Analyysi: WandaVision on päättynyt – On aika käydä läpi, missä sarja onnistui ja missä epäonnistui

WandaVision on tullut päätökseensä, joten on aika tarkastella sarjan yhdeksän jakson muodostamaa kokonaisuutta. Varoitus: sisältää juonipaljastuksia koko sarjasta.

17.3.2021 09:00

Marvelin elokuvauniversumin ensimmäinen tv-sarja WandaVision päättyi reilu viikko sitten yhdeksännen jaksonsa myötä. 

Kauden päätös tarjosi varmasti sitä, mitä monet kaipasivat. Finaalissa nähtiin iso välienselvittely, jossa paha sai palkkansa, sankaripariskuntamme sai ansaitsemansa päätöksen ja perinteisen Marvel-kaavan mukaisesti annettiin vihjausta tulevista elokuvista ja/tai tv-sarjoista. 

Jos tämä riitti sinulle ja olet tyytyväinen Marvelin tarjoamasta normaalista poikkeavasta tilannekomedia tv-sarjojen estetiikasta, en missään nimessä halua ottaa tätä kokemusta pois tai vähätellä sitä. Jos haluat pitää katsomiskokemuksesi puhtaana kritiikistä, lopeta lukeminen nyt. 

Jos haluat sukeltaa kanssani kritiikin kaninkoloon ja tietää missä asioissa WandaVision mielestäni onnistui ja epäonnistui, ole hyvä ja jatka lukemista.

TRAUMAN KUVAUS – ONNELLINEN PERHE

Wanda Maximoff (Elisabeth Olsen) on surun murtama. Wanda palasi elävien kirjoihin, mutta sielunkumppani Vision (Paul Bettamy) pysyy kuolleena. Thanos surmasi Visionin saadakseen haltuunsa viimeisen ikuisuuskiven.

Wanda matkaa WestView’n kaupungin asuinalueelle, josta Vision oli ostanut palstan pariskunnan taloa varten. Heidän oli tarkoitus asettua aloilleen ja perustaa perhe. Murtuneen Wandan suru on niin ylitsepursuavaa, että hän luo voimakentän koko kaupungin ylle, samalla muuttaen ympäröivää todellisuutta. 

WestView’stä tulee Wandan voimien ansiosta periamerikkalaisen, idyllisen pikkukaupungin perikuva. Wanda muuttaa kaupungin ja sen asukkaat muistuttamaan omasta lapsuudestaan tuttuja tilannekomedioita. Vision ja Wanda viettävät iloista perhe-elämää. Wanda tulee raskaaksi ja synnyttää pariskunnalle kaksoset.

Wandan voimat herättävät toisen noidan, Agatha Harknessin (Kathryn Hahn) huomion. Agatha soluttautuu Wandan todellisuuteen yli-innokkaan naapurin roolissa ja tekee kaikkensa sabotoidakseen Wandan todellisuuden. Hän pyrkii ja pakottaa Wandaa kohtaamaan kuoleman ja menetyksen. Agathan kepposten tavoitteena on saada tietää Wandan voimien salaisuudet, jotta hän lopulta saisi kaapattua ne itselleen.

Voimakentän ulkopuolella SWORDin agentit ja monialaiset tutkijat tekevät kaikkensa selvittääkseen myös Wandan luoman vaihtoehtotodellisuuden salat ja kuinka kaupunkilaiset saadaan pelastettua – tai siltä ainakin aluksi vaikuttaa. Loppua kohden SWORDin johtaja paljastuu pelkuriksi, jonka tavoitteena on saada oikean Visionin kyborgiruumis takaisin eloon Wandan voimia hyödyntäen. Vision olisi hyödyllinen aseellista käyttöä varten.

Välienselvittelyssä Agatha ja SWORDin johtaja häviävät, mutta Wanda päättää luopua omasta mielikuvitusperheestään: miehestään ja kahdesta lapsestaan. Wanda tuomitsee Agathan toistaiseksi voimassa olevaan mielivankilaan (eli hän joutuu saman aivopesuloitsun alaiseksi, jota Wanda käytti kaupunkilaisiin). 

Wanda lähtee WestView’stä häntä koipien välissä. Seuraavaksi hän aikoo oppia enemmän voimiensa saloja, koska noitana oleminen ei aiemmin ollut hänelle uravalinta.

