Vuosi on 1979. Elokuvateattereiden lippukassaennätyksiä rikkonut Tähtien sota (Star Wars, 1977) on juuri ravistellut elokuvamaailmaa uuteen uskoon. Sen myötä science fictionista on tullut kuuminta kamaa sitten 1950-luvun ”punainen vaara” -avaruuselokuvien – halvasti tehtyjen B-tuotantojen, jotka vihjailivat poliittisista jännitteistä enemmän tai vähemmän hienovaraisesti.
Kukaan ei kuitenkaan ollut vienyt genreä erityisen synkkään suuntaan. Sitten saapuu Ridley Scottin Alien – kahdeksas matkustaja, ja kaikki muuttuu.
Alien ei tullut avaruudesta. Se tuli unista, painajaisista ja niistä oudoista alitajunnan nurkista, joissa H.R. Gigerin biomekaaninen visio – rujoa seksiä, kuolemaa ja koneita – kohtasi Dan O’Bannonin B-luokan kauhuelokuvista inspiroituneen käsikirjoituksen. Gigerin luonnokset olisivat olleet kiellettyä kamaa melkein missä tahansa aikakautensa taidenäyttelyssä, joten 20th Century Fox oli luonnollisesti peloissaan. Scott sen sijaan innostui täysillä.
Ja onneksi innostui. Scott – tuolloin pienellä budjetilla tehdyn mutta arvostetun Kaksintaistelijat (The Duellists, 1977) -aikakausidraaman myötä noteerattu lupaava brittiohjaaja – hyppäsi mukaan ja teki Alienista omanlaisensa, painostavan taideteoksen. Avaruus ei ollut enää kirkas ja seikkailullinen. Se oli pimeä, metallinen, hiljainen ja täynnä tuhoa.
Ellen Ripley, alun perin sivuroolihahmo, nousi Sigourney Weaverin tulkinnassa yhdeksi elokuvahistorian ikonimmista selviytyjistä – ilman että hahmon sukupuolella edes erityisesti mässäiltiin. Ripley oli vahva, fiksu ja inhimillinen: jotain, mitä ei ollut ennen nähty.
Nostromo-aluksen suljetut käytävät, Jerry Goldsmithin ahdistusta tihkuva musiikki ja tietenkin legendaarinen kohtaus, jossa John Hurtin näyttelemän Kanen rintakehästä puskee esiin verinen kummajainen – Alienin tunnelma on yhtä aikaa klaustrofobinen ja kosminen. Se on kauhua, joka puree ja jää ihon alle – toisin kuin aggressiivinen chestburster, joka puskee sieltä ulos.
Alien syntyi halusta pelotella – ja siinä se onnistui loistavasti. Elokuvan ilmapiiri on niin tiheä, että sitä voisi melkein leikata veitsellä. Se ei ollut ensimmäinen scifi-kauhuelokuva, mutta se oli ensimmäinen, joka sai koko genren näyttämään aivan uudelta.
Klassikkoelokuva on julkaistu muutamana erilaisena versiona. Mitä niissä on eroa, ja mikä niistä kannattaa katsoa, jos koko elokuva on jostain syystä jäänyt aiemmin näkemättä?
Vahingossa julkaistu ääniraita
Alien sai ensi-iltansa toukokuussa 1979 Seattlen kansainvälisillä elokuvajuhlilla. Laajempaan levitykseen elokuva pääsi kesäkuussa, jolloin sen saattoi nähdä tavallisten 35 mm:n kopioiden lisäksi myös 70 mm:n versiona. Näissä 70 mm:n esityskopioissa käytettiin kuusikanavaista Dolby Stereo -ääniraitaa (verrattuna 35 mm:n filmikopioiden maksimissaan nelikanavaiseen Dolby Stereo -miksaukseen), ja siinä oli oma uniikki sointinsa.
