Olen halunnut nostaa keskusteluun ja tuoda esille näiden vuosikatsauksien myötä elokuvasuosituksia 70-luvulta, mutta jokaisen vuoden kohdalla tulee samat haasteet: mitkä elokuvat mainitsen ohimennen, mitkä nostan esille kiinnostavina suosituksina ja mitkä jätän mainitsematta.
1974 ei ollut yhtäläinen runsaudensarvi kuin 1973, mutta sillä oli omat ansionsa: Sidney Lumetin Idän pikajunan arvoitus kokosi erittäin vakuuttavan näyttelijäryhmän Agatha Christien klassikon sovitukseen; Ingmar Bergman latasi avioliiton ahdistuksia Kohtauksia eräästä avioliitosta (tv-sarjan jaksoista koostettu elokuva on hyvä, mutta pidempi tv-versio on paras); John Cassavetes ja Martin Scorsese häkellyttivät naisvetoisilla elokuvillaan Naisen parhaat vuodet ja Alice ei asu enää täällä; katastrofielokuvat Liekehtivä torni ja Maanjäristys menestyivät lippuluukuilla; Charles Bronsonin tähdittämä nihilistinen kostoleffa ja Likainen Harry -kopio Väkivallan vihollinen ilmestyi.
Valintaprosessin pähkäilyn lopputuloksena valikoitui yhteensä seitsemän elokuvaa edustamaan vuotta 1974, joista seuraavaksi käsittelen ensin kolmen kavalkadin. Nämä kolme elokuvaa lukeutuvat kukin omalla tavallaan kuvaamaan 70-luvun ahdistavaa ja epävarmaa ilmapiiriä: Chinatown, Teksasin moottorisahamurhat ja Rabid Dogs.
Varoitus: sisältää juonipaljastuksia.
Chinatown
Ohjaaja Roman Polanskin kyseenalaisesta maineesta huolimatta Chinatown on yksi 1970-luvun amerikkalaisen elokuvan keskeisistä teoksista ja perinteisen film noirin hienostunut uudelleentulkinta, joka purkaa lajityypin perinteiset olettamukset, rakenteet ja moraaliset oletukset.
Yksityisetsivä Jake Gittes (Jack Nicholson) palkataan selvittämään perinteistä uskottoman aviomiehen tapausta, mikä paljastuu vedätykseksi. Gittes on film noirin perinteisiin nojaten kyyninen mutta itsevarma nuuskija, joka uskoo kykenevänsä hallitsemaan ympäristöään. Hänen tempautuessa mukaan kaupungin vedenjakeluun liittyvään korruptioskandaaliin, Gittes johdattaa katsojan yhä syvemmälle verkostoon, jossa taloudellinen, poliittinen ja henkilökohtainen valta kietoutuvat toisiinsa.
Visuaalisesti Chinatown viestittää katsojalle eroavansa klassisesta film noirista merkittävästi. Siinä missä 1940- ja 1950-lukujen noir-elokuvat hyödynsivät voimakkaita varjoja ja sumuisia, yöllisiä tapahtumapaikkoja, Chinatown sijoittaa tarinansa kirkkaaseen, aurinkoiseen Los Angelesiin. Valinta on keskeinen osa elokuvan teemaa, koska tässä se näyttää, miten korruptio ei piileskele pimeydessä, vaan toimii avoimesti päivänvalossa.
Gittesin vastinparina nähtävä Evelyn Mulwray (Faye Dunaway) purkaa film noirista tuttuja femme fatale -stereotypioita. Aluksi Evelynin etäisyys ja ylimielisyys vaikuttaa arvoitukselliselta ja mahdollisesti manipuloivalta (kuten femme fatalet perinteisesti ovat), mutta vähitellen paljastuu, että hän on itse vallan rakenteiden uhri. Hänen traaginen taustansa tuo elokuvaan haavoittuvan ulottuvuuden, joka kytkeytyy laajempaan teemaan vallan väärinkäytöstä (sivuhuomautuksena: katkeran ironisesti Polanskin omat seksuaalirikokset vain alleviivaavat tätä fiktiosta löytyvää dynamiikkaa).
