Suuri kauneus

17.4.2014 15:38
MAA VUOSI GENRE ENSI-ILTA 18.04.2014

Viime keväänä Cannesin elokuvajuhlilla ensi-iltansa saanut ja kasan pystejä kahminut Suuri kauneus on jatkanut voittoisaa kulkuaan aina tämän vuoden Oscareihin saakka. Elokuva palkittiin viime vuoden parhaana ulkomaalaisena elokuvana. Ohjaaja Paolo Sorrentinon aikaisempiin elokuviin kuuluvat Sean Pennin tähdittämä This Must Be The Place sekä The Consecuenses of Love, jonka pääosassa nähtiin Toni Servillo, Suuri kauneus -elokuvan tähti.

Kaupunkina Rooma on vertaansa vailla visuaalisuudessaan ja sitä Sorrentino hyödyntää kautta elokuvan – kuten teki myös ohjaajan esikuva Federico Fellini, jonka vuonna 1960 ilmestyneelle elokuvalle La Dolce VitaSuuri kauneus osoittaa kunniaa. Siinä missä Fellinin elokuva etenee linjakkaasti myös juonen osalta, jättäytyy Sorrentino tunnelmoimaan Rooman kauneudella. Tarinavetoisiin elokuviin verrattuna Suuri kauneus tuntuu pysähtelevän paikoilleen. Juonta tärkeämpää elokuvassa ovatkin assosiaatiot, joita valkokangas heittää katsojan tajuntaan. Sorrentino ei anna mitään valmiiksi pureskeltuna, vaan katsoja voi itse päättää mitä elokuvasta ottaa vastaan ja minkälaisena sen näkee. Siihen ohjaaja heittää riittävästi täkyjä. Elokuvan voi nähdä jatkuvana biletyksenä Rooman yössä, metafyysisenä kuolemaa edeltävänä pohdiskeluna tai sitten kaipuuna niihin aikoihin, kun elokuvaa ei vielä vaadittu lunastamaan itseään joka minuutti.

Suuri kauneus on kuin yhdet päättymättömät juhlat. Napolilainen Jep (Toni Servillo) on saapunut Roomaan jo vuosia aikaisemmin nuorena kirjailijanalkuna 1960-luvulla, jolloin Rooma oli se ainoa paikka taiteilijalle. Vielä 60-vuoden iässäkään Jep ei ole saanut kirjoitetuksi toista romaniaan vaan keikkuu yhä esikoisensa aallonharjalla. Henkilönä hän on kuin ikääntynyt versio Fellinin Marcello Rubinista (Marcello Mastroianni) La Dolce Vitassa. Rooma ja seurapiirit ovat imaisseet Jepin mukaansa, ja hän on juuttunut niiden vauhdikkaaseen pintaan. Ikääntyminen ja vääjäämätön kuoleman lähestyminen pakottavat hänet katsomaan tarkemmin minkälainen maailma hänen ympärillään kuhisee. Rooman sarkastiset taidepiirit tanssivat hänen juhlissaan letkassa. Samankaltaista ilonpitoa nähtiin myös La Dolce Vitassa, jossa 60-luvun letka liihotteli Anita Egbergin ympärillä. ’Roomassa on parhaat letkat, jotka eivät mene minnekään.’

Suuri kauneus ei ole viihdettä vaan ajatuksia ja tunteita herättävää pohdiskelua. Ohjaaja luottaa katsojan älykkyyteen ilman että yrittää kosiskella tätä vinkeillä tulevasta. Elokuvan alussa on pitkä kohtaus, jonka lopussa turisti kaatuu kuolleena maahan. Vaikka kohtausta ei sen koommin selitetä eikä elokuva tarjoa siihen vastauksia, niin tapahtumat tekevät heti selväksi mistä elokuvassa on kysymys: kuolemasta, rakkaudesta ja elämän kauneudesta.

Koska ohjaaja niin tunnontarkasti toistaa elokuvassaan Felliinin mestariteoksen teemoja, tulee elokuvaa väistämättä verrattua esikuvaansa. Sorrentino ei oivalluksissaan yllä Felliinin tasolle, vaan osa kohtauksista tuntuu kopioinnilta kopioimisen vuoksi. Vaikka elokuva juuttuukin välillä paikoitellen toistamaan itseään tai lankeaa itsestäänselvyyksien kuvaamiseen, on se pientä kokonaisuuden kannalta. Elokuvan visuaalisuus ja erityisesti kuvaaja Luca Bigazzin kauneuden taju näkyvät jokaisessa kuvassa. Myös musiikki ja leikkaus palvelet kokonaisuutta. On hienoa ja kiitettävää, että juuri tämänlainen lähes juoneton eurooppalainen elokuva on jälleen nostettu arvokkaaksi. Kauneus ei ole pelkkää ulkoista virheettömyyttä, vaan se on elämän janon tuomaa toiveikkuutta ja tahtoa nähdä lisää, humaltua elämästä eikä niinkään substansseista. Joskus paluu takaisin sinne mistä lähti on tie onneen. Suuri kauneus on kuin laatikollinen avaimia vanhaan maailmaan.

Suuri kauneus -elokuvan traileri


Elokuvatraileri Filmtrailer.com in kanssa

Lisää luettavaa