Michael Ciminon ohjaama ja käsikirjoittama eeppinen western Portti ikuisuuteen (Heaven’s Gate, 1980) ei ole vain elokuvahistorian tunnetuimpia, ellei tunnetuin, taloudellinen katastrofi – se on myös kriittinen teos New Hollywood -aikakauden (n. 1960-luvun puoliväli – 1980-luvun alku) loppuvaiheessa. Elokuva, joka dramatisoi 1890-luvun Johnson Countyn luokkasotaa ja siirtolaisten vainoja, symboloi taiteellisen vapauden ja korporatiivisen kurinalaisuuden välisen tasapainon romahtamista.
Cimino oli projektin alkaessa uransa huipulla voitettuaan Oscarit parhaasta elokuvasta ja ohjauksesta elokuvallaan Kauriinmetsästäjä (The Deer Hunter, 1978). Tämä menestys johti siihen, että tuottava studio United Artists (UA) antoi Ciminolle poikkeuksellisen suuren luottamuksen ja vapaat kädet tehdä mitä haluaa. Studion johto oli vakuuttunut siitä, että Cimino oli ”potentiaalisesti suuri elokuvantekijä”, jonka kanssa he halusivat ehdottomasti tehdä yhteistyötä.
Tärkein yksityiskohta projektin rakenteessa oli sopimuspykälä, joka takasi Ciminolle elokuvan lopullisen leikkausoikeuden, eli niin sanotun final cut -oikeuden. Lisäksi UA oli halukas myöntämään Ciminolle merkittävästi korotetun budjetin – Cimino oli arvioinut sen alun perin 7,5 miljoonaksi, mutta hänelle myönnettiin 12 miljoonaa dollaria. Studion päätös antaa etusija maineen luomiselle ja Oscarien tavoittelulle – samalla peläten menettävänsä suuren tekijän – taloudellisen kurinalaisuuden kustannuksella osoitti harkitsemattoman löysää valvontaa, mikä loi perustan myöhemmälle katastrofille. Lopullinen leikkausoikeus teki studion kyvyttömäksi puuttua tuotantoon, kun kustannukset myöhemmin räjähtivät käsistä sementoiden siten UA:n kriisin.
Hallitsematon projekti
Portti ikuisuuteen perustui Ciminon tinkimättömään haluun luoda historiallisesti aito ja visuaalisesti erityisen näyttävä eepos. Hankkeen kunnianhimo oli valtava, mutta se osoittautui täysin epärealistiseksi myönnetyn budjetin puitteissa.
Cimino vaati täydellistä historiallista autenttisuutta, mikä johti tuotannon ennennäkemättömiin mittakaavoihin. Kuvauksia varten rakennettiin kaupungin kokoisia lavasteita, hankittiin autenttista kalustoa (muun muassa 1800-luvun veturi) ja näyttelijäkaartin lisäksi palkattiin noin 1 200 avustajaa.
Kuvaajana toimi Vilmos Zsigmond, joka oli ollut Oscar-ehdokkaana Kauriinmetsästäjästä. Hän loi elokuvalle pölyisen, elegisen ja seepiamaisen väripaletin, joka oli osa Ciminon taiteellista näkemystä. Zsigmond tiesi, mitä teki, mutta sen sijaan ohjaajalla karkasi hallinta käsistään heti kuvausten alettua.
Vain kuuden päivän kuvaamisen jälkeen tuotanto oli jo viisi päivää myöhässä. Rahaa oli palanut 900 000 dollaria, ja käyttökelpoista kuvamateriaalia oli kasassa puolentoista minuutin verran. Kahden viikon kuluttua oltiin jo kymmenen päivää aikataulua jäljessä, eikä tilanne tästäkään eteenpäin helpottunut.
Pääasiallinen syy viivästyksiin ja kustannusten ylityksiin oli Ciminon taipuminen perfektionismin puolelle. Se ilmeni kohtausten jatkuvana uudelleenkuvaamisena, mikä johti siihen, että kuvausten päättyessä maaliskuussa 1980 elokuva oli maksanut lähes 32 miljoonaa dollaria, pitkän jälkituotannon nostaessa lopulliseksi lukemaksi 44 miljoonaa.
