Nykyään kulttiklassikon asemaa nauttiva John Carpenterin The Thing – ’se’ jostakin (1982) perustuu John W. Campbellin novelliin Olento (Who Goes There?, 1938) ja Christian Nybyn siitä vuonna 1951 ohjaamaan – ja tuottaja Howard Hawksin valvomaan ja osin myös ohjaamaan – ensimmäiseen filmatisointiin ’Se’ toisesta maailmasta.
Carpenter oli tuolloin vielä tuore elokuvantekijä Halloweenin (1978) ja Usvan (1980) jälkeen, mutta The Thing merkitsi hänelle siirtymää synkempään ja henkilökohtaisempaan ilmaisuun – teokseen, joka rikkoi tietoisesti yleisön odotukset. Elokuvaa on tulkittu myös kylmän sodan vertauskuvana, jossa näkymätön uhka ja jatkuva epäluottamus heijastavat aikakauden geopoliittista ilmapiiriä.
Klassinen tutkielma vainoharhasta
John Carpenterin ohjaama The Thing on armoton ja klaustrofobinen kauhutarina, joka sijoittuu eristyksissä Etelämantereella sijaitsevalle amerikkalaiselle Outpost 31 -tutkimusasemalle. Tarina käynnistyy, kun norjalainen helikopteriryhmä jahtaa tappoaikeissa alaskanmalamuuttia jäätiköllä.
Koira päätyy amerikkalaisten tukikohtaan. Pian paljastuu, ettei kyse ole tavallisesta eläimestä, vaan tuntemattomasta ulkoavaruuden organismista: olennosta, joka kykenee täydellisesti jäljittelemään mitä tahansa elävää muotoa. Se ei ainoastaan tapa, vaan assimiloi uhrinsa solutasolla ja kopioi tämän täydellisesti.
Helikopteriretki tuhottuun norjalaisten tukikohtaan lisää entisestään ahdistusta ja pelkoa. 100 000 vuotta aikaisemmin ikijäähän hautautuneen muukalaisaluksen hylky lisää epämiellyttäviä kysymyksiä.
Kurt Russellin helikopteripilotti R.J. MacReady ja muu henkilökunta joutuvat kasvotusten kylmän totuuden kanssa: vihollinen voi olla kuka tahansa heistä. Vainoharha kasvaa lähes kestämättömäksi, ja miesten keskinäinen luottamus alkaa murentua. Jokainen katse ja ele muuttuu epäilyttäväksi. Eristys, kylmyys ja kommunikaation katkeaminen ulkomaailmaan tekevät tilanteesta toivottoman.
Elokuvan ydin ei ole pelkästään hirviö, vaan epävarmuus identiteetistä ja todellisuudesta. Yksi keskeisistä hetkistä on kuuluisa verikoe, jossa MacReady yrittää paljastaa, kuka on vielä ihminen. Jopa tieteellinen varmuus tuntuu vain hetkelliseltä turvalta maailmassa, jossa biologia itsessään on petollinen.
Syvästi pessimistinen tutkielma
Lopulta tukikohta ajautuu vääjäämättä kohti tuhoa. Selviytyminen ei enää tarkoita pelkästään hengissä pysymistä vaan myös sen estämistä, ettei olento pääsisi leviämään muualle maailmaan. Elokuva huipentuu hyytävään ja ristiriitaiseen loppukohtaukseen, jossa kaksi mahdollista selviytyjää istuu tukikohdan palavien raunioiden keskellä – eikä kumpikaan voi olla varma toisen ihmisyydestä.
The Thing ammentaa perimmäisen voimansa syvästä pessimismistä, luottamuksen ja identiteetin menetyksestä sekä pitkäaikaisen eristyksen aiheuttamasta psykologisesta vaikutuksesta. Sen todellinen kauhu ei synny muotoaan muuttavasta avaruushirviöstä vaan ajatuksesta, että et voi koskaan todella tietää, kuka vieressäsi on. Tai oletko enää oma itsesi.
Vuonna 1982 juuri tuo vainoharhainen pohjavire teki slokuvasta ongelmallisen. Pohjoisamerikkalaise valtakriitikot pitkälti teilasivat The Thingin kylmänä, nihilistisenä ja vastenmielisenä. Vasta nyt, yli 40 vuotta myöhemmin elokuva nähdään yhtenä lajityyppinsä suurimmista saavutuksista. Meillä Suomessa The Thing ei selvinnyt ilman elokuvasensuurin terävää saksimista. Elokuvan kauhistuttavia muodonmuutoksia saksittiin merkittävästi sekä teatteri- että videoversioissa.
