Suoratoiston maailmassa sisältöä on saatavilla niin paljon, että kaikkeen ei ehdi välittömästi tutustua – puhumattakaan siitä, että olisi edes mahdollista huomata, milloin mitäkin ilmestyy tai on saatavilla! Elokuvia, tv-sarjoja ja dokumentteja lisätään ja poistetaan suoratoistopalveluihin jatkuvalla syötöllä, joten kelkassa pysyminen on haastavaa.
Näin kävi taas, kun HBO Max -palvelussa jo parisen vuotta sitten ilmestynyt The Sopranos -sarjan luojaan David Chaseen keskittyvää dokumentti Wiseguy: David Chase and the Sopranos osui kohdalleni.
Luultavasti algoritmi osasi tarjota minulle sitä juuri nyt, koska olin jälleen kerran aloittanut katsomaan The Sopranosia. Dokumentti oli uusi tuttavuus, joten päätin pitää pienen tauon toisen ja kolmannen kauden välissä katsoakseni sarjaa taustoittavan tietopaketin. En kuitenkaan osannut odottaa näin henkilökohtaista historiikkia sarjasta.
Toisin sanoen Wiseguy: David Chase and the Sopranos tarjosi kiinnostavan, monitasoisen ja riittävän ytimekkään katsauksen yhteen modernin televisioviihteen vaikutusvaltaisimmista ja merkittävimmistä luojista ja hänen pääteokseensa! Suosittelen dokumenttia, mikäli The Sopranos on jo entuudestaan tuttu, koska dokumentti sisältää juonipaljastuksia.
Mafiaveljet kuin tosielämästä
Vaikka The Sopranos on tarina terapiassa käyvästä mafiososta, David Chase ei itse ole mafian jäsen, mutta hän onkin käynyt terapiassa. Dokumentti ei ole pelkästään kronologinen kertomus The Sopranos -sarjan synnystä, vaan pikemminkin henkilökohtainen, jopa terapeuttinen tutkimusmatka David Chasen mieleen, hänen vaikutteisiinsa ja siihen, miten hänen koko elämänkokemuksensa muovautui The Sopranos -sarjaksi.
Dokumentti rakentuu pitkälti Chasen omien muistojen, haastattelujen ja sarjan keskeisten tekijöiden kommenttien varaan, mutta yllätyin miten nopeasti Chasen lapsuus ja nuoruus paahdetaan läpi. Käsikirjoittaja-ohjaaja-tuottajan antamasta pitkästä haastattelusta on leikattu kaksi reilun tunnin jaksoa. Näiden kahden jakson aikana käydään läpi Chasen The Sopranosiin vaikuttaneet keskeisimmät perhesuhteet, luovuuden kipupisteet sekä tietysti amerikkalaisen kulttuurin ja televisioviihteen ajankuvan laajemmat viitekehykset.
Yksi dokumentin keskeisistä näkökulmista on Chasen suhde omaan perheeseensä, erityisesti äitiinsä, jonka vaikutus näkyy selvästi The Sopranos -sarjassa Livia Sopranon hahmossa, joka on Tony Sopranon äiti ja jota Nancy Marchand niin upeasti esitti.
Dokumentti ei kaihda käsitellä tätä suhdetta vaikeana ja ristiriitaisena; päinvastoin, se esitetään Chasen luovan työn keskeisenä polttoaineena. Moni hänen tuttunsa oli jopa kehottanut Chasea pitkän aikaa kirjoittamaan tarinan äidistään. Näin ollen Livia Sopranon hahmo nousi esiin lähes suoraan Chasen omien kokemusten heijastumana, mikä antoi sarjalle sen tunnusomaisen, toden tuntuisen ja eletyn elämän psykologisen syvyyden. Tuli hyvin selväksi, että ilman tätä henkilökohtaista jännitettä sarja ei olisi saavuttanut samaa arkista intensiteettiä. Samalla se nosti esiin kysymyksen siitä, missä määrin taiteellisessa työssä voi (tai jopa joutuu) ammentaa tekijän omista henkilökohtaisista traumoista.
Wiseguy: David Chase and The Sopranos tarjosi tosiaan myös hyvää ajankuvaa HBO:n alkuvaiheista ja television murroksesta, johon The Sopranos merkittävästi vaikutti.
Dokumentti kuvaa aikaa ennen sarjan syntyä, jolloin televisioviihde oli vielä pitkälti kaavamaista ja varovaista. Chase itse oli pitkään ollut turhautunut perinteisiin tuotantorakenteisiin ja rajoitteisin, ja koki, ettei saanut ilmaistua itseään vapaasti.