Tässä kohtaa tapahtui kuitenkin jotain, jonka lopputuloksen on kuullut vain harva.
Lue myös: Aikuiset teinikomediat tarkastelussa – Pikkutuhmaa sekoilua pidennettyinä versioina
20th Century Fox oli pari vuotta aiemmin kehittänyt oman äänijärjestelmänsä nimeltä Sound 360. Neljällä täyden taajuusalueen kaiuttimella toistettu ääniformaatti oli studion yritys kilpailla Universalin Sensurroundin kanssa, ja se asennettiin Yhdysvalloissa vain kouralliseen teattereita elokuvan Hornankuja (Damnation Alley, 1977) esittämistä varten. Elokuvan flopattua myös Sound 360 haudattiin nopeasti.
Fox päätti epäonnistumisen jälkeen siirtyä käyttämään nimenomaan Sensurroundia, ja Alienille tehtiinkin testimielessä aito Sensurround-miksaus. Tätä versiota kutsuttiin nimellä ”70 mm test Sensurround”. Ennen elokuvan virallista julkaisua studio kuitenkin vetäytyi suunnitelmasta, ja päätyi käyttämään Tähtien sota -menestyselokuvansa tapaisesti Dolbyn 70 mm kuusikanavaista (6-track) äänijärjestelmää sekä Alienin että muiden tulevien elokuviensa kohdalla.
Sitten, vuonna 1995, tapahtui jotain erikoista.
20th Century Fox julkaisi Alienista THX-sertifioidun laserdiscin, jossa oli kuusikanavainen Dolby Digital -ääniraita – kuluttajille tuolloin nimellä Dolby Surround Digital AC-3. Julkaisun takakannessa kerrottiin, että äänen pohjana oli käytetty 70 mm -esityskopion virallista ääniraitaa. Todellisuudessa laserdiscin miksaus perustui kuitenkin harvinaiseen 70 mm test Sensurround -versioon – miksaukseen, jota ei ollut koskaan julkaistu kaupallisesti ja jonka vain testiryhmä oli aiemmin kuullut. Testiraidan käyttäminen oli erikoinen vahinko, joka huomattiin vasta vuosia laserdiscin julkaisun jälkeen.
Tuosta vuoden 1995 laserdisc-painoksesta on tullut keräilyharvinaisuus, sillä se on edelleen, yli 30 vuotta myöhemmin, ainoa julkaisu, jolla kyseinen Sensurround-miksaus on kuultavissa.
Mitä erikoista tuo Sensurround-miksaus sitten sisältää?
Ensimmäiseksi on hyvä huomioida, että ”70 mm test Sensurround” on nimensä mukaisesti testiraita. Sitä ei koskaan viimeistelty lopulliseksi miksaukseksi, ja siinä on virheitä ja puutteita, jotka korjattiin teattereissa kuultuun 70 mm 6-track -ääniraitaan – ainakin osittain ohjaajan neuvojen mukaisesti.
Sensurround-testiraidan selkein ero muihin elokuvan miksauksiin on erityisen jykevä bassoraita. Koska kyseinen äänitekniikka perustui fyysisesti kehossa tuntuviin matalataajuusvärähtelyihin, myös tässä testiraidassa bassot jytisevät paikoin voimalla. Esimerkiksi Nostromo-aluksen sisällä kuuluu aluksen moottoreista kantautuva matalataajuuksinen humina, jota ei ole muissa miksauksissa.
Pieniä eroja löytyy myös äänitehosteista ja Jerry Goldsmithin musiikista. Lisäksi dialogissa on joitakin muutoksia. Esimerkiksi kun miehistö valmistautuu laskeutumaan planeetalle, Kanen lause: ”Roll 92 degrees port yaw” (UHD-julkaisun teatteriversiossa kohdassa 14:22) puuttuu kokonaan. Sen sijaan Sensurround-testiraidalla kuullaan Lambertin (Veronica Cartwright) sanovan: ”900 meters and dropping” (kohdassa 14:51).
