Mitä tapahtuu, kun performanssitaiteilija jätetään kutsumatta luokkakokoukseen? Hän tekee aiheesta teoksen, joka saa kotimaassaan yli 180 000 katsojaa ja palkitaan parhaan elokuvan ja parhaan käsikirjoituksen Guldbaggella eli ruotsalaisten Oscarilla.
Luokkajuhla koostuu kahdesta osasta. Ensin nähdään dramatisointi siitä, mitä luokkakokouksessa voisi tapahtua, jos kutsumatta jätetty Anna Odell marssisi paikalle eikä voisi vain istua hiljaa hymyillen viinilasinsa takana, kun vanhat kiusaajat, suositut ja lellikit hehkuttavat menneitä vuosia ja luokan yhteishenkeä. Odell yrittää kertoa omista, ikävistä muistoistaan rauhallisesti ja provosoimatta, mutta luokkatoverit pitävät puheenvuoroa kiusallisena ja turhana. Miksi tästä pitää puhua juuri nyt? Eikö luokkajuhlassa kuuluisi pitää hauskaa? Etkö olisi voinut ottaa tätä esille kahden kesken tai pienemmällä joukolla? Onko pakko pilata meidän iltamme? Odell turhautuu aikuisten ihmisten toisaalle luotuihin katseisiin ja silmien pyörittelyyn. Dialogista kieltäytyminen on jatkumoa kouluaikaiselle vallankäytölle.
Odell heitetään ulos. Akka taitaa olla hullu. Lyhytelokuva kuvitteellisesta luokkakokouksesta päättyy, mutta Luokkajuhla jatkuu. Odell haluaa näyttää lyhytelokuvansa luokkakavereille ja keskustella sen herättämistä tunteista, kokeilla, voisiko tällä tavalla selvittää, miten monin eri tavoin ihmiset ovat nähneet luokan sisäisen hierarkian ja miksi kukaan ei puuttunut kiusaamiseen. Harva luokkakaveri vastaa puheluihin, eikä kukaan tunnusta tietävänsä, miten Anna jäi kutsumatta luokkajuhlaan. Naista, joka haluaa puhua ala- ja yläasteen nokkimisjärjestyksestä, pidetään vähän tärähtäneenä kiusankappaleena.
Odell näyttelee itseään, ja näyttelijät esittävät luokkakavereita. Luokkajuhla sekoittaa ennakkoluulottomasti dokumentaarista kerrontaa, draamaa ja elokuvaesseen aineksia. Sen kiinnostava rakenne ja tutkiva lähestymistapa ovat tavallisia nykytaiteen kentällä mutta varsin epätyypillisiä kaupalliseen teatterilevitykseen päätyvälle elokuvalle. Tekijä teoksen raaka-aineena on silti muutakin kuin vain postmodernia kikkailua.