Kuvittele seuraavanlainen tilanne.
Lokakuun 17. päivänä vuonna 1984 Steven Spielberg sai sisäisen kirjelmän Paramount -elokuvastudion silloiselta pomolta Sid Sheinbergiltä.
Viestin sisältö käsitteli elokuvaa, jota Spielberg oli tuolloin tuottamassa. Sheinberg oli lukenut leffan viimeisimmän käsikirjoitusvedoksen, ja sanalla sanoen piti sitä ensiluokkaisen hyvänä. Studiopomo kuitenkin esitti pientä, mutta merkittävää muutosta: leffalle kaavailtu nimi oli hänestä aivan liian ”genrevetoinen”, joten se olisi hyvä vaihtaa.
Studiopomon pelkona oli, että katsojat saattaisivat jättää elokuvan välistä pelkän nimen perusteella. Näin ollen Sheinberg teki mielestään vahvan ehdotuksen: elokuvan nimi voisi olla paljon vetävämpi Space Man from Pluto eli vapaasti suomennettuna ”Avaruuden mies Pluto-planeetalta” (tuohon aikaan Pluto oli edelleen luokiteltu planeetaksi).
Sheinberg kuvaili kirjeessä, millä tavoin käsikirjoitusta pienesti muovaamalla ehdotus saadaan hyvin istutettua elokuvan nimeksi. Tästä nousi Spielbergille kuitenkin ongelma – alkuperäinen nimi oli ja on aivan loistava, eikä sitä missään nimessä pidä muuttaa!
Mitä tuottaja voi tässä vaiheessa sitten tehdä, kun rahahanojen takana istuva taho antaa vakavalla naamalla tämänkaltaisen ehdotuksen?
Onneksi Spielbergillä oli ja on pelisilmää. Hän lähetti Sheinbergille oman vastineensa, jossa hän vuolaasti kehui studiopomon kirjettä vuosikymmenen parhaana – ei suinkaan elokuvan nimiehdotuksena, vaan vitsinä. Tällä tavoin Spielberg sai säilytettyä Sheinbergin kasvot, kun ei alkanut kyseenalaistamaan Paramount-pomon auktoriteettia. Sen lisäksi Spielberg sammutti mahdollisen väittelyn ennen kuin se oli edes ehtinyt alkaa: Sheinbergin olisi pitänyt myöntää, ettei kyseessä ollut vitsi, jos hän olisi halunnut haastaa mestariohjaajan näkemyksen.
Tästä tapauksesta tulikin mieleeni kaikki ne vaihtoehtoiset ja erilaiset työnimet, joita klassikkoelokuville on ollut vuosien saatossa tarjolla. Pienenä ajatusleikkinä tämän tyylinen ”entä jos” -tilanne: mitä olisi mahdollisesti tapahtunut, jos rinnakkaistodellisuudessa leffojen virallisiksi nimiksi olisivatkin päätyneet erilaiset vaihtoehtoiset nimet? Muuttaisivatko ne meidän käsitystämme elokuvista? Onko toimiva nimi menestyksen edellytys?
Työnimi tarkoittaa nimeä, joka elokuvalla on esimerkiksi käsikirjoitus- tai vielä kuvausvaiheessa. Nimi usein tarkentuu tai muuttuu ennen julkaisua, mutta aina ei näin käy. Esimerkiksi High School Musical ja Snakes on a Plane olivat työnimiä, jotka jäivät elämään, koska tekijät eivät keksineet parempia nimiä elokuvilleen – ja itseasiassa perimätiedon mukaan Snakes on a Plane -tähti Samuel L. Jackson uhkasi lähteä lätkimään, jos nimi muutettaisiin.
