miten kukaan osaisi ennustaa sitä? Tiesivätkö Citizen Kanen näyttelijät, että heidän elokuvaansa opiskeltaisiin kouluissa vuosikymmeniä? Tuskinpa.
Douglas Rain ei pitänyt HAL:n tuomasta maineesta. Hän oli tehnyt vaikka mitä, mutta häntä pyydettiin jatkuvasti toistamaan paria yhtenä päivänä äänitettyä vuorosanaa. Kävikö sinulle samoin?
Kerronpa yhden jutun. Kun tein Bunny on kadonnut -elokuvaa, tapasin Noël Cowardin. Meillä ei ollut yhteisiä kohtauksia, mutta halusin todella tavata hänet. Menin kuvauspaikalle ja joku esitteli minut: ”Noël, tässä on Keir Dullea.” Silmää räpäyttämättä hän vastasi: ”Keir Dullea, gone tomorrow.” Kuten tutussa sanonnassa “here today, gone tomorrow”. Se oli hänen tyylinsä, enkä usko hänen yrittäneen loukata minua. Mutta jos minut muistetaan vain 2001:stä, niin tosiasia on, että paljon huonomminkin voisi olla.
Dave Bowman ei ollut elämäni rooli, mutta sain tuntea itseni tärkeäksi palaseksi mestariteosta. Pisintä puheosuuttani ei lopulta koskaan käytetty – kerroin keskusvalvomoon toimimattomasta vekottimesta, johon HAL oli kiinnittänyt huomioni. Kubrickista se muistutti liikaa yhtä toista kohtausta, joten hän leikkasi sen. Mikäpä siinä, mutta se oli teknistä siansaksaa, jota oli ollut vaikea opetella ulkoa. Siksi muistan sen edelleen kuin eilispäivän: ”Mission Control, this is X-ray Delta One. At one-niner-two-zero on board fault prediction center in our niner-tripple-zero showed alpha-echo-35 unit as possible failure within 48 hours. Request check your in-ships system simulator, also confirm your approval our plan to go EVA and replace alpha-echo-35 unit prior to failure. Mission Control, this is X-ray Delta One, transmission concluded.” Haluan sen hautakiveeni.
Haastattelu: Marta Bałaga
2001: Avaruusseikkailu löytyy HBO Maxista alkuperäisellä nimellä 2001: A Space Odyssey. Palvelusta löytyy myös animaatiotekniikalla toteutettu Stanley Kubrickin haastattelu 2001 Sparks in the Dark, joka julkaistiin Playboyssa vuonna 1968. Kubrickin äänenä Keir Dullea.