Avokämmenellä katsojaa kasvoihin
Brittiläinen elokuvatoimittaja ja kirjailija Ian Nathan palaa elokuvan ristiriitaiseen vastaanottoon joukkorahoitteisena tuotetussa viisituntisessa The Thing Expanded -dokumentissaan. Siinä elokuvan kaikkia eri osatekijöitä ja teemoja tarkastellaan monesta eri näkökulmasta ja poikkeuksellisen perusteellisesti. Esimerkiksi jokainen The Thing -hirviön muodonmuutoskohtauksista analysoidaan uskomattomalla pieteetillä.
Dokumentin moniin haastateltaviin lukeutuvat ohjaaja Carpenterin lisäksi elokuvan elossa olevat näyttelijät sekä Stephen Colbertin, Frank Darabontin, Issa Lopezin, Greg Nicoteron, Eli Rothin, Chuck Russellin ja Guillermo Del Toron kaltaiset intohimoiset elokuvantekijät ja The Thing -fanit. Myös vuonna 2011 valmistuneen The Thing -esiosan hollantilaisohjaaja Matthijs van Heijningen Jr. jakaa ajatuksiaan.
Monet muistavat vuoden 1982 elokuvakesän olleen yksi kaikkien aikojen parhaimmista: poikkeuksellinen paitsi eri lajityyppien tarjonnaltaan myös monipuolisuudeltaan. Samoihin aikoihin julkaistiin joukko elokuvia, joista monet ovat sittemmin nousseet klassikoiksi: Ridley Scottin Blade Runner, Steven Lisbergerin Tron ja John Carpenterin The Thing.
– Steven Spielbergin E.T. – The Extraterrestrial nousi salamannopeasti ilmiöksi, joka määritti koko tuon ikimuistoisen kesän emotionaalisen ilmapiirin ja pulssin, Ian Nathan sanoo. – Se tarjosi katsojille heidän kaipaamansa lämpöä, yhteyttä ja toivoa. E.T. antoi tunteen, josta valtayleisö ei halunnut päästää irti. Juuri siksi ihmiset palasivat katsomaan sen uudelleen ja uudelleen.
Tätä taustaa vasten Carpenterin teos näyttäytyi vastakkaisena, anarkistisena kokemuksena. Nathan jatkaa:
– Verrattuna Spielbergin kassamenestykseen The Thing saattoi tuntua kuin iskulta vasten kasvoja: se oli arktisen kylmä, kyyninen ja täysin armoton groteskien hirviötehosteidensa osalta. Se ei tarjonnut minkäänlaista lohtua. The Thing pakotti meitä kohtaamaan epävarmuuden, joka ei purkautunut edes elokuvan lopussa.
Ian Nathan on itsekin sitä mieltä, että juuri elokuvan nihilistinen sävy oli keskeinen syy sen alkuperäiseen epäonnistumiseen Pohjois-Amerikan lippuluukuilla.
– The Thing ei johdattanut katsojaa turvallisesti läpi tarinan vaan jätti hänet pysyvään epävarmuuden tilaan. Omasta mielestäni elokuva ei epäonnistunut millään osa-alueella. Suurin haaste oli yleisö, joka ei ollut suurelta osin lainkaan samalla aaltopituudella elokuvan kanssa vuonna 1982.
John Carpenterin oma lähtökohta elokuvalle oli alun perin huomattavasti perinteisempi. Projekti alkoi klassisena hirviötarinana, mutta tuotannon aikana sävy alkoi muuttua radikaalimmin.
– John kertoi minulle, että hän ajatteli ensin tekevänsä klassisen hirviöelokuvan kunnianosoituksena 1950-luvun filmatisoinnille. Projekti lähti lopulta kehittymään paljon synkempään suuntaan. Keskeinen teema ei ollutkaan lopulta itse hirviö, vaan koko todellisuutta murentava vainoharhainen olomuoto. Ohjaajan mukaan tämä alkoi hiljalleen vaikuttaa myös hänen omaan mielentilaansa, Nathan paljastaa.
Lapsuuden kauhumuistoja
Muutos ei ollut pelkästään sisällöllinen, vaan myös rakenteellinen kerronnallisesti. The Thing luopui rohkeasti perinteisestä dramaturgiasta, jossa uhka perinteisesti tunnistetaan ja voitetaan. Sen sijaan kaikkia sääntöjä uhmaten elokuva rakentaa loppuhuipentuman, jossa uhkaa ei voida koskaan varmuudella päihittää.
Ian Nathan korostaa, että The Thingin todellinen voima ei ole sen visuaalisessa kauhussa, vaan sen tavassa käsitellä epäluottamusta. “Kyse ei ole niinkään siitä, että henkilöhahmot pelkäisivät jotakin ulkoista uhkaa. Vaan siitä, että he eivät enää voi tunnistaa toisiaan. Ja kun et voi enää tunnistaa toista ihmistä ihmiseksi, oma mielenterveytesi alkaa hajota.”