Siinä on typistetty juonikuvaus koko sarjasta.

WandaVision tarjosi todella hyvää näyttelijätyötä: erityisesti Olsen, Bettamy ja Hahn loistivat omissa rooleissaan suvereenisti, vaikka käsikirjoituksen laatu vaihteli suuresti. Näyttelyn lisäksi sarjassa nähty leikkaus ja kuvaus yhdistettynä äänisuunnitteluun olivat Marvelin mittapuulla jopa äärimmäisen tehokkaita ja toimivia. Sarja sai luotua etenkin hiljaisimmilla hetkillään yllättävän jännitteistä, jopa painostavan ahdistavaa tunnelmaa. 

Jo pelkästään näistä syistä ymmärrän, miksi WandaVision oli menestys ja moni nautti sarjasta. Se tarjoili jotain uutta, jota Marvelin elokuvasaagassa ei vielä ollut nähty. Tilannekomedioiden tarjoamat vaikutteet tarjosivat pinnallista vaihtelua, kun sarja pääsi kopioimaan eri vuosikymmenien tv-sarjojen estetiikkaa aina hiusmuotia myöten.

Mutta koska omat kiinnostukseni sijaitsevat käsikirjoittamisessa ja tarinan teemojen tarkastelussa, jäin sarjan päätyttyä pohtimaan, oliko tämä sarja toimiva kuvaus läheisen kuolemasta aiheutuneesta surusta. 

Kuvasiko sarja surutyötä uudella tavalla tehdessään läpileikkauksen esikuvinaan toimineisiin, amerikkalaisiin tilannekomedioihin? Toisin sanoen, kommentoiko sarja formaaleilla valinnoillaan ja tilannekomedia pastisseillaan surua?

Tämä on itselleni kaikista keskeisin näkökulma, joka ratkaisee itselleni, oliko sarja onnistunut vai ei. 

Jos totta puhutaan, WandaVision tuntui olevan oikeilla jäljillä. 

Toiseksi viimeisen jakson takaumassa, jossa Wanda ja Vision istuvat sängyllä ja televisiossa pyörii 2000-luvun alun tilannekomedian, Veljeni on nero (Malcolm in the Middle) -sarjan jakso. Jakson kohtauksessa terassin katto romahtaa koomisesti perheen isän (Bryan Cranston) päälle. Vision kysyy humoristisesti Wandalta, oliko kohtaus hauska liioitellun tuskan vuoksi. 

WandaVision tiedostaa, että tilannekomedioissa, kuten komedioissa yleensä, kipu on vain naurun asia. Komedian periaatteisiin kuuluu, että kärsimystä ei kuvata traagisesti.

Jos hahmon loukkaantumisella on vakavat ja kauaskantoiset seuraukset, kyse on tragediasta. Jos hahmon päälle tiputetaan piano ja hän nousee instrumentin sisältä kuhmu päässään ja syljeskelee kosketinpaloja, kyse on komediasta.

Surua saatetaan kuvata tilannekomedioissa, mutta se ohitetaan nopeasti vitsailulla. Sarjan teksti nostaa selkeästi esille keskeisen periaatteen jättää kärsimyksen ja surun paino kuvaamatta.

WandaVision myös alleviivaa tarinassaan tätä tukahdutettua ja sanomatonta tuskaa, kun Wandan teot paljastuvat. Hän on tuottanut sivullisille uhreille kärsimystä käsittelemättömällä tuskallaan. Kaikki kaupunkilaiset esittävät ja pitävät yllä Wandan aivopesun takia iloista julkisivua, mutta heidän hymyjensä taustalla jylläävät Wandan tuottamat painajaiset. Sarja paljastaa, että tilannekomedian naururaidan takana on katsojilta näkemätöntä kärsimystä. Metafora on toimiva, koska todellisessa elämässä saatamme ylläpitää iloista ja hyväntuulista kulissia tunnemyrskystä huolimatta. Emme halua tai uskalla syystä tai toisesta paljastaa negatiivisia tunteitamme muille ihmisille.