The Sopranos syntyi osittain tästä turhautumisesta: Chasen halusta rikkoa rajoja ja kertoa tarinoita tavalla, joka ei aliarvioi katsojaa; sekä halusta tehdä jotain uutta ja erilaista, joka haastaisi katsojan kykyä katsoa tarinaa. Dokumentti tuo esiin, miten sarja avasi ovet HBO:n ja televisiosarjojen uudelle kultakaudelle, joka mahdollisti monimutkaiset hahmot, moraalisen ambivalenssin ja totuttua elokuvallisemman kerronnan.
Chase ei kuitenkaan esiinny dokumentissa iloitsevana visionäärinä, vaan pikemminkin epävarmana ja jatkuvasti itseään kyseenalaistavana tekijänä. Paineet ensimmäisen tuotantokauden menestyksestä olivat kovat, koska jokaisen kauden jälkeen tekijöiden oli mielestään ylitettävä itsensä.
Arkistomateriaaliin sukeltamalla dokumentti valottaa roolitusprosessia, jossa tekijät luetuttavat näyttelijöitä rooleihin. Sarjasta monet tutut kasvot saattoivat tulla ja lukea aivan eri rooleihin kuin mihin he lopulta päätyivät, mikä on täysin normaali osa prosessia. Mutta tapa, jolla David Chase ja kumppanit tykästyivät esimerkiksi Steve Van Zandtiin tämä luettua Tonyn roolia varten, oli varsin mieltä ylentävä. Silvio Danten roolihahmo käytännössä tehtiin mittatilaustyönä Bruce Springsteenin bändissä soittavalle Van Zandtille, koska muusikko teki niin hyvän vaikutuksen.
Tony Sopranon rooli oli vaativa, eikä aluksi oikeaa näyttelijää näkynyt horisontissa. Onneksi James Gandolfini suostui lukemaan roolia varten, muutoin tv-sarjan teho olisi kärsinyt.
Tony ei ole perinteinen sankari, vaan väkivaltainen, ristiriitainen ja usein moraalisesti arveluttava hahmo. Dokumentti osoittaa, että juuri tämä ambivalenssi oli keskeinen syy sarjan menestykseen, kun katsojat joutuivat jatkuvasti tasapainoilemaan samaistumisen ja torjunnan välillä. HBO:lla pelättiin, että Tonyn psykoottisemmat luonteenpiirteet tekisivät hänestä liian vastenmielisen, koska antisankaria ei tällä tavoin ollut nähty tv-sarjan pääroolissa – toisin kuin tätä nykyä antisankari on joka toisen tv-sarjan päähenkilönä. Sarjassa nähty jännite oli harkittu ja tietoinen valinta, joka haastoi katsojat pohtimaan omia arvojaan ja suhtautumisiaan.
Lue myös: Ukrainalaisdokkari kertoo sodan jalkoihin jääneistä eläimistä – mukana myös Sean Penn
Chasen oma suhtautuminen hahmoon oli ja on edelleen monimutkainen, koska hän ei tietoisesti halunnut romantisoida Tonya, mutta ei myöskään yksiselitteisesti tuomita häntä. Hänellä oli esimerkiksi sääntö, että Tonyn piti aina olla fiksuin kaveri huoneessa. Chasen omien sanojen mukaisestikin hän oli sarjan ilmestyessä huomannut, että sarjalla on kahdenlaisia faneja: hyvää draamaa seuraavia faneja ja mafiatappoja odottavia faneja.
Tv-sarjojen tuotannoissa minua kiehtoo aina yhteistyö ja miten Chasen kaltainen showrunner on toiminut ja minkälainen prosessi hänellä on. Vaikka Chase on dokumentissa selkeästi keskiössä, The Sopranos kehystetään hyvin kollektiivisena saavutuksena, jossa käsikirjoittajat, ohjaajat ja näyttelijät loivat yhdessä jotain ainutlaatuista ja taianomaista. Mutta sarjan tekeminen ei todellakaan ollut mitään ruusuilla tanssimista, vaan rankkaa työtä jokaisessa vaiheessa.
James Gandolfinin panos Tony Sopranon roolissa saa täysin ansaittua huomiota, koska hän oli lopulta henkilö, joka kannatteli sarjaa katsojien edessä. Tony Soprano on sekä rikollinen että perheenisä, sekä vallankäyttäjä että ahdistunut potilas terapiassa. Hänessä asuu edelleen se pieni poika, joka ei pääse äidinsä varjosta eroon. Nämä dualistiset piirteet tekevät edelleen hahmosta universaalin ja selittävät osaltaan sarjan laajan vetovoiman – hyvän draaman ja verisen mafiaväkivallan lisäksi.