Tämä ominaispiirre tekee elokuvasta huomattavasti syvemmän kuin pelkän kauhutarinan. Nathan jatkaa: “Se toimii ikään kuin pienoismallina yhteiskunnasta, jossa epäluottamus leviää ja alkaa nakertaa kaikkea sisältä käsin. Juuri tämä Carpenterin kyyninen näkökulma tekee The Thingistä ajankohtaisemman kuin koskaan, ajatellen mitä kaoottisessa maailmassamme tapahtuu juuri nyt.”
Ian Nathanin oma ensikohtaaminen elokuvan kanssa tarjoaa konkreettisen esimerkin siitä, miten The Thing toimii katsojan tasolla.
– Lintsasimme 1980-luvun puolivälissä koulun urheilupäivän ja menimme kaverin luo katsomaan elokuvia. Hänen isällään oli videonauhuri, joka tuntui meille silloin lähes taianomaiselta laitteelta. Hyllystä pilkisti kaksi vhs-elokuvaa: The Thing ja Alien – kahdeksas matkustaja.
– Katsoimme ensin The Thingin, ja se räjäytti tajuntamme täysin. Emme tosin kyenneet vielä tuolloin täysin analysoimaan elokuvaa. Se kuitenkin jäi mieleen tavalla, joka pakotti meidät palaamaan siihen yhä uudelleen.
Erityisesti elokuvan loppuratkaisu kummitteli nuoren Ian Nathanin mieltä.
– Halusin raivoisasti tietää, mitä todella tapahtui ja kumpi miehistä, Kurt Russell tai Keith David oli Thing-olennon kopioima. Juuri se, etten saanut kipeästi kaipaamaani vastausta, teki siitä niin voimakkaan katsomiskokemuksen. Jos olisin saanut selkeän vastauksen, elokuva olisi päättynyt siihen, mutta nyt se jäi elämään vuosikymmeniksi mieleeni.”
Tehostevelhon katoamistemppu
Rob Bottinin loihtimat erikoistehosteet muodostavat yhden elokuvan tunnetuimmista osa-alueista, mutta Ian Nathan tarkastelee niitä syvemmällä tasolla.
– Se, mitä The Thingissä tapahtuu, ei ole pelkästään iljettävää ja pelottavaa, vaan jotenkin myös kehotabuja rikkovaa. Bottinin toteuttamat groteskit muodonmuutokset mullistavat käsityksemme siitä, miten ihmiskehoa voi väkivaltaisesti rikkoa, runnoa ja silpoa.
Nathan tuo esiin myös keskeisen filosofisen näkökulman:
– Olento ei ole itsessään paha. Se tekee vain sitä, mitä organismit tekevät – se on liki täydellinen selviytyjä. Kuten John Carpenter itsekin sanoo dokumentissa, The Thingin supervoima on sen kyky piiloutua.
Hollywoodin taakseen jättäneen meikkaustehostevelho Rob Bottinin henki on läsnä dokumentissa, kun käsitellään syväluotaavasti vieraan olennon muodonmuutoksia, vaikka hän itse ei siihen osallistu. The Thing on vain yksi projekti Bottinin uskomattomalla uralla, joihin lukeutuvat myös muun muassa Joe Danten Ulvonta (1981), Ridley Scottin Legenda (1985) sekä Paul Verhoevenin RoboCop (1987) ja Total Recall (1990). The Thingin aikoihin vasta 22-vuotias tehosteguru poltti itsensä loppuun johtuen liian isoista paineista ja murskaavasta tuotantoaikataulusta.
– Teimme aivan kaikkemme – ja itse asiassa vähän enemmänkin – saadaksemme Rob Bottinin haastattelun tähän dokumenttiin, Ian Nathan kertoo. – Jäljitin hänen kotiosoitteensa, lisäksi lähetin hänelle useita kirjattuja kirjeitä. Emme saaneet mihinkään niistä koskaan vastausta. Myöskään dokumentissa esiintyvät Bottinin läheiset erikoistehostekollegat kuten Margaret Beserra, Ken Diaz ja Erik Jensen eivät saaneet häntä suostumaan tulemaan tähän dokumenttiin. Olen kuitenkin kuullut, että Rob Bottin tietää projektistamme. Tosi sääli ettei hän päässyt mukaan, mutta kunnioitamme hänen tahtoaan.
Elokuvan vaativat tuotanto-olosuhteet vaikuttivat ratkaisevasti sen lopulliseen tunnelmaan, Nathan korostaa.
– Se, miltä elokuvan tekeminen tuntui, näkyy lopputuloksessa. Kylmyys, eristyneisyys ja paine eivät ole vain teemoja vaan kokemuksia.
