BBC:n kanssa yhteistyössä pitkän uran tehnyt journalisti Louis Theroux, joka tunnetaan erikoisten alakulttuurien ja tabuaiheiden kartoittajana, on julkaissut ensimmäisen Netflix-dokumenttinsa Matka manosfääriin (Inside the Manosphere).
Niin sanottuihin ultramaskuliinisiin manosfääri-influenssereihin ja sisällöntuottajiin keskittyvä dokumentti on suoraan sanottuna pelottavan tarkka kuvaus nykypäivän kuplautuvasta, influenssereiden täyttämästä ilmapiiristä ja sosiaalisen median vaikuttamisen mahdollisuuksista.
Jo Helsingin Sanomien toimittaja Tuomo Yrttiaho nosti esille dokumentissa nähdyt ristiriidat.
Esimerkiksi brittiläinen Harrison Sullivanin, alias HStikkytokkyn puheet naispuolisista OnlyFans-sisällöntuottajista ovat ristiriidassa hänen omien tekojensa kanssa. Sullivan ei hyväksy sisältöä, mutta antaa hiljaisen hyväksyntänsä tehdessään yhteistyötä samojen sisällöntuottajien kanssa. OnlyFans-materiaali ei haittaa, kun itse hyötyy taloudellisesti kritisoimastaan sisällöstä. Manosfääri-influensseri näkee ongelman, mutta ratkaisun rakentamisen sijaan hän vain suoltaa mielipiteitä, mitkä tuottavat katsojissa häpeän ja itseinhon tunteita.
Kaikkein paljastavin Sullivanin kommentti koskee sitä, mitä hän uskaltaa sanoa livestriimissään ja mitä hän uskaltaisi sanoa oman äidinsä nähden. Tämä kuvastaa varsin hyvin sitä ristiriitaista todellisuutta, jota nämä herrat edustavat. Striimilähetyksissä on helppo pumpata omaa egoa ja vauhkota suu vaahdossa yksinpuhelua pelkälle kameralle (kuten Sullivan tekee kokiessaan Therouxn läsnäolon egoaan uhkaavana), ja sitä kautta kasvottomalle seuraajakunnalle, mutta asiallisessa keskustelussa samalla tyypillä on ihan eri ääni kellossa.
Tämähän on käytöstä, johon jokainen meistä voi törmätä lähes päivittäin.
Lue myös: Nämä 7 sarjaa kannattaa katsoa nyt Netflixistä
Somessa on mahdollista huudella ihan mitä sylki suuhun tuo ilman minkäänlaisia tunnontuskia. Nämä dokumentissa nähdyt influensserit ovat kuin tämän jokapäiväisen, modernin some- ja nettikommentoinnin fyysiset ruumiillistumat.
Dokumentti kontekstualisoi ja raamittaa manosfäärin vaikutuksia laajemmassa kulttuurisessa kontekstissa. Nuoriin miehiin ja poikiin kohdistuvat sisällöt ja niiden seurauksethan olivat esillä jo Netflixin omassa, palkitussa Adolescence -minisarjassa. Kuka tahansa voi mennä naispuolisten julkisuuden henkilöiden somesivuille lukemaan täysin asiattomia kommentteja, joissa haistatellaan, huoritellaan ja esineellistetään ilman minkäänlaista perustavanlaatuista häpeää.
Vihakommentit kumpuavat jostain, mutta sen sijaan, että asioista puhuttaisiin tai niitä käsiteltäisiin, kaikki pahaolo vain puretaan milloin mihinkin eli kuka nyt sattuu olemaan omalla algoritmilautasella tarjolla.
Matka manosfääriin ei ole pelkästään tutkimusmatka tämän tietyn someinfluensseriryhmän pyramidihuijaukseen, vaan syvempään yhteiskunnalliseen ja psykologiseen toimintamalliin.
Alfauroksena oleminen on vain myytti, jota nämä ahneet käärmeenöljykauppiaat haluavat hyödyntää. Dokumentissa esillä olevat ”miehisen ihannemallin esikuvat” voisi pahimmillaan luulla olevan jostain komediaelokuvasta, mutta ihan lihaa ja verta nämäkin herrat vaikuttavat olevan. Amerikkalaisten Myron Gainesin ja Justin Wallerin puheista paistaa lopulta läpi sekä tekopyhyys että epävarmuus, kun Theroux pääsee kameroidensa kanssa tutkailemaan heitä hieman lähempää.
Influensserit ovat hieman epäluuloisia, etenkin edellä mainittu Sullivan, mutta he silti suostuvat dokumenttiin mukaan. Luultavasti koska kyseessä on Netflix ja kaikki julkisuushan on hyvää julkisuutta, eikö vain?
