Kulttiohjaaja Alejandro Jodorowskyn 24 vuotta kestänyt hiljaiselo on päättynyt. Chilessä vuonna 1929 syntynyt Jodorowsky palaa Elämän tanssissa kotikyläänsä ja kirjoittaa omien vanhempiensa tarinan uudestaan. Vaativaan isäänsä nuorukaisena välit katkaissut Jodorowsky ei koskaan saanut suhdetta korjattua, mutta antaa isälleen nyt synninpäästön henkilökohtaisessa elokuvassa, josta ei kuitenkaan puutu ohjaajalle tyypillistä, komediallista teatraalisuutta.
Jodorowskyn elokuvien keskiössä on vuonna 1970 valmistuneesta El Toposta lähtien ollut usein isän ja pojan suhde, mikä juontaa juurensa ohjaajan traumaattisesta lapsuudesta. Hänen tunnetuimmaksi elokuvakseen on kuitenkin noussut se, joka ei koskaan valmistunut. Vuonna 2013 Frank Pavich kertoi Jodorowsky’s Dune -dokumentissaan Dyynin vuosia kestäneestä, kunnianhimoisesta esituotannosta, jonka tuottajat päättivät hyllyttää ja antoivat Frank Herbertin tieteiskirjaan pohjautuvan elokuvan vetovastuun Jodorowskyn sijaan David Lynchille.
Elämän tanssissa nyt 85-vuotias Jodorowsky alkaa pakata menneisyyttään siistiin pakettiin. Elokuvasta huokuu anteeksianto, joka syntyy kirjoittamalla perheen historiaa uusiksi. Se antaa menneisyyden hahmoille roolit, joissa nämä voivat kasvaa erilaisiksi ihmisiksi kuin mitä he oikeassa elämässä olivat.
Nuori Alejandro (Jeremias Herskovits) asuu kauppiasvanhempiensa kanssa pienessä Tocopillan kylässä. Pojan isä, Jaime (ohjaajan oma poika Brontis Jodorowsky) on aatteen mies, kommunisti, jolle kaikenlainen herkkyyden osoitus on heikkoutta. Pojan äiti, runsasmuotoinen Sara (Pamela Flores) on hellä ja rakastava nainen, joka lausuu kaikki vuorosanansa oopperamaisesti laulaen.
Elokuvan ensimmäisellä puoliskolla Jaime kasvattaa enkelinkiharaisesta Alejandrosta miestä todellisiin tapahtumiin pohjautuvalla ankaruudella. Toisella puoliskolla fantasia ottaa siivet ja ohjaaja antaa isälleen uuden elämän: presidentin murhan suunnittelusta matka vie vankeuden ja kidutuksen kautta lopulta kohti todellisen sisimpänsä löytämistä.
Elämän tanssi kiehtoo monimuotoisuudellaan. Yhtäällä se on tositapahtumiin perustuva, henkilökohtainen draama, joka antaa näkökulmia Chilen poliittiseen historiaan, toisaalla jännittävä seikkailu, jota kevennetään paikoin yllättävälläkin huumorilla. Kokonaisuutta kuorruttaa kotikutoisen teatraalinen lavastus, mystiikka ja sirkusmaiset elementit, joiden värikkyys synnyttää lähes räikeän kontrastin perhedraaman ja poliittisen kiihkoilun ylle. Tämän sekoituksen ansiosta elokuvasta muodostuu elämys, joka jää mieleen pitkäksi aikaa.
Tinkimätön Jodorowsky ei tee kompromisseja ja jotkin kohtaukset voivatkin saada katsojan kiemurtelemaan epämukavasti penkissään. Hän tarjoaa hätkähdyttäviä tilanteita, joita harva elokuvantekijä uskaltaisi ajatellakaan. Alastomuutta ja ruumiineritteitä sisältävät kohtaukset hämmästyttävät ja poliittinen korrektius katoaa viimeistään kohtauksessa, jossa nähdään räjähdyksissä raajojaan menettäneitä miehiä. Ohjaajaisänsä käsittelyssä pääroolin tekevälle Brontisille on nostettava hattua, niin rohkea ja vaikuttava hänen edesmenneelle isoisälleen hyvitysmahdollisuuden antava roolisuorituksensa on.