Paolo Genovese palaa uuden moraliteetin kanssa, mutta siinä on saippuaoopperan tuntua.
Kirjoittaja: Marta Bałaga
Spike Leen BlackKklansman-elokuvan suomalaistähti Jasper Pääkkönen: ”Amerikassa koko yhteiskunta rakentuu rasismille”
Epäselvyyksien välttämiseksi: Spike Leen BlacKkKlansmanilla ei ole mitään tekemistä Ted V. Mikelsin vuonna 1966 ilmestyneen, myös nimellä I Crossed the Color Line tunnetun elokuvan The Black Klansman kanssa. Se kertoi vaaleaihoisesta afroamerikkalaisesta miehestä, joka muuttaa Alabamaan ja liittyy Ku Klux Klaniin ennen kuin alkaa kostaa organisaatiolle tyttärensä murhan. Leen elokuvalla ei myöskään ole tekemistä vuoden 1959 ranskalaiselokuvan J’irai cracher sur vos tombes eli I Spit on Your Graves (ei, ei siis I Spit on Your Grave), jossa vaaleaihoinen afroamerikkalainen mies matkaa etelävaltioihin tutkimaan veljensä lynkkausta ennen kuin – jep, arvasitte – alkaa kostaa tämän murhaa. Eli jälleen kerran teimme taustatyötä aivan turhaan.
Absoluuttinen totuus: nämä olivat Cannesin parhaat – sekä suurimmat pettymykset
Cannesin elokuvajuhlat ovat viimeinkin ohi, eikä enää tarvitse vilkaistakaan baguetteihin päin. On aika pohtia niitä elokuvia, joita kaikkin näkemiemme joukosta rakastimme eniten. Ja niitä paria joita emme rakastaneet, mutta minkäs teet.
Terry Gilliamin Cannes-päätös julistaa: Maailma tarvitsee enemmän hulluutta!
Terry Gilliamin jälkeen kenelläkään ei enää ole oikeutta valittaa elokuvatuotannon ongelmista. Tuhoutuneita kuvauspaikkoja. Sairastuvia tai kuolevia näyttelijöitä. Ilmaan haihtuvat rahoitukset. Keksi jokin ongelma, ja todennäköisesti se on tapahtunut Miguel de Cervantesin klassikon kauan haudutetuissa kuvauksissa. Mutta monien – Episodi mukaan lukien – hämmästykseksi se vihdoin saatiin nähtäväksi Cannesin elokuvajuhlilla.
Lars von Trier ihmettelee Cannes-anteeksiantoa: ”En edes tehnyt mitään anteeksi annettavaa”
Joukkouloskävelyitä, järkyttyneitä yleisöjä ja hyvin, hyvin epäonninen ankka. Lars von Trierin paluu Cannesiin sen jälkeen, kun hänet vuonna 2011 julistettiin persona non grataksi hänen vitsailtuaan Hitlerin ymmärtämisestä, ei ollut kaikkien makuun. Eikä hän muuta haluaisikaan.
Peikoista rasisteihin – Cannes kuhisee särmikkäitä suomalaisia
Peikko. Chewbacca. Ku Klux Klanin jäsen. Tämän vuoden Cannes-elokuvajuhlilla suomalaiset näyttelijät ovat urheasti heittäytyneet outoihin, pahoihin ja rumiin (et sinä, Chewie) rooleihin. Kansanvälisten ohjaajien pitäisi siis matkata pohjoiseen mikäli haluavat rooleihinsa lisää särmää. Spike Lee sen jo tietää.
Sorry, Lars von Trier – tässä on Cannesin hirviömäisin elokuva
On jo muutama vuosi siitä, kun vain hirviöille tarkoitetun hotelli Transylvanian omistaja, kreivi Dracula, teki ensi-esiintymisensä valkokankailla kaikessa 3D-upeudessaan. Nyt on vuorossa jo hänen kolmas seikkailunsa. Hotel Transylvania 3: Monsterit matkalla vie kreivin avomerelle.
Cold War on Cannesin Po Po Land
Oscar-palkitun Idan jälkeen maailma ei tuntunut tarvitsevan toista mustavalkoista puolalaisdraamaa enää vähään aikaan. Sen ohjaaja Paweł Pawlikowski päätti kuitenkin tehdä juuri sellaisen. Onneksi Cold War -elokuvan hurmioitunut vastaanotto Cannesissa osoitti että niille löytyy tilaa.
Lumihanki kutsuu perhettä Cannesissakin
Cannesin elokuvajuhlat jatkavat suopeaa suhtautumistaan suomalaisia lyhytelokuvia kohtaan viime vuonna Special Jury Distinction -palkinnon saaneen Teppo Airaksisen Katon jälkeenkin. Mikko Myllylahden kirjoittama ja ohjaama Tiikeri sai vastikään ensi-iltansa Leica Cine Discovely -kisassa osana virallista La Semaine de la Critique -sarjaa. Oh là là!
Suomalainen peikko Eero Milonoff ensi-illassa Cannesissa
Tietynlaisia elokuvia odottaa näkevänsä Cannesissa. Kolmituntinen, puun mukaan nimetty turkkilaisdraama? Jep. Elokuvaessee Jean-Luc Godardilta, jonka ei enää olisi kannattanut vaivautua? Ehdottomasti. Mutta kuten Eero Milonoff toteaa, Ali Abbasin Gräns (”Raja”) ei oikein sovi kuvaan.
Mestariohjaajan Cannes-avajaisleffassa on sentään yksi hyvä puoli
Cannesissa saa aina varautua pariin asiaan. Aina on nälkä. Aina missää jonkin näytöksen, josta muut puhuvat haltioissaan. Aina joku mollaa ranskaksi yrityksestä salakuljettaa huonosti kätketty voileipä näytökseen. Aina avajaisleffa haisee.
Kohti valoa
Japanilaisohjaaja Naomi Kawase pysyy uskollisena tyylilleen, mikä joillekin on hyvä uutinen, joillekin huono.
