Vuonna 1992 itärintamalta kuului paljonkin uutta. Georgialaiset sotivat abhasialaisia vastaan ja kaikki pakenevat jättäen omaisuutensta taakseen. Kaikki paitsi virolainen puuseppä Ivo, jota esittää vetaraaninäyttelijä Lembit Ulfsak koko maailman paino silmissään.
Venäläisiä elokuvia tulee Suomessa teattereihin todella harvoin, mutta nyt voi puhua suorastaan sumasta, kun jo toinen venäläistuotanto tulee tänä keväänä meillä valkokankaalle.
Sebastian on seitsenvuotias pikkupoika, joka elää kasvatti-isoisänsä Cesarin kanssa pienessä kylässä Ranskan Alpeilla 1940-luvun alkupuoliskolla. Hän auttelee vuorenrinteessä kituuttavan tilan hoidossa ja vaeltaa vuorilla isoisänsä kanssa, eikä pahemmin välitä aikuisten kotkotuksista, kuten koulusta, kylää hallitsevista saksalaisvalloittajista tai syrjäkarein vaihdetuista katseista, kun puhe kääntyy Sebastianin äitiin. Tämä on pojan mielestä matkustanut vuoren toiselle puolelle Amerikkaan ja palaa päivänä minä hyvänsä lahjojen kanssa.
Elokuvasäätiön tilastot kertovat, että kymmenen vuoden aikana Suomessa ei ole päätynyt valtakunnalliseen teatterilevitykseen ainuttakaan puolalaista elokuvaa. Idan tuominen suomalaisille valkokankaille on jo siksi kulttuuriteko.
Harvalle aloittelevalle elokuvantekijälle tulee eteen yhtä herkullista tilaisuutta kuin nuorelle Mami Sunadalle. Mainosprojektista sai alkunsa dokumenttielokuva, jossa Sunada seuraa toimintaa Ghibli-studiolla, kun siellä tehtiin yhtä aikaa sekä Hayao Miyazakin Tuuli nousee -elokuvaa ja Isao Takahatan Prinsessa Kaguyan tarua.
Dokumenttielokuva Aatsinki: The Story of Arctic Cowboys sijoittuu Lappiin ja kertoo supisuomalaisesta aiheesta: karskeista pohjoisista poronkasvattajista. Ohjaaja on kuitenkin amerikkalainen Jessica Oreck. Jos sukunimi kuulostaa tutulta, niin sille on selitys. Jessican isä Bruce Oreck on Yhdysvaltojen Helsingin-suurlähettiläs.
Suomessa ei ole nähty läheskään kaikkia tuotteliaan Kim Ki-dukin elokuvia – ja osa niistäkin on käynyt kääntymässä vain Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla. Jo vuoden 2000 The Isle – Saari ja vuoden 2003 Viisi vuodenaikaa osoittavat miehen monipuolisuutta ja kykyä kuvata brutaalejakin aiheita kauniisti. Samalla ne osoittavat miehen tinkimättömyyttä ja välinpitämättömyyttä muiden mielipiteistä, kun hän on päättänyt jotain kuvata.
Kulttiohjaaja Alejandro Jodorowskyn 24 vuotta kestänyt hiljaiselo on päättynyt. Chilessä vuonna 1929 syntynyt Jodorowsky palaa Elämän tanssissa kotikyläänsä ja kirjoittaa omien vanhempiensa tarinan uudestaan. Vaativaan isäänsä nuorukaisena välit katkaissut Jodorowsky ei koskaan saanut suhdetta korjattua, mutta antaa isälleen nyt synninpäästön henkilökohtaisessa elokuvassa, josta ei kuitenkaan puutu ohjaajalle tyypillistä, komediallista teatraalisuutta.
Mitä tapahtuu, kun performanssitaiteilija jätetään kutsumatta luokkakokoukseen? Hän tekee aiheesta teoksen, joka saa kotimaassaan yli 180 000 katsojaa ja palkitaan parhaan elokuvan ja parhaan käsikirjoituksen Guldbaggella eli ruotsalaisten Oscarilla.
Kuka voisi vihata söpöillä eläimillä ja muilla luonnon ihmeillä täytettyä elokuvaa, joka muistuttaa yleisöä luonnonsuojelun tärkeydestä?
Suomessa animaatiot nähdään suurelta osin lastenelokuvina. Prinsessa Kaguyan taru ei kuitenkaan ole sellainen. Lähes kahden ja puolen tunnin kestonsa lisäksi sen käsittelemät aiheet antavat pureskelemista aikuisellekin katsojalle, puhumattakaan loppuratkaisusta, joka ei ole aivan yksinkertaisimmasta päästä. Aikuisten saduksi luonnehdittava animaatio kuvaa koskettavalla surumielisyydellä onnen katoavaisuutta sen hukkuessa elämän järjettömien odotusten tulvaan.
12-vuotias Pelle kokee olevansa liian tavallinen. Normaalia saatetaan pitää hyvänä, mutta Pelle olisi mieluummin futissankari tai jopa koulukiusattu ennemmin kuin poika, johon ei kiinnitetä mitään huomiota. Tilanteen tekee vielä tuskaisemmaksi se, että ihastuksen kohde, vaaleaverikkö-Amanda, hädin tuskin tietää Pellen olemassaolosta. Muurahaisen puraisun myötä Pellen elämä kokee muutoksen ja poika saa Hämähäkkimiehen kaltaisia supervoimia.