Joissain tapauksissa työnimeä käytetään tarkoituksellisesti tuotannollisista syistä salaamaan varsinaisen elokuvan nimi, jotta työryhmällä olisi työrauha. Alkuperäisen Tähtien sota -trilogian päättävän Jedin paluun työnimi oli tunnetusti Blue Harvest, mutta fanit silti tajusivat, mistä on kyse, kun Mark Hamill, Carrie Fisher ja Harrison Ford istuivat saman pöydän ääressä. Myös Marvelin elokuvat tunnetaan peitetyönimistä, joilla suojataan tuotantovaiheessa olevien projektien vuotaminen julkisuuteen ennen aikojaan: ensimmäinen Avengers oli työnimeltään Group Hug (suom. Ryhmähali), Captain America: Winter Soldier taasen Freezer Burn (suom. Pakastimen polte) ja niin edelleen.
Jos työnimi ei miellytä, tekijät voivat joutua pohtimaan varsinaista nimeä.
Tähän liittyen voisin kysyä: mikä on täydellinen nimi ja mikä sen määrittää? Tätä kysymystä voisi käyttää varmasti ikuisuuden, mutta jos nopeasti tarkastellaan perusperiaatteita, niin saamme hyvän pohjakäsityksen nimeämiskäytänteistä.
Elokuvan nimi ei voi olla vain tuulesta temmattu. Katsojan pitää pystyä osata yhdistää nimi ja elokuvan ”antimet” toisiinsa. Luultavasti selkein tapa nimetä elokuva olisi ottaa teoksessa esillä oleva tai juonen kannalta tärkeä spesifi tai konkreettinen asia, esine, henkilö, paikka tai tapahtuma, mistä nimi joko suoraan otetaan tai jalostetaan.
Tämänkaltaisia konkreettisia elokuvan nimiä ovat esimerkiksi Vaaleanpunainen pantteri, Maltan haukka, Iron Man, Gladiaattori, Harold ja Maude, Halloween, Dunkirk, Titanic, Casino ja Apollo 13.
Jos elokuvan päähenkilö on tarpeeksi persoonallinen ja tunnistettava, niin tuon saman nimen ottaminen leffan nimeksi harvoin menee pieleen – tästä on todisteena Barry Lyndon, Forrest Gump, Dolores Claiborne, John Wick, Jerry Maguire tai Michael Clayton. Joskus hahmo on niin ikoninen, että pelkkä etunimi riittää: Amadeus, Hamlet, Judy, Selena, Michael, Macbeth, Hugo, Ray, Alfie, Frida tai Léon.
Jos päähenkilön nimen tunnistettavuuden potentiaalia ei ole huomattu tarpeeksi ajoissa, jatko-osat saattavat joutua ”korjaamaan” tätä virhettä jälkikäteen.
Ensimmäinen Indiana Jones -seikkailuhan oli nimeltään Kadonneen aarteen metsästäjät. Sitä jälkimmäiset ovat olleet aina Indiana Jones ja -tyylillä.
Sama tapahtui Sylvester Stallonen Rambo-elokuvien kanssa, kun David Morrellin Ajojahti -kirjaan perustuva First Blood sai jatkoa nimellä Rambo: First Blood Part II. Suomessahan elokuva tunnetaan nimellä Taistelija tai Rambo – taistelija. Stallonen käsikirjoittama (ja osittain ohjaama) Rocky-saaga ei onneksi kokenut samaa kohtaloa (ja tässäkin yksi ikoninen etunimi).
Child’s Play -kauhuelokuvathan tunnetaan parhaiten tunnistettavan tappajanukkensa, Chuckyn kautta, joten senkin jatko-osat saivat päähenkilöstään väriä neljännestä elokuvasta alkaen (Bride of Chucky, Seed of Chucky, Curse of Chucky ja Cult of Chucky).
Eihän sitä voi koskaan tietää, mikä tarttuu katsojiin ja mikä ei. Päähenkilön nimen pitää olla tarpeeksi muistettava, jotta tällainen nimityspolitiikka toimii, joten miten sitten suu pannaan, jos nimi ei toimisikaan.
Yksi nimeämisen taitolaji on yrittää tiivistä elokuvan tapahtumat tai tavoitteen pariin kolmeen sanaan, mutta joskus siinäkin on mahdollista onnistua: Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa, Free Willy – pelastakaa Willy, Kill Bill ja Pelastakaa sotamies Ryan.