Mutta kun manosfäärivaikuttajat pääsevät ääneen, he itse kampittavat itseään. Otetaan esimerkiksi monelle ultramaskuliinista maailmankuvaa levittelevän influensserin ääneen sanottu tavoite: moniavioisuus. Moniavioisella miehellä saisi olla useampi kumppani oman seurustelukumppanin tai aviopuolison lisäksi.
Tämä tavoite tuntuu olevan monella pelkästään puheen tasolla, koska dokumentissa esillä olevien manosfääri-alfaurosten itsevarma machokarisma rakoilee tai karisee välittömästi, kun heidän puolisonsa astuvat haastateltavaksi.
Gainesin tyttöystävä ei vaikuta edes uskovan influensserin tarkoittavan tai haluavan moniavioisuutta. Dokumentin lopputeksteissä paljastuu, että pari erosi toisistaan kuvausten jälkeen. Myös Wallerin machomaailma rakoilee hänen antaessa kontrollifriikin vaikutelman seisoessa vahdissa haastattelua antavalle vaimolle. Sullivanin naissuhteita ei valoteta, mutta hän vaikuttaa kuvamateriaalin perusteella aika keskenkasvuiselta tapaukselta.
Pahinta näille somevaikuttajille ei ole se, että heistä paljastuu jokin heidän omaa imagoaan tahraava piirre tai että heidän sanomisensa leikataan ja asetetaan aivan eri kontekstiin (kuten Harrison Sullivan tuntuu pahasti pelkäävän).
Ei, vaan pahinta vaikuttaisi olevan se, että he joutuisivat itse asettumaan sanojensa tai tekojensa taakse oikeasti – enkä tarkoita sitä, että he joutuvat nyt jonkinlaisen ”canceloinnin” kohteeksi tai ”woke-hirviön syötäväksi”.
Näillä ihmisillä ja heidän seuraajillaan on selvästi syviä traumoja, joita he yrittävät paikata täysin turhanpäiväisillä tavoitteilla tai tyhjällä puheella, joiden tarkoitus on vain nostaa omaa egoa muiden yläpuolelle. Tämä ei ole terve tapa käyttäytyä toisia kohtaan, koska se vain esineellistää ihmissuhteet.
”Alfauros” on vain julkisivu, jota he yrittävät ylläpitää, ja jolla he yrittävät peittää omat epävarmuutensa.
Matka manosfääriin todellakin avaa ovet manosfäärin ultramaskuliiniseen puheeseen ja ihanteisiin – ja niiden kumisevaan tyhjyyteen.
Tunnistan itsekin miehenä, että jokin pohjimmainen totuus todellakin kurkistaa Wallerin, Sullivanin ja Gainesin puheenvuoroissa – se, miten miehenä oleminen on vaikeaa nykypäivänä. Heillähän on olemassa maksavaa yleisöä, jota heidän puheensa puhuttelee.
Kuka tahansa voi katsoa tämän dokumentin ja ymmärtää, mikä manosfäärivaikuttamisessa on pielessä. Louis Therouxn ei tarvinnut kuin vain osoittaa kameransa heitä kohti ja kysyä vaikeita kysymyksiä, joita nämä miehet eivät halua kysyä itseltään.
Manosfäärissä puhe miehisestä kriisistä ei koskaan pureudu ongelman ytimeen, vaan välittömästi menee sivuraiteille jonkin muun päivän agendan – milloin salaliittoteorioiden, milloin naisvihan, milloin nettikasinon tai sijoitusvinkkipalveluiden – ajamiseksi.
Mutta miehuuden vaikeuksiin ei liity mikään salaliittoteoria tai se, miten naiset ajavat miehiä ahtaalle.
Me miehet itse olemme ajaneet – ja edelleen ajamme – itseämme ahtaalle näillä tiukoilla, ankarilla ja vanhentuneilla miehuuden malleilla. Miehisyyden tai miehisten ihanteiden pitäisi olla jossain aivan muualla kuin isoissa lihaksissa, nopeissa autoissa ja naisten kaatamisessa.
Ei olekaan mikään ihme, että moderni miehen rooli on kriisissä, jos kaikki miehisyyden tavoitteet pyörivät pinnallisten asioiden – rahan, ulkonäön ja seksin – ympärillä.
Manosfääri-influenssereiden puheet ja teot eivät ole osa minkäänlaista ratkaisua. He ovat vain osa ongelmaa.
Ville Vuorio – Leffahamsteri