Gittesin työ perustuu oletukseen, että totuus on saavutettavissa ja että sen paljastaminen johtaa oikeudenmukaisuuteen – kuten Hays-koodiston aikaisissa film noir –elokuvissa oli tapana. Paha sai aina palkkansa, kun moraalisesti harmaalla alueella toimiva yksityisetsivä löysi keinon saattaa pahantekijät vastuuseen teoistaan tavalla tai toisella.
Chinatown kumoaa genren perusoletuksen paljastaessaan tarinassaan järjestelmän, jossa valta on niin syvälle juurtunutta, ettei yksittäinen toimija voi sitä horjuttaa. Evelynin isä Noah Cross (John Huston) ei ole pelkästään korruptoitunut, vaan lähes koskematon hahmo. Crossin toiminta ei lopussa kohtaa todellisia seurauksia, mikä ilmentää ajatusta siitä, että valta ei ole vain yksilöllistä pahuutta, vaan järjestelmällistä ja itseään ylläpitävää.
Elokuvan nimi, “Chinatown” viittaa kiinalaisten maahanmuuttajien asuttamaan kaupunginosaan (joka on kuin oma irrallinen maailmansa muusta Los Angelesista), jonne Gittesin menneisyyden traagiset tapahtumat (ja niiden toistuminen) sijoittuvat. Tämä nimi toimii keskeisenä metaforana yksilön voimattomuudelle näiden isompien rakenteellisten voimien edessä.
Robert Townen laatima käsikirjoitus on tappavan tarkka ja uskalias kaikkine juonen kuljetuksen, dialogin ja hahmovetoisine yksityiskohtineen. Toisin kuin monissa ”perinteisissä” rikoselokuvissa, joissa mysteeri ratkeaa lopussa ja paha saa palkkansa, Chinatown päättyy tilanteeseen, jossa totuuden paljastuminen ei tuo oikeutta.
Kokonaisuuden kruunaa se, miten elokuvan päättyminen Evelynin murhaan ja Noah Crossin voittoon yksiselitteisesti ohitetaan olankohautuksella ja kylmän viileällä toteamuksella:
”Forget it Jake. It’s Chinatown.”
Pahuutta ei voiteta, eikä järjestelmä muutu, jonka lisäksi yksilön toimijuus osoittautuu rajalliseksi, jopa merkityksettömäksi.
Rabid Dogs
Italialainen elokuvaohjaaja Mario Bava tuli tunnetuksi 60-luvulla italialaisten giallo– ja kauhuelokuvien mestarina ja edelläkävijänä.
Rabid Dogs (ital. Cani arrabbiati) on yksi Bavan uran viimeisimmistä, poikkeuksellisimmista ja samalla vähiten konventionaalisista teoksista. Bava tuli tunnetuksi goottilaisen ja visuaalisesti barokkimaisen tyylinsä kautta, mutta Rabid Dogsin kautta hän siirtyi kohti karumpaa realismia.
Siinä missä Bava tunnetaan edelleen parhaiten hänen erittäin tyylitellyistä elokuvistansa, kuten Paholaisen naamio (Black Sunday) tai Himotappaja (Blood and Black Lace), Rabid Dogs riisuu pois esteettisen koristeellisuuden ja keskittyy puhtaan paljaaseen, psykologiseen jännitteeseen.
Lue myös: Steven Spielbergin vuoden 2002 tieteiselokuva ilmestyi laadukkaana tallenteena
Lue myös: Disney sanoi yhdelle elokuvahistorian klassikkoelokuvista EI – syynä ”likainen” juonikuvio
Rabid Dogs seuraa epäonnistuneen ryöstön jälkeisiä tapahtumia, kun joukko rikollisia pakenee ja ottaa panttivankeja autoon. Panttivankeihin lukeutuu sairasta poikaansa kuljettava isä. Käytännössä kyseessä on pakomatkaelokuva, jonka tapahtumat sijoittuvat pienen ryhmän jännitteisiin vuorovaikutuksiin. Rajattu tilanne muodostaa koko elokuvan ytimen. Suurin osa tapahtumista sijoittuu auton sisätilaan, mikä luo klaustrofobisen ja hikisen tunnelman.