Tämä on erittäin voimakas teema ja todella tärkeä aihe, koska pärjäämiskulttuurimme työntää vastuun yksilölle huolehtia omasta henkisestä hyvinvoinnistaan, mutta samalla avun saaminen on yhä vaikeampaa erinäisten leikkausten takia. Apua tarvitsevat ihmiset saattavat myös pelätä leimaantumista. Elämän tosiasia kuitenkin on, että koemme kaikki menetyksiä tavalla tai toisella. Sarjalla oli mahdollisuus tarttua universaaliin kokemusmaailmaan, joka puhuttelee meitä kaikkia. Jokainen meistä joutuu käsittelemään surua ja menetystä joskus elämän vaiheissamme.

Miksi sarjan päätyy sivuuttamaan ja jättämään tämän näkökulman käsittelemättä omasta tarinastaan?

Kauden päätösjaksossa kaupunkilaiset kerääntyvät Wandan ympärille ja kuvailevat päähenkilömme toimintaa ”kidutuksena”, jolloin Agatha toteaa kärkevästi: ”Sankarit eivät kiduta.”. 

Tämä on osuva ja täysin aiheellinen kritiikki supersankarimme toimintaa kohtaan ja selkeä moraalinen kannanotto. Kidutus ei ole hyväksyttävä toimintamalli. Sarjan draama myös hämärtyy tässä kohtauksessa, koska oletin ainakin itse, että Wanda oli tässä vaiheessa täysin tietoinen omien tekojensa seurauksista.

Sarja kritisoi Wandaa, mutta loppujen lopuksi hän päättää kiduttaa Agathaa loihtimalla hänet vanhaan tilannekomedian rooliinsa. Lausahdus tuntui jälkikäteen vain tyhjiltä sanoilta ja pinnalliselta itsetietoisuudelta. Joko sarja kritisoi kidutusta tai sitten ei. Se ei voi – anteeksi anglismini – saada kakkuaan ja syödä sitä. 

Sarja leikkii ajatuksella, että se astelee sankaruuden harmaille rajoille. WandaVision ei kuitenkaan uskalla myöntää, että Wandan toiminta oli jossain määrin moraalisesti väärin. Wanda ei joudu kohtaamaan tekonsa tai surunsa seurauksia, vaan pikemminkin päätyy tekemään heti juuri sitä, mistä häntä kritisoitiin. Wanda jättää hyvästinsä perheelleen ja kävelee walk of shamen takaisin kaupungin keskustaan vihaisten kaupunkilaisten katseiden alla. Monica huokuu ymmärrystä Wandalle heidän kohdatessa vielä viimeisen kerran, ja sanoo: ”kaupunkilaiset eivät koskaan tule ymmärtämään [Wandan] uhrausta”. Jos tarkkoja ollaan, Wanda ei joutunut uhraamaan mitään muuta kuin fantasiansa. 

Kaksoset ja Vision eivät olleet todellisia. Kaupunkilaisten kokema tuska oli.

Mielestäni sarjan alussa nähty potentiaali hukkuu viimeistään tämän temaattisen punaisen langan katoamisen myötä. Tämän myötä valitettavasti on nähtävissä, että WandaVision ei käytä hyväkseen tai kommentoi tilannekomedioiden kliseitä. Sarja tyytyy toistamaan niitä pinnallisen pastissin muodossa, kunnes lopulta on aika mättää pahaa noita-akkaa turpaan ja lukita hänet mielensisäiseen kidutuskammioon.

Wandasta olisi ollut mahdollista luoda moniulotteinen ja mielenkiintoinen, surun rikkoma hahmo, mutta sen sijaan tekijät haluavat säilyttää hänen pidettävänä hyviksenä.

Tämä ratkaisu vain auttaa jälleen kerran läpi leikkaamaan Marvelin pahimman sudenkuopan: konfliktien pinnallisuuden. Valitettavan moni Marvelin elokuvauniversumin teoksista sortuu vain pinnallisiin konflikteihin, jotka on helppo lakaista sivuun toiminnan tieltä. 

WandaVision sortuu tämänkaltaiseen pinnallisuuteen useampaankin otteeseen.

Esimerkiksi Vision on palaamassa Darcyn luota ja hän on valmis kohtaamaan Wandan ja asettamaan hänet vastuuseen teoistaan. Tämä tarinajuonne unohdetaan välittömästi, kun hahmojen pitää lyöttäytyä yhteen ja tapella pahiksia vastaan.

