Dokumenttielokuva Aatsinki: The Story of Arctic Cowboys sijoittuu Lappiin ja kertoo supisuomalaisesta aiheesta: karskeista pohjoisista poronkasvattajista. Ohjaaja on kuitenkin amerikkalainen Jessica Oreck. Jos sukunimi kuulostaa tutulta, niin sille on selitys. Jessican isä Bruce Oreck on Yhdysvaltojen Helsingin-suurlähettiläs.
Jessica Oreckin piti alun perin tehdä elokuva Siperiassa, mutta isän nimityksen jälkeen hän päätti kuvata nykyajan karjapaimenista kertovan dokumenttinsa Suomessa.
Dokumentissa seurataan vuoden ajan poromiesten elämää. Keskushahmoja ovat Aatsingin veljekset Lasse ja Aarne, joiden työtä ja vapaa-aikaa Oreck tarkastelee. Kamera näyttää porojen laidunnusta, nylkemistä ja teurastamista yksityiskohtaisesti. Välillä sytytetään nuotio ja keitetään kahvit. Poroja käytetään myös turistien viihdyttämiseen, kun matkailijoita viedään poroajelulle. Poromiesten työn lisäksi dokumentti esittelee heidän vapaa-aikaansa, kuten Aarnen tyttären availemassa joulupaketteja.
Elokuvassa ei ole lainkaan kertojaääntä, eikä siinä anneta minkäänlaisia selityksiä. Myös musiikki puuttuu, ja ääniraidalla kuullaan puheen lisäksi vain luonnonääniä kuten tuulen suhinaa. Ihmisten puhe on katsojan harmiksi äänitetty niin epäselvästi, että siitä ei saisi juuri tolkkua ilman tekstitystä, joka tosin on vain englanniksi.
Kuvaus on paikoitellen kaunista ja esittelee lumisia hankia, ruskaa ja revontulia. Dokumentin rakenne alkaa kuitenkin vähitellen tuntua pelkältä toistolta. Loppupuolella alkaa jo ihmetellä, että miten monta kertaa pitää näyttää kohtaus, jossa vuollaan sytykkeitä ja laitetaan kahvipannu tulelle. Edestakaisin säntäileviä porotokkiakin esitellään kyllästymiseen asti.
Oreck on itse paitsi ohjannut myös kuvannut ja leikannut pienen budjetin elokuvansa, joka on sinänsä kunnianhimoinen saavutus. Se antaa todenmukaisesti dokumentoidun kuvan arktisista karjapaimenista, mutta silti katsojalle jää tunne, että lopputulos on keskeneräinen teos. Dokumentti käy läpi kaikki vuodenajat loogisesti edeten, mutta se tuntuu päämäärättömältä. Dokumentin paras anti on ehkä se, miten se muistuttaa katsojalle, että jossain pohjoisessa on vielä jäljellä ihmisiä, joilla on konkreettinen side luontoon.