Elokuvan rikolliset eivät ole romantisoituja antisankareita, vaan impulsiivisia ja usein kaoottisia hahmoja, joiden toiminta perustuu pelkoon ja vallan- tai rahanhaluun. Heidän väkivaltansa ei ole järjestelmällistä tai strategista, vaan satunnaista ja arvaamatonta. Bavan ohjaus korostaa tätä epävarmuutta. Kamera pysyy usein lähellä hahmoja, lähes tunkeilevana, mikä lisää katsojan epämukavuuden tunnetta. Elokuva on riisuttu, lähes minimalistinen, eikä tarjoa katsojalle perinteistä viihteellistä tyydytystä. Rabid Dogs on myös brutaalin suora. Se ei pyri vertauskuvallisuuteen, allegoriaan tai laajempaan yhteiskunnalliseen kommentaariin, vaan keskittyy välittömään, fyysiseen ja psykologiseen todellisuuteen.
Elokuva ei tarjoa selkeitä moraalisia asetelmia tai sankarillisia hahmoja, kun paljastuu, että panttivangitkaan eivät ole pelkästään viattomia uhreja. Elokuva esittää maailman, jossa taustat hämärtyvät ja jossa selviytyminen on ainoa todellinen motiivi. Tarinan nihilismi huipentuu elokuvan loppuratkaisuun, joka kääntää katsojan odotukset päälaelleen ja pakottaa arvioimaan koko kertomuksen uudelleen – enkä halua sitä paljastaa tässä.
Rabid Dogs on mielenkiintoinen, koska siinä Bava hylkää oman vakiintuneen estetiikkansa kokonaan. Bavan aiemmissa tuotannoissa värit, valaistus ja lavastus loivat aina lähes unenomaisen maailman, mutta tällä kertaa nämä muotoseikat loistavat poissaolollaan. Tällä kertaa Bavan tehokeinot perustuvat hikisen hankaavaan tunnelmaan, psykologiseen paineeseen ja moraaliseen epävarmuuteen. Tässä mielessä elokuva on sekä poikkeus että eräänlainen huipentuma Bavan uralla.
Harmillisesti elokuva jäi tuottajana toimineen Roberto Loyolan konkurssin hampaisiin, eikä nähnyt julkaisua kuin vasta vuosikymmenien päästä. Teoriassa Rabid Dogs ei ole Bavan uran viimeinen elokuva, mutta käytännössä se on, koska se julkaistiin vasta 90-luvulla.
Itse haluan nostaa sen 70-luvun elokuvakaanoniin, koska Rabid Dogs osuu ja uppoaa tekovuotensa lajitovereiden sekaan – ja etenkin tämän kolmikon temaattiseen ytimeen – kuin se kuuluisa kuuma veitsi voihin (tai luoti Evelyn Mulwrayn silmään).
Teksasin moottorisahamurhat
Muistatko edellistä elokuvaa, joka ei ole ainoastaan pelotellut, vaan jättänyt sinut katsojana epämukavaan, fyysiseen ahdistuksen tilaan.
Minulle tuo elokuva on edelleen Tobe Hooperin Teksasin moottorisahamurhat.
Manaaja on kauhuelokuva, jonka voin katsoa kerta toisensa jälkeen uudestaan, mutta Teksasin moottorisahamurhia en mielelläni katso uudestaan. Hooperin leffa on 1970-luvun keskeisimmistä ja vaikutusvaltaisimmista kauhuelokuvista, koska se toimi slasher-genren varhaisena esiasteena (naamioitunut tappaja ja ”viimeinen tyttö”). Teksasin moottorisahamurhat ei nojaa yliluonnolliseen uhkaan tai goottilaiseen tunnelmaan, vaan rakentaa kauhunsa dokumentaariseen tyyliin sidotun raadollisen realistiselta tuntuvan väkivallan, hajoavan (tai paremminkin sisältäpäin lahoavan) yhteiskunnan ja syvästi häiritsevän kannibaaliperhedynamiikan varaan.
Teksasin moottorisahamurhien juoni on slashermäisen simppeli: viisi teiniä ovat matkalla Teksasin syrjäseudulla, jossa he törmäävät kannibalistiseen sarjamurhaajaperheeseen, jotka murhaavat teinit yksitellen. Viimeiseksi eloonjäänyt Sally pääsee pakenemaan moottorisahan kanssa häntä jahtaavaa murhaajaa.