Tämän lisäksi testiraidassa on hetkiä, joissa etukanavien stereokuva on huomattavasti laajempi kuin muissa miksauksissa.
Ohjaajan erikoisversio
Vuonna 2003 20th Century Fox julkaisi neljä ensimmäistä Alien-elokuvaa käsittävän Alien Quadrilogy -dvd-boksin. Julkaisun yhteydessä studio pyysi Ridley Scottia tekemään elokuvastaan uuden Director’s Cut -version. Scott suostui, mutta on painottanut useaan otteeseen, että kyseinen versio ei ole hänen varsinainen ohjaajan versionsa – alkuperäinen teatterileikkaus vuodelta 1979 on.
Vuoden 2003 Director’s Cut kestää 116 minuuttia eli on noin minuutin verran lyhyempi kuin teatteriversio (117 min). Scott lisäsi elokuvaan muutamia aikoinaan tarkoituksella pois jättämiään kohtauksia, mutta koki niiden hidastavan kokonaisrytmiä liikaa. Tämän vuoksi hän leikkasi useita pitkiä kamera-ajoja ja kohtauksia lyhyemmiksi, välillä vain 2–17 sekuntia kerrallaan.
Ensimmäinen lisätty kohtaus nähdään noin 12 minuutin kohdalla. Noin puolentoista minuutin mittaisessa jaksossa Nostromon miehistö kuuntelee salaperäistä signaalia. He eivät ymmärrä sen sisältöä, mutta saavat selville, miltä planeetalta se tulee.
Lue myös: Stephen Kingin kaksi elokuvaa on julkaistu kahtena eri versiona
Toinen huomattava lisäys on noin 37 minuutin kohdalla. Parker (Yaphet Kotto), Brett (Harry Dean Stanton) ja Lambert pohtivat, miten Kane voi hengittää tuntemattoman olennon ollessa kiinni hänen kasvoissaan. Ripley saapuu paikalle, ja Lambert läimäyttää häntä – tämä viittaa aiempaan kohtaukseen, jossa Ripley ei avannut ilmalukkoa miehistön palatessa. Miehet rauhoittavat tilanteen. Kohtaus kestää noin 40 sekuntia.
Merkittävin lisätty kohtaus nähdään 94. minuutin kohdalla. Lähes kaksi minuuttia kestävän jakson aikana Ripley laskeutuu tikkaat alas huoneeseen, jossa kaksi miehistön jäsentä on koteloitu alienin jälkeläisiä varten. Toinen heistä on vielä elossa ja pyytää Ripleytä tappamaan hänet. Ripley tarttuu liekinheittimeensä.
Leikkausmuutoksien lisäksi kourallinen efektikohtauksia on korjattu. Aiemmin teknisistä syistä avaruusaluksien vierestä puuttuneet tähdet on lisätty nyt digitaalisesti. Eli tällainen tyypillinen George Lucas / James Cameron -hienosäätö.
Toinen vahinkojulkaisu
Alien julkaistiin 4K UHD -formaatissa vuonna 2019. Julkaisu sisälsi sekä teatteri- että Director’s Cut -versiot. Julkaisuun lipsahti kuitenkin virhe: Director’s Cut -versiosta puuttuvat jälleen digitaalisesti lisätyt tähdet. Kyseiset kohtaukset, joissa näkyy avaruusaluksia, ovatkin siis alkuperäisestä teatteriversiosta.
Kyseessä on hyvin pieni ja monille katsojille todennäköisesti huomaamaton yksityiskohta, mutta tarkkasilmäisille faneille tiedoksi: vain dvd- ja blu-ray-julkaisut sisältävät eheän ja täydellisen Director’s Cut -version; 4K UHD on sen sijaan eräänlainen hybridi.