Vielä kaukaisempi esimerkki itse asiassa nousee esiin edellisessä jaksossa. Wandan muistojen varhaisimmassa takaumassa esitetään Wandan vanhempien kuolema. Tämän jälkeen ohjus lentää suoraan nuoren Wandan ja Pietro-veljensä eteen. Ohjuksessa lukee isoin, kissan kokoisin kirjaimin: STARK INDUSTRIES.

Tony Starkin yrityksen valmistamat aseet tappoivat Wandan vanhemmat. Wanda vannoo kostoa Starkia kohtaan ja tästä syystä ilmoittautuu lopulta HYDRAn koekaniiniksi. Age of Ultron -elokuvassa Wanda siirtyy lopulta Kostajien riveihin suurimmitta komplikaatioitta. Tonyn aseimperiumin haamut eivät koskaan tavoita häntä millään kauaskantoisella tavalla, eikä Wanda joudu tekemään itsetutkiskelua liittymisensä takia.

Sivuhuomautuksena todettakoon, että tämä, jos mikä, olisi tarjonnut pirun hyvän pohjavireen koko sarjan konflikteille. Mitä hyötyä Kostajiin liittymisestä oli Wandalle? Hän sai kokea vain lisää surua ja menetystä. Tony ei ollut häntä auttamassa Wakandassa, kun Vision murhattiin.

WandaVisionissa on myös muita puutteita, jotka liittyvät Wanda punaisen voimasädemuurin toisella puolella, SWORDin leirissä toimineiden sivuhahmojen tarinoihin. Näistä päällimmäisenä puutteena on Monica, jonka rooli jäi loppujen lopuksi todella minimaaliseksi. 

Hänen mukanaolonsa oikeutetaan vain sillä, että hän tulee olemaan osana tulevia tapahtumia? C’moon! Hahmo alustettiin niin hyvin, että tämä hukkaan heittäminen aivan itkettää.

Mitä ihmettä tapahtui hahmonkaarille? Missä ovat itsenäiset tarinat, joilla on alku, keskiosa ja loppu? Marvel pystyisi parempaan.

Monican ainoa ”kaari” oli kokea muutos molekylaarisella tasolla ja tulla uudeksi supersankariksi, joka voidaan asettaa Captain Marvelin (Brie Larson) rinnalle. Hän ei oppinut mitään tai joutunut käsittelemään omaa menetystään. Hän ei edes auttanut Wandaa mitenkään merkityksellisesti, vaikka vannoi sitä koko kauden ajan. Monica tarjosi lopussa vain pienet lohdutuksen sanat, jotka sotivat sarjan sanomaa vastaan, ellei sarjan sanoma sitten ole: sinun ei tarvitse muuttua, olet hyvä tuollaisena kuin olet, vaikkakin olet kiduttanut satoja viattomia ja tajuat virheesi, voit silti jatkaa vihollisesi kiduttamista.

En aio tämän enempää tarttua sivuhahmoihin ja heidän tarinoihinsa, koska loppupeleissä sivutarinoiden tarkoitus on tukea ja syventää päätarinaa. Jos päätarinasta puuttuu dramaattinen selkeys, ei ole järkeä halkoa hiuksia sivujuonien kanssa.

LOPPUYHTEENVETO

Edellisessä tekstissäni perustelin, miksi WandaVision ei toimi mysteerisarjana. Sarjan tekijät eivät ymmärrä, mitä mysteerin esittäminen vaatii. Selkeiden mysteeritarinankerronnallisten välineiden sijaan sarjassa hyödynnettiin mysteerilaatikkotarinankerrontaa, minkä takia monet sarjan paljastukset eivät toimineet odotetulla tavalla. 

Kuten edellisessä tekstissä mainitsin, sarjan ei tarvitse olla toimiva mysteeri menestyäkseen, koska sarjan dominoivana teemana olivat traumat, läheisen kuolema ja surutyö. En nyt lopussakaan näe syytä, miksi tekijät yrittivät sovittaa sarjan tarinaa mysteerigenreen.

Koko sarjan vahvuus on ollut se, mikä on ollut koko Marvelin elokuvauniversumin vahvuus: loistavat, puoleensavetävät ja valovoimaisen karismaattiset näyttelijät. 

Jos tämä sarja olisi tehty samalla periaatteella mutta ilman näitä hahmoja ja ilman kytkentää Marvelin muihin elokuviin, se ei olisi toiminut. Jaksoimme seurata sarjaa, koska meillä oli katsojina heti alussa kiinnostus hahmoihin. Halusimme saada tietää, kuinka tarinassa käy. 