Yhdysvallat oli kokenut 70-luvulla tultaessa Vietnamin sodan traumaa, taloudellista epävarmuutta ja luottamuksen murenemista instituutioihin, mutta myös sarjamurhaajat olivat osa julkista psyykettä. Ed Geinin, Charles Mansonin ja muiden sekopäiden aiheuttama pelko ja levottomuus heijastuu Teksasin moottorisahamurhista.
Elokuvan keskeinen ansio on sen tapa luoda väkevää, ihon alle menevää kuvastoa dokumentaarisesti kuvatusta todellisuudesta. Vaikka kyseessä on fiktiivinen tarina, sen visuaalinen tyyli – käsivarainen kamera, karkea kuva, luonnonvalo ja epäsiistit lavasteet – pitää katsojan jatkuvasti varpaillaan. Tämä erottaa sen aiemmasta kauhuelokuvaperinteestä, jossa estetiikka oli usein formaalimpaa ja vähemmän ihon alle pyrkivää.
Alfred Hitchcock pystyi shokeeraamaan katsojia Psykolla 14 vuotta aiemmin, mutta Hitchcock ei olisi ikipäivänä pystynyt tekemään Teksasin moottorisahamurhien kaltaista painajaista. Hooperin kameratyöskentely on niin ihon alle tunkeutuvaa sorttia, etten koe katsojana tarkkailevani tarinaa turvallisen etäisyyden päästä, vaan joudun ikään kuin pakotettuna keskelle sen iljettävän ahdistavia tapahtumia.
Teksasin moottorisahamurhat mielletään usein erittäin väkivaltaiseksi ja veriseksi elokuvaksi, vaikka sen todellinen voima ei perustu eksplisiittiseen vereen ja suolenpätkiin, vaan tunnelmaan ja mielikuviin. Ikonisen Leatherfacen perhe on vähintään yhtä ikoninen, etova hahmogalleria, joka edesauttaa elokuvan häiriintyneen tunnelman eskaloitumista loppua kohden. Tämä erottaa elokuvan myöhemmistä ja sitä matkineista splatter– ja slasher-elokuvista, jotka korostavat visuaalista shokkia katsojan mielikuvien ylitse.
Hooperin elokuva on kaoottisempi ja vähemmän jäsennelty kuin muut aikansa kauhuelokuvat. Teksasin moottorisahamurhien ensimmäinen puolisko rakentaa hitaasti epämukavaa tunnelmaa, kun taas jälkimmäinen osa syöksyy lähes katkeamattomaan hysteriaan! Erityisesti loppukohtaukset, joissa viimeisenä henkiin jäänyt Sally pakenee ja huutaa lähes tauotta, eivät päättyessäänkään tarjoa helpotusta tai katarsista, vaan katsoja jää kaoottisen energian vangiksi.
En voi olla valitsematta ja suosittelematta Teksasin moottorisahamurhia, koska elokuvan vaikutus koko genreen on valtava. Se loi pohjan slasher-genrelle ja vaikutti lukemattomiin myöhempiin teoksiin. Kuitenkaan harva niistä on saavuttanut tai osaa saavuttaa samanlaista, raakaa intensiteettiä. Leffa ei ole helposti lähestyttävä tai viihdyttävä, vaan tarkoituksella kuluttava kokemus.
Mielestäni nämä kolme elokuvaa muodostavat mielenkiintoisen kokonaisuuden, johon kannattaa ehdottomasti tutustua. Chinatown on näistä kolmesta se helposti lähestyttävin ja valtavirtaisin elokuva. Rabid Dogs saattaa olla hankala löytää, koska elokuva on julkaistu dvd- ja blu-ray-formaateissa ainoastaan ulkomailla.
Kuten alussa mainitsin, päätin valita 1974 vuodesta seitsemän teosta, joten neljä niistä on vielä käsittelemättä. Päädyin tähän siksi, että tänä samana vuonna kaksi lempiohjaajaani julkaisi kukin tahoillaan kaksi elokuvaa samana vuonna.
Kyse on tietysti Francis Ford Coppolan elokuvista Keskustelu ja Kummisetä osa II sekä Mel Brooksin Frankenstein Junior ja Villiä hurjempi länsi -elokuvista.
Nämä neljä elokuvaa ansaitsevat oman tekstinsä, joten palaan näiden pariin heti ensi viikolla.
Ville Vuorio – Leffahamsteri