Tämä autenttisuus tekee elokuvasta uskottavan ja lisää sen intensiteettiä. The Thing Expanded -dokumentissa nähdään elokuvanäyttelijöiden yllättävänkin suorapuheisia haastatteluita, joiden perusteella he käyttivät toisinaan myös alkoholia ja huumeita kuvausten tauolla. Siitä seurasi omia kommelluksiaan, joilla olisi voinut olla karujakin seurauksia.
Morricone vai Carpenter?
Edesmenneen Ennio Morriconen säveltämä, vuoroin syntetisaattorilla sykkivä, toisinaan atonaalisuutta hipova orkesterimusiikki toimii elokuvassa loistavasti henkien synkkää ja näkymätöntä uhkaa poikkeuksellisen tehokkaasti. Nathan kuvailee omia tuntemuksiaan:
– Musiikki ottaa The Thingissä vallan heti alkuteksteistä lähtien. Se alkaa salakavalasti määrittää katsojan koko audiovisuaalista kokemusta. Musiikkiraita ei johdata katsojaa vaan rakentaa jatkuvaa alitajuntaista painetta ja nakertavaa lohduttomuuden tunnetta, joka ei koskaan purkaudu täysin.
The Thing Expanded -dokumentissa kerrotaan, miten John Carpenter ei saanut Universal-studiolta lupaa itse säveltää ja soittaa musiikkia The Thing -elokuvaansa, kuten niin useasti aikaisemmin. Carpenter ja Morricone tapasivat Roomassa, mutta kielimuuri herrojen välillä loi heidän välilleen kommunikaatioesteitä.
Kuullessaan Morriconen aikaansaannoksen Carpenter ei lopulta voinut vastustaa lisäämästä siihen omaa synteettistä tavaramerkkiään. Lopputulos oli täydellinen synteesi verhottua uhkaa, jossa Carpenterin ja Maestro Morriconen äänimaailmalliset estetiikat kohtasivat saumattomasti.
Teilatusta flopista kulttiklassikoksi
Julkaisunsa aikaan The Thing kohtasi voimakasta ja jopa säälimättömän epäreilua kritiikkiä. Nathan tiivistää tylyn vastaanoton:
– Elokuva oli liikaa monille, jopa joillekin Carpenterin läheisistä yhteistyökumppaneista. Sitä pidettiin yksinkertaisesti liian synkkänä, kylmänä ja armottomana.
Tämä torjunta ei kuitenkaan ollut lopullinen. Nathan kuvaa elokuvan uudelleensyntymää:
– Se, että elokuva epäonnistui, teki siitä tavallista arvokkaamman. Alkoi tuntua siltä, että The Thing kuuluu niille, jotka näkivät tarpeeksi vaivaa löytääkseen sen itse. Vhs-, LaserDisc- ja dvd-aikakaudet mahdollistivat myös uudenlaisen ja aiempaa analyyttisemmän katsomisen.
Nathan käsittelee myös The Thing Expanded -dokumenttinsa rakennetta ja tarkoitusta.
– Ajatus oli käsitellä yhtä elokuvaa samalla vakavuudella kuin kokonaisia aikakausia käsitellään dokumenteissa. Kun aloimme analysoida yksittäistä kohtausta, huomasimme keskustelun sen ympärillä kasvavan väistämättä pitkäksi. Päädyimme lopulta tuottamaan Thing-faneja hemmottelevan ja yltäkylläisen dokumentin. Se antaa elokuvan eri osa-alueille tarpeeksi tilaa hengittää.
Elokuvan avoin ja synkkänä pidetty loppu nousee keskeiseksi tekijäksi The Thingin kestävyyden kannalta. Nathan toteaa:
– Carpenter ei edelleenkään suostu antamaan vastauksia. Hän ei suostu kertomaan oliko Russellin McReady tai Davidin Childs vieras olento. Hän suosii katsojan omaa päätöstä. Tämä tekee The Thingistä teoksen, jonka kohdalla keskustelu ei koskaan täysin pääty. Pääkuvaaja Dean Cundey antoi elokuvalle ikonisen visuaalisen ilmeen anamorfisella Panavision-kuvauksellaan, joka on sekin kestänyt upeasti ajan hammasta.
Nathan päättää analyysinsa pohtimalla elokuvan ajankohtaisuutta.
– Eikö ole suuren taiteen merkki, että teos pysyy relevanttina vuosikymmenestä toiseen? Ohjaajansa tavoin The Thing ei koskaan anna suoria vastauksia – ja juuri siksi se ei koskaan lakkaa vaivaamasta meitä. Tämän ansiosta The Thingin nauttima arvostus on vain noussut entisestään.
Teksti: Juhani Nurmi. Kuvat: Universal Pictures, CreatorVC.
INFO
- Yli viisituntinen dokumenttipaketti julkaistiin huhtikuussa digitaalisesti osoitteessa thethingexpanded.com
- Blu-ray-julkaisu seuraa toukokuussa