Saatat ihmetellä tämän tekstin päätteeksi, miksi olen näin ankara Marvelia kohtaan? Eikö tämä ole vain pelkkää viihdettä, jota ei pidä ottaa liian vakavasti? Eikö riitä, että Feige ja kumppanit ovat luoneet näin suuren yhtenäisen tarinan?

Ensinnäkin viihteen voi tehdä hyvin. Kaikki parhaimmat, legendaarisimmat viihde-elokuvat (katson Steven Spielbergin elokuvien suuntaan) ovat äärimmäisen hyvin rakennettuja ja kerrottuja, yksinkertaisia tarinoita.

Toisekseen otan Marvelin elokuvat vakavasti, koska Marvel on todistanut, että se pystyy tekemään laadukasta viihdettä. 

Ensimmäisessä vaiheessa (Phase One) universumin elokuvat vielä hakivat ulkomuotoaan ja identiteettiään erilaisten ohjaajien käsissä ja näyttelijävaihdosten myötä. Tästä huolimatta nuo Avengers -saagan alkuhetket sisälsivät parasta käsikirjoitustyötä, jota Marvelin tarinoissa on sittemmin keskimääräisesti nähty. Hahmot ja heidän motivaationsa oli pakko ilmaista selkeästi ja ymmärrettävästi, jotta katsojat pääsisivät sisälle universumin tarinoihin.

Myös myöhempien vaiheiden elokuvat, kuten Guardians of the Galaxy -elokuvat, Black Panther ja Thor: Ragnarok ovat upeasti kirjoitettuja tarinoita hahmojensa kannalta. 

Ne sisältävät Marvelille tuttuja elementtejä, mutta tarinat toimivat myös visionääristen tarinankertojien hyppysissä. En ymmärrä, miksi moni katsoja dissasi – ja edelleen dissaa – Black Pantheria ”yliarvostettuna Wokewood” -viihteenä, koska perhana vie se tarina toimii. Enkä puhu nyt Pantherin tärkeän ajankohtaisista teemoista, vaan elokuvan perustana toimivasta käsikirjoituksesta, sen tarjoamasta draamankaaresta ja tarinalle omistautumisesta. Black Panther on autenttisin Marvel-tarina pitkään aikaan, koska tekijät välittivät tarinasta ja uskoivat siihen.

Tarvitsemme Marvelilta enemmän huolella käsikirjoitettuja tarinoita, joissa on emotionaaliset panokset. Tarinoilla pitää olla seurauksia, etenkin tämänkaltaisessa ennen näkemättömässä elokuvasarjassa. Muuten tarinat kulkevat samaa kehää elokuvasta toiseen. Liian monet Marvelin jatko-osista (Iron Man 2, Thor 2, Ant-Man 2 jne.) tuntuvat unohdettavilta, mutta tämä on oikeastaan vain oire ympäripyöreistä juonikuvioista, jotka eivät johda mihinkään. Hahmot pysyvät staattisina, joten elokuvat toimivat kertakäyttöviihteenä. 

Jos hahmot eivät opi mitään tai joudu muuttumaan, minkä takia käytämme aikaamme tarinoiden katsomiseen? 

Tekijät voivat jälkikäteen selitellä töitään, mutta jos heidän tavoitteensa ja työn lopputulos ei kohtaa, näen heidän epäonnistuneen.

Tämä tekee fanin sydämelleni kipeää myöntää, koska toivon Marvelin elokuvantekijöille vain parasta. Haluan, että he onnistuvat, koska me kaikki hyödymme siitä. 

WandaVision olisi voinut olla vielä hurjempi, vavisuttavampi kokemus, kuin mitä se loppujen lopuksi oli.

Ville Vuorio
LeffaHamsteri

Kirjoittaja on Lappeenrannasta käsin kirjoittava, elokuvia hamstraava jyrsijä, joka antaa aina jokaiselle tarinalle mahdollisuuden näyttää kyntensä, ja uskoo, että mikään tarina ei ole täydellinen, eikä tarvitsekaan olla. Riittää, että tekee vain sen yhden asian hyvin, minkä aikoo tehdä. 

Lisää luettavaa