Tuotannon kaaosta pahensi paljastus Ciminon kyseenalaisesta toiminnasta. Tutkittaessa budjetin ylityksiä nimittäin selvisi, että Cimino omisti karjatilan, jota käytettiin elokuvan pääkuvauspaikkana. Studio oli maksanut tästä vuokraa erittäin kalliisti. Useat tahot, mukaan lukien UA:n varatoimitusjohtaja Steven Bach, epäilivät, että Cimino teki aktiivisesti uudelleenkuvauksia tarkoituksenaan pidentää tuotantoa ja siten pakottaa studio maksamaan hänelle lisää karjatilan vuokramaksuja. Kun studio havaitsi tämän, Cimino käytti asianajajia, eikä studiolla ollut sopimuksen mukaisesti juurikaan valinnanvaraa. Tapaus muutti Ciminon maineen puhtaasta taiteellisesta visionääristä henkilöksi, joka käytti luovaa kontrolliaan omiin taloudellisiin tarkoituksiinsa. Studion kannalta tämä oli äärimmäisen huono asia, sillä paljastus antoi lehdistölle lööppiainesta ”budjetiltaan hallitsemattomasta tuotannosta”, mikä myrkytti elokuvan vastaanoton jo kauan ennen sen julkaisua.
Kaksi erilaista versiota, kaksi täydellistä epäonnistumista
Kuvausten päätyttyä alkoi taistelu siitä, minkä pituinen elokuva päätyisi lopulta valkokankaille. Ciminon ja United Artistsin välinen jännite eskaloitui täydelliseksi sodaksi, koska Cimino oli kuvannut jopa 220 tuntia raakamateriaalia ja kieltäytyi luovuttamasta kontrollia.
Ciminon sopimus UA:n kanssa määräsi, että elokuvan tulisi olla kolme tuntia tai lyhyempi. Kuitenkin, kun Cimino vihdoin esitteli elokuvan työleikkauksen studiojohtajille, sen pituus oli 5 tuntia 25 minuuttia. Ohjaaja kertoi tyynesti sen olevan ”work print” ja että lopullinen pituus tulisi olemaan noin 15 minuuttia lyhyempi.
Järkyttyneet studiopomot pyysivät Ciminoa tiivistämään elokuvan kerrontaa, ja hän lopulta suostui siihen. Tästä leikkausvaiheesta liikkui mitä uskomattomimpia raportteja, kuten että Cimino vaihtoi editointihuoneen lukot estääkseen studiopomojen pääsyn sinne ja että sisäänpääsyä esti aseistettu vartija. Pomot eivät joka tapauksessa voineet mitään, kiitos final cut -sopimuksen.
Syyskuussa 1980 Cimino esitti elokuvasta 3 tunnin 39 minuutin leikkausversion. Vaikka studiopomot olivat tyytymättömiä sen pituuteen, he päättivät julkaista sen ehtiäkseen joulun markkinointi-ikkunaan ja säilyttääkseen mahdollisuuden Oscar-ehdokkuuksiin.
Kun elokuva lopulta sai ensi-iltansa New Yorkissa marraskuun puolivälissä 1980, sen vastaanotto oli katastrofaalinen. Lehdistö oli jo luonut tarinan ”kalliista flopista”, ja kriitikot arvioivat pääosin vain tuotannon skandaalimaisuutta itse elokuvan sijaan. Monia kriitikkoja häiritsi myös elokuvan raskas seepia-värimaailma ja epäselvä kerronta. Elokuva vedettiin levityksestä vain yhden esitysviikon jälkeen, ja sekä laajempi että kansainvälinen julkaisu siirrettiin tulevaisuuteen.
Elokuvan epäonnistuminen oli niin välitön ja mittakaavaltaan suuri, että jotain oli tehtävä. Cimino suostui jälleen kerran istumaan leikkauspöydän ääreen, ja hän työsti 2 tuntia 30 minuuttia kestävän version. Lopulta tämän version suurensi-ilta oli Yhdysvalloissa huhtikuussa 1981. Vastaanotto oli, jos mahdollista, alkuperäisjulkaisua vieläkin huonompi. Molemmat versiot nähneet kriitikot lyttäsivät uuden version sanomalla, että leikkaukset tuhosivat elokuvan kerronnallisen koherenssin.
Elokuvasalit jäivät tyhjiksi, ja leffasta tuli yksi kaikkien aikojen suurimmista kaupallisista flopeista. Suomessakaan ei menestystä kertynyt: 2.10.1981 ensi-iltansa saanut elokuva (150 minuutin versio) keräsi vain 2 456 katsojaa.
Portti tuhoon
Kattaakseen 44 miljoonan dollarin budjettinsa elokuvan olisi arvioiden mukaan täytynyt tuottaa vähintään 88 miljoonaa. Tuotto Yhdysvaltojen kankailta oli kuitenkin vain 3,5 miljoonaa, eikä muualtakaan maailmasta paljoa ropissut. Tämä tappio oli liian suuri United Artistsille. Elokuva ajoi perinteikkään studion konkurssiin ja johti sen myyntiin MGM:lle. Studiopomo Steven Bach myönsi tosin myöhemmin, että UA:n yleinen valvontapolitiikka oli tehnyt studion kaatumisesta väistämättömän, mutta Portti ikuisuuteen käynnisti tämän lopullisen tuhon.
