Mandariinit

/ GENRE ENSI-ILTA 11.12.2015 TÄHDET

Vuonna 1992 itärintamalta kuului paljonkin uutta. Georgialaiset sotivat abhasialaisia vastaan ja kaikki pakenevat jättäen omaisuutensta taakseen. Kaikki paitsi virolainen puuseppä Ivo, jota esittää vetaraaninäyttelijä Lembit Ulfsak koko maailman paino silmissään.

Ivo on jäänyt auttamaan ystäväänsä Margusia (Elmo Nüganen) korjaamaan lupaavan sadon mandariineja ennen kuin tuhoisa konflikti vyöryy sen yli. Kun sota kirjaimellisesti saapuu heidän ovelleen, Ivo päätyy hoitamaan kahta vihollista ja keksimään miten hei eivät tappaisi toisiaan hänen kattonsa alla. Jännitteet ovat lievästi sanottuna korkealla.

Zaza Urushadzen viides elokuva saattoi hävitä taistelun tietystä kultaisesta miehestä puolalaisen nunnan menneisyyden traumoille, mutta se ei tee siitä sitä vähäisempää. Mandariineissa (jota ei saa sekoittaa iPhonella kuvattuun Sundance-hittiin Tangerine sujuvapuheisesta transsukupuolisesta prostituoidusta – mutta nyt kun se tuli puheeksi, tsekatkaa myös se) georgialainen ohjaaja-käsikirjoittaja onnistuu jossain ainutlaatuisessa: hän näyttää melko ikävän tilanteen raadollisuuden, mutta pitää sen samalla… kiehtovana. Oikeasti.

Vaikka synkkä tiivistelmä juonesta saattaa kuulostaa tutulta ja saa paniikissa etsimään jotain viihdyttävämpää, mahdollisesti sanat lesbian killer robots sisältävää katsottavaa, ei syytä huoleen. Mandariinit on ehkä sotaelokuva, mutta se ei heitä sitä silmille. Toisin kuin esimerkiksi Elem Klimovin Tule ja katso -elokuvassa nyt ei ole tarkoitus realistisesti esitellä konfliktissa tapahtuvia hirmutekoja. Fokus on sen sijaan arkipäiväisessä kamppailussa oman inhimillisyyden säilyttämisessä hulluuden keskellä. Vaikka elokuva voi olla hieman vanhanaikainen, sen hellämielisyys korvaa paljon.

Mandariinien tapahtumapaikka on niin yksinkertainen, että se sopisi helposti teatteriin, ja se nojaakin pääasiassa näyttelijöihinsä, jotka löytävät mustaa huumoria kimppakämpässä asumisesta asehullujen hahmojen kanssa. Tunne vihollisesi, tuntuu olevan ohjaajan sanoma. Ja kuka tietää? Ehkä pidätkin hänestä. Ketään suoraan osoittelematta viimeaikaisten ison budjetin sotaelokuvien sietäisi hävetä. Spektaakkeliin ei selvästikään tarvita paljon panoksia.

Huolimatta kamalasta voimaballadista lopputekstien aikana (siis, oikeasti, mitä hittoa?!) Mandariinit on harvinaisuus, elokuva joka liikuttaa olematta ylitunteellinen. Kaiken sodanvastaisuuden keskellä se onnistuu pilailemaan myös suuren elokuvavalheen kustannuksella. Autot eivät oikeasti roihahda liekkeihin niin helposti kuin haluaisi. Elokuva voi olla harhaa, mutta Urushadzen teos ei sitä ole. Selkeä ehkä, mutta ei yksinkertainen.

 


YouTube video

Aiheeseen liittyvät elokuvat