Mortal Kombat -pelisarja näki päivänvalon jo 1990-luvun alussa. Matkan varrella se on kehittynyt franchiseksi, joka on levinnyt myös elokuvien puolelle. Jos ei lasketa animaatioita, Mortal Kombat II on logiikkaa uhmaten sarjan neljäs elokuva.
Tähän mennessä viihdyttävyysindeksissä johdossa on ollut Paul W.S. Andersonin vuoden 1995 ensimmäinen Mortal Kombat. Tosin sen viehätys on pitkälti tahatonta. Simon McQuoidin Mortal Kombat II ei ole jatkoa Andersonin elokuvalle vaan hänen omalle, vuonna 2021 ilmestyneelle Mortal Kombatilleen. On ilo todeta, että uutuus on heittämällä sarjan tähän asti paras veto.
Kerrankin palaset loksahtavat oikealla tavalla paikoilleen. Tosin nytkään ei voi puhua suoranaisesta elokuvallisesta nerokkuudesta, vaan ennemmin on kyse lastenlelusta, jossa isot, värikkäät palikat pitää saada läpi oikean kokoisista rei’istä.
Uutuus jatkaa viisi vuotta sitten ilmestyneen elokuvan tarinaa: eri ulottuvuuksien mestaritaistelijat ottelevat keskenään, kunnes jonkun joukkueen pelaajat on kaikki kukistettu. Voittaja ottaa haltuunsa häviäjän maailman. Viimeksi Maan sisältävä Earthrealm otti pahasti pataan, mutta lopulliselta tappiolta säästyttiin vastustajan sääntörikkeiden vuoksi. Nyt on kuitenkin lopullisen yhteenoton aika.
Maassa kökköjen kasaritoimintaelokuvien tähti Johnny Cage kituuttaa näyttäytymällä fanitapahtumissa. Yhtäkkiä Karl Urbanin esittämä näyttelijä tempaistaan mukaan Maata puolustavaan joukkueeseen, jonka muita jäseniä ovat edellisestä elokuvasta tuttujen Jessica McNameen, Josh Lawsonin, Ludi Linin, Mechad Brooksin sun muiden esittämät hahmot. Urban vetää roolinsa ihastuttavan itseironisen lannistuneesti mutta samalla pilke silmäkulmassa ja varastaa show’n mennen tullen.
Vihulaisten puolella on myös uusia hahmoja, tärkeimpänä Adeline Rudolphin esittämä prinsessa Kitana, joka on joutunut alistumaan ulottuvuutensa valloittaneelle Shao Kahnille (Martyn Ford). Sanomattakin on selvää, että vanhempansa ja valtakuntansa hirviösoturille menettäneen Kitanan lojaalisuus on vähemmän vahvoissa kantimissa.
Yksinkertaisuudessaan ja kuluneisuudessaan yllättävän toimivaa fantasiadraamaa rytmittävät säännölliset, näyttävät turnausottelut. Siinä sivussa metsästetään perinteiseen tapaan mystistä hilavitkutinta, mikä tuo peliin yhä lisää mätkettä. Ympäristöt viehättänevät pelien ystäviä, ja ovathan ne näyttäviä. Pelisarja tunnetaan myös ylilyödystä väkivallastaan, ja sekin on on löytänyt tiensä elokuvaversioon.
Hahmoja lävistetään, mestataan ja ihan vain perussilvotaan ja paloitellaan huimaan tahtiin. Ikärajalle K-16 lienee löytynyt perustelu ”fantasiakontekstista”, mutta en yhtään hämmästy, jos ja kun se nousee valituksen jälkeen K-18:aan. Toisaalta myös kuolintavat juontavat juurensa peleistä.
Jollain ihmeen tavalla McQuoid onnistuu yhdistämään hömpän fantasiaseikkailun ja ääriväkivallan tasapainoiseksi viihteeksi roiskuvampaa menoa sietäville. Isossa osassa lienee uusi käsikirjoittaja Jeremy Slater, joka on kirjoittanut mm. Godzilla x Kong -leffan ja Umbrella Academy -sarjaa. Näyttelijöiden yhteispeli toimii muutenkin kuin tarkasti koreografioiduissa kaksintaisteluissa. Kaikki tekijät selvästi ymmärtävät, millaista hömppää ovat tekemässä ja pelaavat sen ehdoilla sitä kyseenalaistamatta mutta toisaalta myös vetämättä täysin lekkeriksi.
Jouni Vikman