Vuoden 2014 Oscar-gaalassa juontaja Ellen DeGeneres kokosi ympärilleen Hollywoodin suurimpia tähtiä, ja Bradley Cooper nappasi tilanteesta yhteisen selfien. DeGeneres julkaisi sen saman tien Twitterissä ja haastoi katsojat tekemään siitä kaikkien aikojen jaetuimman twiitin. Niin myös tapahtui. Kuva keräsi miljoonia uudelleentwiittauksia jo lähetyksen aikana ja jopa kaatoi hetkellisesti Twitterin.
“Kukaan ei tajunnut sitä vuonna 2014, mutta nyt tuo selfie tuntuu populaarikulttuurin viimeiseltä linnakkeelta”, kirjoittaa Rick Porter The Hollywood Reporterin artikkelissa.
Vuoden 2014 tienoilla suuret televisiotapahtumat keräsivät vielä valtavia yleisöjä. Oscar-gaala houkutteli yli 40 miljoonaa ihmistä ruutujen ääreen. Rillit huurussa –sarjan jaksot keräsivät lineaarisessa televisiossa yli 20 miljoonaa katsojaa pelkästään Yhdysvalloissa. Mikään sarja ei enää pysty samaan.
Kyse ei ollut vain katsojaluvuista vaan myös katsomisrytmistä. Suoratoisto oli vielä uusi asia. Ihmiset katsoivat sarjoja samaan aikaan ja keskustelivat niistä reaaliajassa. Netflixin myötä alkoi muutos. Yhtäkkiä tarjolla oli enemmän sarjoja, elokuvia ja ohjelmia kuin kukaan ehti katsoa. Samalla yleisöt alkoivat hajota.
Suurin muutos ei kuitenkaan välttämättä ole tarjonnan määrä, vaan tapa, jolla sisältö tulee katsottavaksi. Algoritmien avulla YouTube, TikTok ja suoratoistopalvelut rakentavat jokaiselle oman näkymän maailmaan. Kaverisi ei näe samaa kuin sinä. Eikä se ole tarkoituskaan.
Lue myös: Huomasitko tätä? Matt Damonin mestarillinen jännäri on täynnä virheitä
Rick Porterin artikkelin mukaan tarjonta on kasvanut niin valtavaksi, että on suorastaan epätodennäköistä, että suuri osa kansasta katsoisi tai kuuntelisi samaa sisältöä samaan aikaan.
Pandemia kiihdytti kehitystä. Ihmiset vetäytyivät yhteisistä tiloista ja samalla myös yhteisistä hetkistä. Viihteen kuluttamisesta tuli entistä enemmän yksityistä. Sisältöä alettiin katsoa omilta ruuduilta omien algoritmien perusteella. Sisältöä on enemmän kuin koskaan, mutta jaettu kokemus vähenee.
Mutta onko sillä toisaalta väliä? Tarvitaanko yhtenäiskulttuuria?
Kyllä sitä tarvitaan, sillä kyse ei ole pelkästään viihteestä. Yhteiset kokemukset auttavat kommunikoimaan ja ymmärtämään muita ihmisiä. Kun kaikki katsoivat samaa ohjelmaa, keskustelu oli helppoa. Tuli tunne, että kuuluu johonkin joukkoon.
Nyt kaverisi saattaa kysyä, oletko nähnyt sitä tai tätä sarjaa, ja usein vastaus on kielteinen. Lupaat ehkä katsoa joskus, mutta aika usein jää katsomatta, koska sinulla on omat suosikkisi, joita seuraat. Ja koko ajan tulee uutta katsottavaa.
The Hollywood Reporterissa kuvattu ilmiö ei ole pelkästään amerikkalainen. Suomessakin yhteinen katsominen on vähentynyt. Putouksen kaltaisia koko kansan tapauksia ei enää ole joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta. Jääkiekon MM-finaalia tai Linnan juhlia seuraa yhä vanhempi ja vähitellen harveneva joukko. Euroviisut ehkä yhdistää sukupolvia mutta ei enää samalla tavalla kuin kymmenen tai kaksikymmentä vuotta sitten.
On tietysti helppo todeta, että on parempi, kun valinnanvaraa on reilusti. Itse muistan kun televisiossa oli vain kaksi kanavaa, enkä kaipaa niitä aikoja. Silti yhtenäiskulttuurin katoamisessa on jotain haikeaa. Kun yhteiset kokemukset vähenevät, kapenee myös yhteinen kieli. Ne harvat hetket, jolloin kaikki kokoontuvat ruudun ääreen, tuntuvat poikkeuksellisilta. Kyse on enemmän kuin pelkästä tapahtumasta tai televisiosarjasta. Ne tuntuvat erityisiltä myös siksi, että ne muistuttavat ajasta, joka ei enää koskaan palaa.
Jussi Huhtala
Tässä kolumnisarjassa tarkastellaan kotiteatterijulkaisuja ja striimipalveluja sekä niihin liittyviä ilmiöitä.