Nimi voi liittyä elokuvaan juoneen tai tapahtumiin vähemmän konkreettisella, temaattisella tasolla: Kuin surmaisia satakielen, Seitsemäs sinetti, Kolme väriä: Sininen, Uhrilampaat, Memento ja Eternal Sunshine of the Spotless Mind. Tämän vuosikymmenen parhaita nimiä edustaa mielestäni multiversumien tarjoamien ylitsevuotavien vaihtoehtojen pakahduttavuutta hyvin tiivistävä Everything Everywhere All at Once.
Ja multiversumeista puheen ollen, olisiko Forrest Gump mennyt pilalle, jos elokuvan nimi olisi ollut vaikkapa Box of Chocolates tai Jennyn jäljillä? Tai jos Tähtien sota olisi ollut Luke Starkiller.
Nämä nimet keksin juuri äsken päässäni, joten tarkastellaanpa seuraavaksi, mitä oikeita vaihtoehtoisia nimiä menestysleffoilla olisi voinut olla.
Vaihtoehtoiset nimet
Jos elokuvahistoriankirjat olisivat toisin, mitä nimiä kuuluista leffat olisivat mahdollisesti joutuneet kärsimään?
Kuuluisimpia vaihtoehtoisia nimikkeitä menestyselokuville taitavat olla Pretty Womanin liian pelkistetty $3,000, joka viittasi Julia Robertsin hahmon palkkion määrään Richard Geren kanssa vietetystä viikosta. Lopullinen nimi tuli elokuvassa käytetystä Roy Orbisonin kappaleesta.
Teiniseksikomedia American Pie oli alun perin Comfort Food (suom. Lohturuoka). Tämä luultavasti viittasi myös lopullisessa nimessä esiintyvään piirakkaan ja sen seksuaalissävytteisiin ominaisuuksiin.
Woody Allenin käsikirjoittamalla ja ohjaamalla Annie Hallilla oli monia vaihtoehtoisia nimiä, joista yksi olisi ollut Anhedonia. Anhedonia on mielihyvän ja kiinnostuksen menettämistä asioihin, jotka ovat aiemmin tuottaneet iloa. Allen päätyi viisaasti – jälleen kerran toimivalla menettelytavalla – nimeämään elokuvansa edesmenneen Diane Keatonin näyttelemän päähahmon mukaisesti.
Yksi oudoimmista työnimistä on ihan varmasti Quentin Tarantinon läpimurtotyön Pulp Fictionin alkuperäinen nimi, joka oli omastakin mielestäni vähän liiankin eksakti viite lähdemateriaaliin, josta Oscar-palkittu tarina otti inspiraationsa. Tarantinon alkuperäinen ristimänimi elokuvalle oli Black Mask.
Ai mikä?
Amerikkalaiset H.L Mencken ja George Jean Nathan pyörittivät vuosien 1920 ja 1951 välillä Black Mask -nimistä dekkaritarinoihin keskittynyttä kioskikirjallisuuden julkaisua – eli niin sanottua halvalle paperille printattua pulp-lehteä. Vannoutuneimmat alan harrastajat olisivat varmasti saaneet nimestä ja sen ajatuksesta kiinni, mutta suuremmalle yleisölle se ei olisi välttämättä enää 90-luvulla auennut. Black Mask olisi varmasti herättänyt pelkästään hämmentyneitä kysymyksiä, kun kenelläkään ei ole elokuvassa mustaa naamiota yllään.
Lopullinen nimi Pulp Fiction on laajempi, osuvampi kattotermi tuon tyylilajin tarinoille, mikä sopii elokuvalle erittäin hyvin, jota suomenkielinen lisänimi ”tarinoita väkivallasta” tukee.
Tälle vastinparina voisin nähdä Wes Cravenin ohjaaman Scream-elokuvan, jonka alkuperäinen työnimi oli tunnetusti Scary Movie.
