Nyt kun on taas ”vuoden parhaat” -listojen aika, Emilia Pérez on heilunut monen kärjessä. Se saattaa johtaa hauskoihinkin kanssakäymisiin, koska sitä melko vaikea kuvailla muille – siinä kuulostaa helposti hullulta. Espanjankielinen musikaali huumepomosta, joka unelmoi sukupuolen korjausleikkauksesta? Pääosissa se Guardians of the Galaxyn vihreä nainen ja popprinsessa Selena Gomez? Oletko tosissasi?
Emilia Pérez on outo, se on totta. Se alkaa esittelemällä kunnianhimoisen lakinaisen Ritan (Zoe Saldaña), joka on nähnyt liikaa eikä pidä siitä mitä joutuu tekemään – esimerkiksi puolustamaan vaimonsa murhasta syytettyä ja selvästi syyllistä rikasta miestä itsemurhaan vetoamalla. Kun hänelle tarjotaan elämänsä mahdollisuutta, hän tarttuu siihen.
Huumekartellia pyörittävä Juan ”Manitas” Del Monte, vihattu ja pelätty mies, tarvitsee Ritan apua. Mutta hän ei voi kuvitellakaan, mitä pyyntö koskee: Gangsteri haluaa vihdoinkin olla nainen.
Siitä eteenpäin luvassa on vain valheita, raivoa ja sliipattuja yhteenottoja ja niistä aiheutuvia käänteitä, jotka ovat niin omalaatuisia, että kyseessä voisi olla jonkinlainen arthouse-telenovela. Laulu vaginoplastiasta sai minut ilonkyyneliin ensi-illassaan Cannesissa, jossa Saldañalle, Karla Sofia Gascónille, Gomezille ja Adriana Pazille luovutettiin yhteinen parhaan näyttelijättären palkinto. Kaikesta sekopäisyydestä huolimatta Emilia Pérez ei koskaan vajoa Catsiksi.
Jacques Audiard ei vain pelleile: Emilia Pérez osaa olla myös koskettava ja pystyy tarpeen tullen olemaan myös vakava. Audiard puhuu niistä joilla on ja niistä joilla ei ole, epäoikeudenmukaisuudesta, väkivallasta, korruptiosta sekä Meksikon ”kadonneista”, joita on tuhansia ja tuhansia. Hän puhuu rakkaudesta ja vihasta.
Baz Luhrmann pystyi aikoinaan samaan hullun ja tunteellisen tasapainottelemiseen elokuvissaan Romeo + Juliet ja Moulin Rouge!. Nekin olivat isoja, pähkähulluja elokuvia, jotka kuitenkin toimivat kiitos hyvien roolisuoritusten ja koskettavan tarinan ansiosta. Emilia Pérez voisi olla niiden serkku, mutta se ottaa isompia riskejä ja jopa kehottaa sosiopoliittiseen muutokseen.
Todelta tuntuu myös Audiardin teoria siitä, että a) vaikka toimii sen mukaan minkä uskoo johtavan onneen, se ei välttämättä riitä ja b) ihminen ei oikeastaan muutu, ei täydellisesti. Manitas on nyt Emilia, mutta hän on yhä sama ihminen, kontrolloiva ja valmis väkivaltaan. Hän yrittää sovittaa syntejään mutta päätyy lisäämään niitä kontolleen koska tunteet pääsevät valloilleen, ihmiset kärsivät, ovat mustasukkaisia eivätkä vain voi päästää irti. Ei ihme, että he laulavat siitä, puhuminen ei riittäisi.
Audiard kehitti elokuvaa varten kokonaisen oopperalibretton, joka peilaa myös traagisen naispääosansa mukaan nimettyjen Toscan tai Madama Butterflyn elämää suurempia tarinoita. Sen vuoksi mikään liioittelu ei ole virhe, kyseessä on tietoinen valinta, myös roolisuorituksissa. Niistä puheen ollen, älkää kiinnittäkö huomiota Gomezin espanjan kritisointiin. Tarina kertoo selvästi, ettei hänen hahmonsa, Manitasin vaimo ja lasten äiti, puhu sitä äidinkielenään. Maaninen energia on silti läsnä, samoin se matala ääni.
Tylsien, vain omaksi iloksi tehtyjen taidetuotantojen aikakaudella Audiard muistuttaa, että jokainen elokuva voi tuntua tapahtumalta, ja pitäisikin. Sen pitäisi olla shokeraava ja villi, mukaansatempaava ja jättää hämilleen. Festivaalilta toiselle kiertäessä tulee tunne kuin katsoisi samaa tarinaa uudelleen ja uudelleen. Ei tässä tapauksessa. Audiard on kiehtova ohjaaja, koska ikinä ei voi tietää mitä hän tekee seuraavaksi. Tämä on silti hänellekin uusi aluevaltaus.
Marta Bałaga
Emilia Pérez -elokuvan traileri
