Aina välillä, joskus jopa kerran kuussa, toimittaja tuntee saaneensa yliannostuksen elokuvista. Niitä on liikaa, ne ovat joko liian outoja tai liian samanlaisia, liian teennäisiä tai ei tarpeeksi teennäisiä. Juuri sellainen tunne sai monet toimittajat jättämään All We Imagine as Light -elokuvan väliin Cannesissa, kun se esitettiin pääkilpasarjan loppupuolella. Ei tähtiä, ei kuuluisaa ohjaaja ja kamala synopsis sai odottamaan pahinta. Silti se nappasi Grand Prix’n ja sai hehkuvat arviot niiltä harvoilta, jotka olivat saaneet raahattua nukahtaneet pakaransa teatteriin. Heidän ennakko-odotuksensa eivät olleet korkealla, mutta elokuva nousi monen vuoden parhaat -listalle.
Miksikö? Joskus sitä ei tarvitse muuta kuin yksinkertaisen tarinan. Hyvin kerrotun yksinkertaisen tarinan, välitettynä myötätunnolla ja ystävällisyydellä. Payal Kapadia kertoo naisista, Mumbaissa asuvista hoitajista. Yksi on naimisissa vain paperilla, toisella on salasuhde. Toisinaan se tuntuu uudelta Järki ja tunteet -versiolta: toinen pelkää maailmaa, toinen ryntää sitä vastaan. Myönnettäköön, että koko ajan miettii hirvittäviä uutisotsikoita ja odottaa jotain kamalaa tapahtuvaksi. Mutta toisin kuin monet (erityisesti eurooppalaiset) kolleegansa, Kapadia ei ole kiinnostunut naisen kärsimyksen hyödyntämisestä. Häntä kiinnostaa naisen kokemus, halut ja ilot.
Lopputulos on ilon täyteinen kokemus, jopa hellästi hauska, kun uudesta kiiltävästä riisinkeittimestä tulee monen tärkeän muutoksen katalyytti. Näiden naisten on välillä paettava heihin kohdistuvia raskaita odotuksia ja pähkäiltävä myös, mitä he oikeasti haluavat. On suloista, ettei Kapadia hoputa heitä.
Se saattaa monesta katsojasta tuntua hitaalta, mutta kyseessä ei ole slow cinema, jonkun kehittämä kamala nimitys loputtomille arthouse-elokuville kivistä. Naisten elämä on hektistä, meluisaa ja yksinäistä, mutta he löytävät myös hiljaisuutta ja rauhaa – joko sisältään tai suurkaupungin ulkopuolelta. Eiväthän he sinne oikeasti kuulukaan. Nykyään puhutaan niin paljon naisten välisestä solidaarisuudeta, että elokuvantekijät tuntevat velvollisuudekseen kommentoida sitä. Usein he eivät tiedä miten, ja luovat lähtökohtia, jotka eivät tunnu aidoilta kenestäkään. Se ei koske Kapadiaa.
On lähes ironista, että yksi vuoden rakastettavimmista elokuvista oli kotimaassaan niin halveksittu, ettei sitä asetettu Oscar-kandidaatiksi. Sen sijaan Intia lähetti kisoihin elokuvan ”kahdesta morsiamesta, jotka vaihtuvat junamatkan aikana”. Se ei päässyt ehdokkaaksi.
Marta Bałaga
All We Imagine as Light -elokuvan traileri