Dokumentti kuvaa Gandolfinin työskentelyä intensiivisenä ja omistautuneena, mutta myös äärimmäisen raskaana. Yksityiselämän ongelmat tulivat esiin dokumentissa, vaikka niitä ei suoraan nimetty. Oliko Gandolfinilla alkoholismin taipumuksia vai käyttikö hän jotain muita aineita, sitä ei tarkemmin eritellä. Kaikki tietysti kehystetään työn kautta: joskus Gandolfini oli kateissa päivän tai parin ajan ja kerran tuottaja päätti järjestää sarjan päätähdelle intervention, mutta tämän tarkemmin edesmenneen näyttelijän yksityiselämään sarja ei uppoudu.
Kuitenkin on huomattava, että Gandolfinille Tony Sopranon rooli ei ollut pelkkä suoritus, vaan syvä sukellus hahmon kautta omaan psyykeeseen. Tämän takia rooli ei ollut mikään läpihuutojuttu, vaan mitä todennäköisemmin vaikutti ja rasitti näyttelijän omassa yksityiselämässä aika paljon. Tämä korostaa sarjan realismia ja emotionaalista voimaa, mutta samalla se muistuttaa siitä hinnasta, jonka päärooli menestyneessä tv-sarjassa voi vaatia. Gandolfini ei ehkä ollut valmis henkisesti sarjan menestykseen ja sen tuomaan julkisuuskuvaan.
Dokumentin koskettavimpia hetkiä olivat klipit Gandolfinin hautajaisista, jossa David Chase piti näyttelijälle muistopuheen. Gandolfini kuoli vain 54-vuotiaana vain 6 vuotta sarjan päättymisen jälkeen.
David Chasen henkilökuvan ja tv-sarjan tarkastelun kautta dokumentti toimii reflektiona amerikkalaisesta unelmasta ja sen varjopuolista. The Sopranos on pinnallisesti rikossarja, mutta siinä on tasoja, jotka tekevät siitä kuvauksen keskiluokkaisesta elämästä, kulutuskulttuurista ja identiteetin ristiriidoista. Dokumentti valotti sitä, miksi ja miten Chase käytti mafiakertomusta välineenä tutkia laajempia yhteiskunnallisia ilmiöitä – kuitenkaan unohtamatta mafia- tai rikossarjan odotuksia.
Loppujen lopuksi Wiseguy: David Chase and the Sopranos on erittäin mielenkiintoinen making of -dokumentti, jos rakastaa sarjaa. Se on tutkielma luovuudesta, identiteetistä ja siitä, miten henkilökohtaiset kipupisteet, traumat ja elämän kokemukset voivat hyvässä lykyssä muuntua menestyssarjaksi. Chase oli tehnyt pitkän uran televisiosarjojen parissa, joten The Sopranos oli hänelle todellinen luojan lykky ja lahja.
Käsikirjoittaja oli jo lähes valmis lopettamaan tv-puolen työt, koska HBO:ta lukuun ottamatta kukaan muu ei ollut kiinnostunut The Sopranosin pilottijakson käsikirjoituksesta (joka itseasiassa oli alun perin elokuvakäsikirjoitus). Tietysti sarja oli myös lottovoitto HBO:lle, joka pyrki 2000-luvulle tultaessa saamaan aikaiseksi omaa imagon kohotusta ja edistämään tv-tuotantojen aluevaltaustaan.
On hullua ajatella, että The Sopranos alkoi jo vuonna 1999 – mikä vuosi!
Ja mitä olisi The Sopranos -dokumentti ilman mainintaa sarjan äärimmäisen ristiriitaisia tunteita herättäneestä lopetuksesta? Totta kai siitäkin piti puhua, mutta onneksi dokumentti käsittelee sarjan loppua ilman yksinkertaistuksia.
The Sopranosin viimeinen jakso on tunnettu avoimeksi jätetystä lopetuksestaan, joka jätti katsojat hämmentyneiksi. Dokumentissa Chase ei tälläkään kertaa tarjoa lopullista vastausta siihen, mitä Tonylle tapahtui, vaan keskittyy kehystämään tekemänsä valinnan. Chase esimerkiksi kertoo hylätystä ideasta, jossa Tony olisi ajanut New Jerseystä New Yorkiin tapaamiseen, jossa hän olisi kohdannut lopun – tai siihen viittaavan tilanteen. Tämä matka olisi peilannut sarjan ikonista introa, jossa näytetään Tonyn ajomatka New Jerseyn kotiin.
Chase korosti haluaan välttää perinteisiä narratiivisia ratkaisuja ja pakottaa katsojat aktiiviseen rooliin, joten onneksi sitten tulivat idea ruokalasta ja Journey-yhtyeen Don’t Stop Believin’ -kappale – ja loppu on tv-historiaa.
”Don’t stop—”
Ville Vuorio – Leffahamsteri