Elokuvan taloudellinen tappio herätti muut studiot tarjoten kauhuesimerkin ohjaajan final cut -oikeudesta. Näin ollen Portti ikuisuuteen toimi lähtölaukauksena New Hollywood -ajan päättymiselle antaessaan studiojohtajille tarvittavan taloudellisen syyn lakkauttaa luovan vapauden aikakausi. Järjestelmä oli osoittanut kestämättömyytensä, ja kyseenalainen kunnia tästä kuului Michael Ciminolle.
Ciminon ura Hollywoodin huipulla päättyi tähän taloudelliseen katastrofiin. Hänet leimattiin megalomaaniksi, ja vaikka hän ohjasi vielä myöhemmin neljä elokuvaa, hän ei koskaan päässyt lähellekään entistä asemaansa eikä nauttinut vastaavaa kunnioitusta. Hänen viimeiseksi pitkäksi elokuvakseen jäi toinen taloudellinen katastrofi: Sunchaser – viimeinen matka (1996). Joku ei ollut oppinut Ciminosta tai Portti ikuisuuteen -elokuvasta mitään, vaan antoi ohjaajalle 31 miljoonan dollarin budjetin. Woody Harrelsonin tähdittämä elokuva tuotti Yhdysvaltojen kankailla alle 21 500 dollaria.
New Hollywood -ajan loputtua studiot kielsivät täysin luovan kontrollin myöntämisen ohjaajille, ja rahoittajat ryhtyivät valvomaan projekteja tiukemmin. Myös budjettirajoitukset otettiin käyttöön. Ohjaajavetoisesta aikakaudesta siirryttiin tuottajavetoiseen malliin, jossa riskinhallinta, markkinoitavuus ja blockbusterit nousivat ensisijaisiksi tekijöiksi. Muutoksen myötä korporaatiot siirsivät vallan takaisin liiketoiminnan ammattilaisille.
Eri julkaisuversiot
Kris Kristoffersonin, Christopher Walkenin, Isabelle Huppertin, John Hurtin ja Jeff Bridgesin tähdittämä Portti ikuisuuteen on julkaistu yleisölle kolmena erilaisena versiona.
Alkuperäinen vuoden 1980 julkaisu (219 min) on niistä pisin. Se sisältää väliajan (127 minuutin kohdalla) ja muutaman hyvin lyhyen hetken, jotka lopulta jäivät häiritsemään ohjaajaa.
Vuoden 1981 leikkausversio (150 min) tiivisti tarinaa riisumalla siitä lukuisia suuria kohtauksia ja nopeuttamalla kerrontaa ripeillä leikkauksilla. Tämän version loppukohtauksessa Kristoffersonin esittämä Averill on yksin, eikä hänen seuranaan ole toista henkilöä.
Vuonna 2012 julkaistu remasteroitu versio (217 min) toteutettiin yhdessä Ciminon kanssa, ja sitä on kutsuttu Final Director’s Cut -versioksi. Tämä julkaisu on hyvin lähellä vuoden 1980 ensi-iltaversiota, mutta aiempien julkaisujen seepiamainen värimaailma on muutettu huomattavasti neutraalimmaksi. Lisäksi väliaika on poistettu samoin kuin pari ohjaajaa häirinnyttä sekuntia, joihin sisältyy yksi dialogipätkä: Billyn (John Hurt) repliikki: ”Son of a bitch has always been a favorite expression in this country”.
Jokainen versioista on omalla tavallaan mielenkiintoista katsottavaa, etenkin tuotanto-ongelmat tiedostaen. Jos haluaa katsoa vain yhden version, alkuperäinen vuoden 1980 julkaisu on paras vaihtoehto – ellei sitten vihaa seepiamaista värimaailmaa, jolloin kannattaa valita vuoden 2012 leikkausversio.
Tosin katsoi sitten minkä tahansa version, kokemusta voi kuvailla vain yhdellä sanalla: hämmentävä.
Miten nähdä artikkelin versiot
Elokuvan alkuperäinen 219-minuuttinen versio julkaistiin Suomessa videolla. Yhdysvalloissa se on julkaistu myös laserdiscillä ja dvd:llä.
Vuoden 1981 versio (150 min) on julkaistu ainakin Saksassa blu-rayllä. Se tosin on 154-minuuttinen sisältäen neljän minuutin alkusoiton. Se on myös versio, joka on MGM Plussan suoratoistopalvelussa.
Vuoden 2012 restauroitu versio (217 min) on julkaistu Yhdysvalloissa, Ranskassa ja Saksassa blu-raylläa. Ison-Britannian blu-ray-julkaisua on leikattu lähes minuutin verran.
Teksti: Tom Kajaslampi