Michael Mannin ohjaama The Keep – paholaisen pesä (1983) saavutti vuosia sitten omissa kirjoissani legendaarisen ja lähes tarunhohtoisen maineen. Muistan hämärästi, kun ensimmäisiä kertoja yritin etsiä käsiini Miami Vice ja Collateral –ohjaajan toista täyspitkää elokuvaa, joka oli pitkään täysin saavuttamattomissa. Netin syövereistä aina silloin tällöin osui vastaan huokeilla hinnoilla varustettuja, enemmän ja vähemmän epävirallisia ulkomaalaisia dvd-julkaisuja, jotka olivat perimätiedon mukaan kopioitu vhs-kaseteista.
Vuosien saatossa elokuvan maine vain kasvoi silmissäni.
Oliko mahdollista, että elokuvaa ei vain ole olemassa, vaikka siitä olisi merkintä ohjaajan Internet Movie Database -sivuilla?
Nyt, vihdoin ja viimein elokuvan nähneenä, joudun kysymään itseltäni: palkittiinko odotus vai ei? Onko Michael Mannin kulttielokuva maineensa veroinen?
Paholaisen pesä
Suomenkieliseltä nimeltään The Keep on Paholaisen pesä, mutta aion tässä tekstissä käyttää tästedes ainoastaan alkuperäistä englanninkielistä nimeä.
The Keep sijoittuu toisen maailmansodan aikaan Romanian vuoristoon, missä saksalainen Wehrmacht-yksikkö ottaa haltuunsa syrjäisen, salaperäisen linnoituksen. Paikallinen pappi varoittaa sotilaita olematta koskemasta linnoituksen sisällä oleviin risteihin, mutta varoituksia ei oteta vakavasti. Kun kaksi rikkauksien perään haikailevaa sotilasta poistavat yhden risteistä, he vapauttavat muinaisen, yliluonnollisen pahuuden nimeltä Molasar.
Tämän jälkeen linnoituksessa alkaa tapahtua outoja. Sotilaita kuolee selittämättömillä tavoilla, mikä aiheuttaa pelon leviämistä joukoissa. Saksalaiset kutsuvat SS-joukkoja apuun ja tutkimaan tilannetta, mutta apuvoimat suhtautuvat ilmiöön väkivaltaisesti ja ylimielisesti, mikä vain pahentaa tilannetta. SS-joukkojen komentaja (Gabriel Byrne) uskoo tapahtumien taustalla olevan vain vuoristossa majailevat partisaanijoukot, joten väkivalta paikallisväestöön on hänestä oikeutettu.
Paikalle kutsutaan myös keskitysleiriltä juutalainen professori Cuza (Ian McKellen) Eva-tyttärensä kanssa tulkitsemaan seinälle ilmestyneitä outoja kirjoituksia. Saksalaiset kajoavat heti tilaisuuden tullen professorin tyttäreen, mutta tuo ”pesässään” lymyillyt muinainen pahuus pelastaa Evan ja parantaa professorin sairauden. Molasar saa professorin suostuteltua puolelleen ihmetekojen ja sen lupauksen avulla, että tämä muinainen voima lupaa tuhota natsit, jos Cuza auttaa Molasarin linnoituksesta ulos.
Samaan aikaan mystinen ja yliluonnollisia kykyjä omaava Glaeken (Scott Glenn) saapuu paikalle vastustamaan Molasaria. Hänellä on henkilökohtainen ja lähes kosminen yhteys olentoon, ja heidän välisensä kamppailu viittaa ikiaikaiseen vastakkainasetteluun hyvän ja pahan välillä.
Erinäisten tapahtumien kautta Glaeken lopulta kohtaa Molasarin linnoituksessa. Muinainen pahuus kukistetaan nopeassa kaksintaistelussa, mutta Glaeken uhraa samalla itsensä.
Kun juonen näin kirjoittaa auki, se ei varsinaisesti vaikuta mitenkään ”ihmeelliseltä”. Päinvastoin pikemminkin ehkä turhankin yksinkertaiselta hyvän ja pahan väliseltä fantasiataistolta. Mutta elokuvaa katsoessa tuntuu, että juonen kuljetuksesta puuttuu paljonkin yksityiskohtia.
Juoni etenee enemmän tunnelman ja mysteerin kuin selkeän selityksen kautta, mikä jättää monia yksityiskohtia ja kokonaisia tapahtumaketjuja (ehkä turhankin) avoimeksi tulkinnalle.