Scream toimi 90-luvun itseironisena kommentaarina 80-luvun vuolaasti paisuneelle slasher-genrelle ja sen arvattaville kliseille, mutta Scary Movie oli itsessään liian lavea termi – toisin sanoen näkisin, että tässä pulpfictionmäinen nimi ei olisi toiminut yhtä hyvin, joten se olikin hyvä säästää kauhuelokuvia parodioiville Wayansin veljeksille.
Scream on erittäin ytimekäs ja kaiken lisäksi osuvan moniulotteinen ja intertekstuaalinen: slasher-leffat sisältävät paljon uhrien avun ja kivun huutoa. Lisäksi elokuvan tappaja on naamioitunut geneeriseen aavenaamariin, joka sai inspiraationsa (ainakin osittain) Edvard Munchin maalauksesta Huuto.
Scream on aika geneerinen, mutta joissain tapauksissa täysin geneerinen nimi voi olla se, mitä tarvitaan.
Ridley Scottin Alien – kahdeksas matkustaja kulki alun perin nimeltään Dan O’Bannonin käsikirjoituksessa työnimellä Star Beast, joka olisi jälleen kerran vapaasti suomennettuna lähes huvittava Tähtipeto – tai mikseipä jopa suomalaisittain tutusti Tähtimörkö (tällä nimellä jonkun pitäisi tehdä leffa ja äkkiä!).
Legendaariselle ”alienille” on vaikeampi, tieteellisemmältä kuulostava xenomorph-nimitys, mutta Alien on kaikessa yksinkertaisuudessaan toimiva, koska se on kuin tyhjä taulu. Star Beast kuulostaa liian spesifiltä avaruuden ötökältä, ja siinä on sama B-leffan klangi kuin Space Man from Plutossa.
Mutta myös spesifimpi nimi voi toimia, jos katsojaa ei tarvitse etäännyttää nimen omaavasta oliosta.
Spielbergin ohjaama E.T. (eng. E.T. the Extra-Terrestrial) oli alun perin nimeltään Night Skies (suom. Yötaivaat), josta se muuntui muotoon A Boy’s Life (suom. Pojan elämä), kunnes kesken tuotannon se sai lopullisen, ikonisen nimensä ystävällisen avaruuden muukalaisen mukaan. Kumpikaan työnimi ei oikein olisi mielestäni sopinut scifi-elokuvan nimeksi.
Näissä molemmissa katsojan ei tarvitse ymmärtää muu kuin se, että kyseessä on vieras avaruuden muukalainen – ja loppu on elokuvahistoriaa.
Niin, ja mikä sen Spielbergin tuottaman elokuvan nimi nyt olikaan, jota Sheinberg oli muuttamassa?
Kyseessähän oli Robert Zemeckisin ohjaama ja Bob Galen käsikirjoittama Back to the Future – paluu tulevaisuuteen.
Spielberg teki aivan oikein, koska itse en ainakaan voisi ajatella täydellisempää, ikonisempaa tai persoonallisempaa nimeä elokuvalle. Sheinbergin ehdotushan olisi vielä vankemmin vienyt menestysleffan mielikuvaa 50-luvun B-luokan scifi-elokuvien suuntaan, mikä oli jopa täysin päinvastoin kuin ehdotuksen tarkoitus.
Tietysti hyvä vaihtoehtohan olisi varmasti ollut Marty & Doc – ehkä tämäkin nimi oli hyvä jättää Paluu tulevaisuuteen -hahmodynamiikkaa parodioivalle Rick & Mortylle.
Mutta niin, olisivatko nämä vaihtoehtoiset nimet pahentaneet näitä klassikkoelokuvia?
Eihän se nimi itsessään tarinaa pahenna, mutta onhan hyvä tai täydellisen osuva nimi aivan korvaamaton katsojan mielikuvien luomisessa tai kysymysten herättämisessä.
Ville Vuorio – Leffahamsteri