Monen katselun arvoinen
Alien – kahdeksas matkustaja on elokuva, joka ansaitsee useamman katselukerran. Siitä julkaistut erikoisversiot tarjoavat kiinnostavan tavan syventää ymmärrystä siitä, miten teatteriversio kehittyi – ja miten mestarillisesti Scott lopulta rakensi sen.
Vuoden 2003 Director’s Cut esittelee muutoksillaan hieman rikkonaisemman ja vähemmän intensiivisen rytmin, mutta lisätyt kohtaukset ovat silti mielenkiintoisia ja tarjoavat uusia näkökulmia tuttuun tarinaan.
Sen sijaan ”70 mm test Sensurround” -ääniraidalla varustettu versio ei juurikaan muuta elokuvan rakennetta. Se on kuitenkin teknisesti persoonallinen kokemus – erityisesti niille faneille, joiden kotiteatteri pystyy toistamaan erittäin matalia taajuuksia. Tämä versio jos jokin on faneille hankkimisen arvoinen.
Vaan mikäli elokuva on jostain syystä vielä näkemättä: teatteriversio on se, mistä kannattaa aloittaa.
Se, mikä alkoi B-luokan ideana, kasvoi neljän vuosikymmenen mittaiseksi imperiumiksi: jatko-osia, prequeleita, spin-offeja, videopelejä, sarjakuvia. Mutta mikään ei ole koskaan onnistunut toistamaan sitä ensimmäisen elokuvan kylmää ja metallista hiljaisuutta. Alien – kahdeksas matkustaja ei ole vain klassikko – se on merkkiteos, jonka jälkeen scifi-kauhu ei ole ollut entisensä.
Sensurround ja Sound 360
Sensurround oli Universalin kehittämä tehosteäänijärjestelmä, joka tunnettiin voimakkaista matalataajuisista värähtelyistä. Niiden avulla pyrittiin luomaan fyysisesti tuntuva kokemus – esimerkiksi maanjäristyksen tärinä ensimmäisessä Sensurround-äänellä julkaistussa elokuvassa Maanjäristys (Earthquake, 1974). Sensurround käytti elokuvasalin sisälle tuotuja lisäbassokaiuttimia, jotka aiheuttivat tärinää yleisön istuimissa – kyseessä oli aikansa ”subwoofer-elämys”.
Sensurroundilla oli kuitenkin ongelmansa. Ensinnäkin se ei soveltunut monisalisiin teatterikomplekseihin, sillä bassojytinät kantautuivat helposti viereisiin saleihin. Toiseksi osa teattereista ei yksinkertaisesti kestänyt jatkuvaa jyrinää – useisiin saleihin jouduttiinkin asentamaan suojaverkkoja estämään kattorakenteista irtoavien palasten putoaminen katsojien niskaan.
Suomessa Sensurroundia kuultiin Helsingin Bio Rex -teatterissa vuonna 1983. Elokuva oli Cylonien hyökkäys (Mission Galactica: The Cylon Attack, 1979), joka jäi viimeiseksi Sensurround-äänellä julkaistuksi elokuvaksi.
Sound 360 oli 20th Century Foxin kehittämä äänijärjestelmä, jossa ääni toistettiin neljästä täyden taajuusalueen kaiuttimesta: yksi edessä, yksi vasemmalla, yksi oikealla ja yksi takana. Sen tarkoituksena oli luoda immersiivinen ja laajasti levittäytyvä äänikenttä ilman perinteistä surround-kanavien jakoa. Hornankuja-elokuvan lisäksi Sound 360 -ääniraita miksattiin ilmeisesti vain elokuviin Keikkakuski (The Driver, 1978) ja Kirous (Damien: Omen II, 1978) – näitä miksauksia ei kuitenkaan koskaan julkaistu.
Teksti: Tom Kajaslampi
Lue myös: Tilaa Episodin uutiskirje ja tiedät mitä katsoa! Nappaa katseluvinkit suoraan sähköpostiin tästä.