Tuotantohelvetti
The Keep on maineeltaan yksi 1980-luvun oudoimmista ja ristiriitaisimmista julkaistuista studioelokuvista. Mannin elokuva tuntuu yhtäaikaisesti sekä keskeneräiseltä että visionääriseltä. Sen maine ei perustu niinkään valmiiseen kokonaisuuteen kuin siihen, mitä se yritti olla ja mikä sen piti olla: Mannin tavoitteena oli selkeästi rakentaa filosofinen kauhuelokuva, joka yhdistää tarinassaan toisen maailmansodan, yliluonnollisen pahuuden ja voimankäytön eksistentiaaliset pohdinnat.
Lue myös: ”Alkuperäinen Terminator” tehdään uusiksi – Westworld-elokuva kehitteillä!
Lue myös: ”Et voi tietää, kuka on ihminen” – Näin syntyi yksi kaikkien aikojen tieteiselokuvista
Elokuvan tuotanto oli valitettavan ongelmallinen, mikä pitkälti selittää sen ristiriitaisen lopputuloksen.
Mann oli tuolloin vasta nouseva ohjaaja, joka halusi tehdä kunnianhimoisen, visuaalisesti ja temaattisesti rikkaan teoksen. Hänellä oli vyön alla James Caanin tähdittämä Thief – suurkaupungin lait, joka on erinomainen rikosleffa. The Keep perustuu F. Paul Wilsonin samannimiseen romaaniin, mutta Mann laajensi lähdemateriaalia merkittävästi kohti abstraktimpaa ja symbolisempaa visuaalista ja temaattista tasoa. Kirjassa Wilsonin esittämä pahuus on vampyyrimäinen, mutta Mannin tulkitsemana se on pikemminkin golemin kaltainen, kosmista voimaa käyttävä järkäle.
Mann halusi jatkaa Thief – suurkaupungin lait -tuotannosta alkanutta yhteistyötä Tangerine Dream -yhtyeen kanssa, joten hän palkkasi kyseisen orkesterin vastaamaan myös The Keepin musiikista. Tämän yhteistyön myötä elokuvalle muotoutui elektroninen soundtrack, mikä on toisen maailmansodan historiallisessa kontekstissa äärimmäisen epätodellisen tuntuinen äänimaailma. Ajankuvaan epäsopivan musiikin avulla Mann sai korostettua elokuvan unenomaisuutta.
Tuotanto kohtasi suurimman tragediansa, kun elokuvan tehostevelhoksi palkattu, muun muassa 2001: avaruusseikkailun ja alkuperäisen Superman -elokuvan erikoistehosteista vastannut Wally Veevers menehtyi elokuvan jälkituotantovaiheessa, eikä työryhmä osannut toteuttaa Veeversin kaavailemia tehosteotoksia.
Mannin itsensä visioima leikkaus elokuvasta oli alun perin yli kolme tuntia pitkä. Studion väliintulo johti siihen, että The Keep koki rajuja leikkauksia, kun tavoitteena oli saada kesto supistettua kahteen tuntiin. Lopulta testinäytöksissä saatu palaute pakotti studion leikkaamaan kuin Orpon hallitus konsanaan – ja näin saatiin tänäkin päivänä saatavilla oleva 96 minuuttia pitkä versio elokuvasta.
Studion rajut leikkaustoimenpiteet johtivat siihen, että tarinan selittäviä ja rytmittäviä kohtauksia poistettiin, mikä jätti elokuvaan aukkoja, jotka katsoja joutuu itse täyttämään.
Sillisalaattimaisen kerronnan ja epätasaisen rytminsä takia julkaisunsa aikaan The Keep sai pääosin negatiivisen vastaanoton. Kriitikot pitivät sitä sekavana, kylmänä ja vaikeasti ymmärrettävänä. Katsojien oli hankala tarttua tarinaan, jossa motivaatioita ei selitetä ja tapahtumat etenevät epätasaisesti. Ja ymmärrän tämän kritiikin täysin.
Ajan myötä elokuva saavutti kuitenkin kulttimaineen ja tiedän, miten Mannin alkuperäinen kolmen tunnin leikkaus olisi pyhä Graalin malja monelle fanille. Valitettavasti Mannin itsensä mukaan se on mahdotonta toteuttaa: kuvamateriaalia ei ole saatavilla missään muodossa (tai jos on, se on hautautunut studion holvien uumeniin).
Mann itse ei ole ollut innoissaan vuosien varrella The Keepistä, koska se on eittämättä outolintu ohjaajan muutoin varsin realismiin ja rikoselokuviin painottuvassa filmografiassa. Vajavaisiksi tai täysi toteuttamatta jääneet tehosteotokset vesittivät osan Mannin visiosta, mikä saattoi ajaa ohjaajan pitäytymään vahvemmin tarinoissa, jotka eivät vaadi fantasiaelementtejä.
On vaikea arvioida teosta, jonka tietää olevan vajavainen, mutta josta tunnistaa Mannin tyylin kehittymisen. The Keep on eittämättä ristiriitainen ja riittämätön, koska kauhuelokuvana se ei ole riittävän pelottava, eikä sotaelokuvana riittävän realistinen tai jännittävä. Toisaalta se on äärimmäisen tunnelmallinen teos, jossa on mieltä kutkuttavia yksityiskohtia.
The Keepin rikkonaisuus synnyttää outoa, painostavaa tunnelmaa, joka muistuttaa enemmän painajaista kuin perinteistä narratiivia. Elokuva ei välttämättä ole kerronnallisesti yhtä hioutunut, fokusoitunut tai hienoviritetty kuin vaikkapa Mannin mestariteokset Viimeinen mohikaani tai Heat – ajojahti; jokainen kohtaus ei välttämättä palvele kokonaisuutta, mutta jotain maagista elokuvassa oli.
The Keepin ytimessä on pahuuden luonne, ja se, mitä se merkitsee henkilöhahmoillemme tai miten he sen näkevät tai kokevat.
Linnoituksessa asuva Molasar-olento ei ole yksiselitteisesti paholainen, vaan pikemminkin kosminen voima, joka ylittää ihmisen moraalikäsitykset. Tämä tekee siitä pelottavamman, koska kyse ei ole vain perinteisestä, yksiselitteisestä kristinuskon sarvipäisestä vihollisesta, vaan jostakin lovecraftmäisestä entiteetistä, mitä emme voi koskaan täysin ymmärtää.
The Keep sisältää 80-luvun Hollywoodin perinteiset viholliset: natsit.
Natsit edustavat historiallista, ideologista ja inhimillistä pahuutta. Molasar selvästi tarvitsee linnoituksessaan majailevia natseja saadakseen itselleen kehollisen olomuodon, koska aluksi hirviö on vain sumua ja valoa ja tuntuu imevän heistä energiaa. The Keep luo Molasarin ja natsien välille tällä tavoin yhteyden, mutta ei selittele sen enempää.
Kun professori Cuza päättää ryhtyä auttamaan Molasaria, hän näkee muinaisen voiman mahdollisuutena pelastaa kansansa tuhoamalla heitä sortavan ja tuhoavan natsihallinnon. Lopussa Molasar käskee Cuzaa surmaamaan Evan, koska hän asettuu heidän tielleen, mutta tätä käskyä professori ei pysty toteuttamaan. Tällöin Cuza traagisesti huomaa Molasarin myrkyttäneen mielensä.
The Keep viestittää, että yritys hallita tai hyödyntää yliluonnollista voimaa johtaa väistämättä tuhoon. Kliseisesti ilmaistuna valta, olipa se poliittista tai metafyysistä, korruptoi. Cuza haluaisi Molasarin avulla tuhota natsit, mutta se tekisi hänestäkin yhtä lailla kansanmurhaajan.
The Keep ei ole onnistunut elokuva perinteisessä mielessä. Se on katkonainen, paikoin epäselvä, riitasointuinen ja tarinallisesti epätasapainoinen. Vaikka elokuva on monin tavoin epätasainen, siinä näkyy viitteitä Mannin myöhemmälle tuotannolle ominaisesta visuaalisesta tyylittelystä, vaikka tässä tyyli ei kohtaa sisällön kanssa. Vaikka Mann on uransa aikana ollut suvereeni ja hypnoottinen kuvan ja äänen yhteensovittaja, The Keep nousee mielessäni hänen unenomaisimmaksi työkseen.
Jotain elokuvan ja Mannin tarinankerronnan voimasta kertoo se, että The Keep jäi sykkimään mieleeni vielä katsomiskokemuksen jälkeen. Ehkä tämä johtui juuri sen epätäydellisyydestä.
Unohdan todella monet uneni heti heräämisen jälkeen, jos en muista kirjoittaa niitä ylös tai jaa niitä jonkun kanssa. Joskus harvoin jokin uni kuitenkin saattaa olla niin voimakkaasti latautunut, että se jää kummittelemaan mieleen päiviksi, viikoiksi tai joskus jopa kuukausiksi, siitäkin huolimatta, että se olisi irtonainen, repaleinen ja logiikan vastainen.
The Keep muistutti juuri tällaisesta unesta, joka ei oikein päästä otteestaan; jota haluaisi ymmärtää vielä hieman paremmin.
Ville Vuorio – Leffahamsteri